Manu Larcenetin Pieniä voittoja viehätti niin, että piti etsiä toinen osa heti käsiin. Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Elämän oppitunteja jatkaa siitä mihin ensimmäisessä albumissa jäätiin. Marco etenee näennäisen pienin askelin, Emilielle ensimmäisen osan lopussa luvattu uusi, yhteinen koti hankitaan toisen osan lopussa.
Marco löytää taiteelliset muusansa palaamalla Halli 22:n lapsuudesta tuttujen työläisten, isän työkavereiden luo. Tekeillä on kuvakirja ja yhteisnäyttely Marcon arvostamien kollegojen kanssa. Osoittautuu, että taiteilijan luonne ja hänen työnsä arvo eivät ole yhteismitallisia. Ainakaan herkän kollegan mielestä. Marco arpoo avaijaisiin menemistä ja lähteekin sieltä näyttävästi kesken pois.
Isän sairaus paljastuu, ja sairaus johtaa äkkinäiseen ratkaisuun.
Marco päättää palata psykoanalyysiin.
Ystävänsä Gilbertin kanssa ei Marco vielä sopuun pääse.
Lapsuudesta tutut työmiehet todistavat maailman muuttumisesta. Äärioikeiston vaikutusvallan kasvusta keskustellaan, rakentavasti, taustoja ymmärtäen. National Frontia äänestänyt Bastounet toivoo muutosta, ja ainoa muutoksen tarjoaja tuntuu olevan äärioikeisto. Hän tietää olevansa väärässä, mutta Len Penin pääsy toiselle kierrokselle Ranskan presidentinvaaleissa kertoi ainakin heidän olemassaolostaan, ahdistuksestaan ja arvostuksen puutteesta. Ei Bastounet tai muukaan Halli 22:n väki halua passittaa työtovereitaan Ümitia ja Pabloa maasta pois.
Lopussa on vahva anteeksiannon ja ymmärtämisen tunnelma. Sopu Gilbertin kanssa löytynee. Se vaikuttaisi olevan yksi avain Marcon omien demonien tunnistamiseen.
Mitä lienee sotakuvaajana Marco kokenut? Liian paljon, mutta vieläkään ei siihen saada valotusta. Erinomaisen miellyttävää ja ajatuksia tuovaa on kuitenkin Marcon elämänkulussaan saamia pieniä voittoja seurailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti