Doris Lessingin Nobel-voiton kunniaksi on päätetty julkaista uudelleen Väkivallan lapset -kirjasarja. Henkilökohtaisesti olisin iloinnut enemmän skifi-teosten uudelleenjulkaisuista. Shikasta: asia: kolonisoitu planeetta 5 ja koko Canopus Argossa: arkisto -kirjasarja on jäänyt paremmin mieleeni, ja siihen haluaisin palata.
Feministisessä skifissä/fantasiassa kaunis puoli on tulevaisuuskuoren alta paljastuvat mallit tasa-arvoisemmasta yhdessäelosta. Yksi tuore tuollainen romaani on Ursula LeGuinin Sanan mahti (wsoy 2007). Teos on toinen, itsenäinen osa Länsirantasaagaan. Kauppa- ja sotilaskansojen yhteiselon kuvaus on allegoria sukupuolten välisistä alistussuhteista ja siitä miten nuo suhteet tulisi purkaa ja normalisoida.
LeGuin on nykyisin parhaiten tunnettu Maameren tarinoista. Toisin kuin Goro Miyazakin elokuvassa, ei kirjoissa tapahdu isänmurhaa. Myös Sanan mahdissa isänmurha jää tekemättä. Sen valehdellaan tapahtuneen, mutta valheella on lyhyet jäljet.
LeGuin näyttäisi siis ajattelevan että yliminä voi koettelemusten kautta muuttua ilman symbolisia murhiakin. Henkilökohtainen kokeminen. Sitä LeGuin taitaa arvostaa:
Mietin mahtaako miesten olla naisia helpompi ajatella ihmisiä numeroina, lukuina, leikkisotureina joita voi siirrellä mielin määrin mielikuvituksen sotatantereilla. Esineellistäminen tuottaa mielihyvää, kiihottaa ja vapauttaa toimimaan silkan toiminnan vuoksi, vain jotta päästään manipuloimaan lukuja, leikkimään pelinappuloilla. Isänmaanrakkaus, kunnia, vapaus ovat nautinnolle annettuja nimiä, ihmiset pannaan kärsimään ja tappamaan ja kuolemaan leikin varjolla. (Ursula LeGuin. Sanan mahti (suom. Kristiina Rikman). WSOY 2007, 262.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti