Rankkaus väistetty

Opetus- ja kulttuuriministeriö jakoi eilen miljoona euroa kulttuurilehtien tukemiseen. Suurimmat avustukset saivat Voima ja Ny Tid, molemmat hienoja ja hyviä lehtiä, saamansa 34 000 ja 30 000 euroa hyvinkin ansainneet. Molemmat lehdet ovat nykyhallituksen linjausten kriitikkoja, ja nostaneet esille vallassa olevia haastavia asioita. Ja sehän sopii vaalien lähestyessä, ymmärrystä löytyy myös vastakkaisten ajatusten esille tuomiseen.

Huomio kiinnittyy kuitenkin jaettavaan summaan. Miljoona on perin vähän, isompia tasokorotuksia kokonaistukeen ei ole tullut. Kun 149 lehteä summan jakaa, niin pienimmät avustussummat jäävät satasiin.

Oulussa ja useissa muissakin kaupungeissa kulttuurimäärärahojen jako on muuttunut surkuhupaisaksi näytelmäksi. Jaettavat summat ovat niin pieniä, ettei niillä ole toiminnan kannalta mitään merkitystä. Niinpä avustukset ovat muuttuneetkin paikalliseksi rankkaukseksi kenen toimintaa arvostetaan eniten. Tärkeintä ei ole paljonko on itse saanut, vaan onko saanut enemmän kuin toinen.

Samanlainen vaara on olemassa kulttuurilehtiavustuksissakin. Ja tämä on ministeriössä ilmeisesti ymmärretty.

Peräti kuusi lehteä on saanut saman suuruisen toiminta-avustuksen. Taide, Teatteri, Niin&Näin, Nuori Voima, Kaltio ja Ydin saivat kukin 25 000 euroa.

Näin kärjen jälkeiset "listasijat" jäivät näppärästi jakamatta.

Mutta hyvä että edes jotain pelimerkkejä jaetaan.


* Kulttuurilehtien tukemiseen hieman yli miljoona euroa. OKM 14.3.2011.
* Över en miljon euro till kulturtidskrifter. UKM 14.3.2011.

Miellyttävää, mutta epärealistista

Lauantaina Jyrki Kiiskinen jatkoi de Montaignen esseiden otsikoiden kanssa. "Valehtelijoista" olivat tällä kertaa vuorossa. "On ihanaa kuunnella hyvää valehtelijaa, jolla on positiivinen asenne ja miellyttävät käytöstavat" aloittaa Kiiskinen ja jatkaa seuraavassa kappaleessa: "Hyvä valehtelija maalaa ihanan näkymän johon haluamme uskoa, vaikka aavistaisimmekin, ettei se ole todellinen."

Kiiskinen tuli mieleen lukiessa Roope Erosen Business Dayta (Kutikuti 2010). Sanaton ja nimeämätön teos kertoo kahdellakymmenelläneljällä kokosivun lyijykynäpiirroksella liikemiehen elämästä.

On teoksella nimi, edellä jo mainittu. Se tosin kerrotaan vasta takakannessa, ei etukannessa tai nimiölehdellä kuten tavallisesti.

Erosen liikemies on pyöreäpäinen ja -poskinen aina iloinen miekkonen. Ei hän valehtelijaksi määrittäydy, mutta epärealistisen oloisia odotuksia ja näyttöjä Erosen kynä paperille piirtää. Positiivisessa hengessä liikemies toimensa toimittaa, lukijalle kaikki näyttäytyy lopulta yltiömäisenä maalailuna, epäuskottavana kasvun harjalla ratsastamisena.

Ennen tavoitteiden saavuttamista liikemiehen täytyy olla osa koneiston rattaita, istua yksin, sukeltaa merenpohjaan ja kiivetä tikkaita ylöspäin. Siten löytyy menestyksen avain ja kaavioiden pylväät alkavat nousta kohti taivasta.

Hyvän valehtelijan tarinassa on takapakkeja. Ne tekevät hänen tarinastaan uskottavan, tai ainakin uskottavamman, sellaisen johon voi antautua. Eronen esittää vain positiivisen. Samoin kuin yrittäjyyteen yleisesti kannustavat, yrittäjyyden puolesta yhteiskunnallisesti puhuvat. Se ei kerta kaikkiaan ole uskottavaa, ja se on kerrottu propagandan omin keinoin.

Teknisiä

ongelmia.

Palaan saatuani

koneen hallintaani.

Tintin seikkailujen kuvastoa lainaamassa

Eilen unohtui Paco Rocan Rypyistä (WSOY 2010) kirjoittaessa mainita, että sarjakuvaromaanissa oli kunnianosoitus Hergélle. Se oli säästetty viimeiselle sivulle, ja tehty Moulinsartia varoen. Milou-nimisen foxterrierin selässä on niin sanottu tekijänoikeusläiskä. Tintin Milouhan oli kokonaan valkoinen, vaikka karkeakarvaiset kettuterrierit yleensä eivät kokonaan yksivärisiä ole.

Samanlainen tekijänoikeusläiskä on oululaisen Café Miloun tunnuskuvassa olevassa koirassa. Perustettaessa Café Milou oli sarjakuvateemainen ravintola, mutta nykyisin vain nimi muistuttaa entisestä.

Viittaukset Tintin seikkailuihin alkavat sarjakuvissa olla arkipäivää. Niiden kartoittaminen alkaa olla jo mahdotonta, niin yleisiä ne ovat. Koska Tintti on useimmille tuttu, sen kuvastoon viittaaminen vie viestiä ja tunnelmia tehokkaasti perille.

Kuten uusimman Hesarin kuukausiliitteen sarjakuvassa.

Seitsemän puolueen führerit ovat osastolla sänkyihin lepositein kytketyt. Lääkärit ovat heidän tilansa suhteen neuvottomat.

Kuvillahan viitataan Tintin seikkailuihin Etelä-Amerikassa, albumipariin Seitsemän kristallipalloa/Auringon temppeli. Rascar Capacin hautarauhaa häirinneet professorit yksi toisensa jälkeen vaipuvat kummalliseen horrostilaan, josta ajoittain heräävät vääntelehtimään suurissa tuskissa.

Tintti tietojensa ja nokkeluutensa avulla sai vapautettua horroksesta ja houreista kärsivät etäkiduttajiensa satimesta. Professorit heräsivät entiselleen.

Pääkaupunki -sarjakuvassa tilanne jäi avoimeksi. Brysselin etäpiinaaja Timo Soinin kortit katsotaan vaalipäivän jälkeisessä ääntenlaskennassa.

Rocan Ryppyjä

Espanjalaisen Paco Rocan (a. 1969) viime vuonna julkaistu sarjakuvaromaani Ryppyjä (Arrugas, 2007, suom. WSOY 2010) on osoitus klassisen sarjakuvan ilmaisuvoimasta. Alzheimerin tautia sairastavien hoitokotiin sijoittuva tarina käy läpi miten entisen pankinjohtajan Emilion muisti ja mieli katoaa ja hajoaa.

Roca kertoo tehneensä paljon taustatyötä sarjakuvaansa varten, kerännyt tarinoita muistihäiriöisistä ystäviltään ja tutustuneensa vanhainkodin arkeen. Alzheimerin asiantuntijankin kanssa hän on keskustellut. Näistä osasista hän on koonnut lempeän humoristisen, yhtenäisen Emilion ympärille kietoutuvan tarinan.

Vanhainkodin muutkin asukkaat saavat huomattavia sivurooleja. Emilion huonetoveri Miguel vaikuttaa alussa ja hoidokkien omaisten mielestä ahneelta, rahastavalta lierolta. Mutta tarinan edetessä hänenkin toimiensa merkitys paljastuu. Hän tarjoaa aikuisille mahdollisuutta elää aikuisten tavoin.

Tauti etenee asukkaissa eri tahtia, eri lailla. Kertoessaan ja kuvatessaan hoitokodin asukkaita kunkin mielenmaailma tulee esille kauniisti ja arvostavasti. Roca nostaa esiin myös julmuudet ja väkivallanteot, mutta muistuttaen tekijöiden syyntakeettomuudesta ja tervejärkisestä oudoilta tuntuvista motiiveista.

Roca piirtää klassisesti, melkeinpä kliinisesti. Ote on tuttu useiden muiden tekijöiden sarjakuvista. Rocan työn hienous on siinä, että näyttää miten sarjakuvalla voidaan yksinkertaisesti ja hienosti siirtyä mielenmaisemasta toiseen käytännössä ilman minkäänlaista pohjusta. Idän pikajunasta siirtymä hoitokotiin ja takaisin tapahtuu ruutujen välissä, ilman mitään erillistä selitystä.

Nämä siirtymät välittyvät lukijallekin yhtä vaivattomasti. Ensimmäisen ja toisen sivun siirtymä Emilion mielestä reaalimaailmaan selitetään tarkemmin kiukustuneen pojan purkauksella, mutta sen jälkeen lukija ei enää tarvitse apua. Ruutujen välinen katuoja riittää.