Nykyisin suomalaiset tunnetaan maailmalla erinomaisina autourheilijoina. Mika Häkkinen, Kimi Räikkönen, Tommi Mäkinen ja Marcus Grönholm ovat kansainvälisesti tunnettuja nimiä. Mutta mistä suomalaisten maine erinomaisina autoilijoina on saanut alkunsa? Yksi varhainen, kansainvälistä kuuluisuutta saanut huimapää auton ratissa oli vääpeli Lassila. Hänen jäähurjastelunsa tuli maailman kuuluksi englantilaisen eversti Burtonin kertomusten myötä.
Mutta mitä vääpeli Lassila teki arvostuksen saadakseen? Samuli Paulaharju kertoo teoksessaan Tukkimetsistä ja uittopuroilta (Otava, 1923) jääteiden rakentamisesta Pohjois-Suomessa. Samassa yhteydessä hän kertoo kuinka lokakuussa 1919 rajakomendantti Willamo ja eversti Burton palasivat Kuolajärveltä (luovutetusta Sallasta) kuulustelemasta Muurmanin legioonalaisia. Kiireinen virkamatka tehtiin autolla ja paluumatka oli pysähtyä Kemijärven itäpuolelle.
Kemijärven yli kuljettiin pitkään kesäisin lossilla ja talvisin jäätietä pitkin. Lossimatka Kemijärven ylitse oli Pohjois-Suomen pisin. Lokakuussa 1919 Willamon ja Burtonin paluumatkalla kumpikaan keino ei ollut käytettävissä: jäät estivät lossin käytön mutta eivät vielä kuitenkaan kestäneet auton painoa.
Rajakomendantti Burton muisti kuuluisan Belttien sotaretken, jossa tavoite (vihollisen lyöminen) oli saavutettu menemällä uhkarohkeasti vastajäätyneiden salmien ylitse. Kunnon strategin tavoin Burton otti historian opetukset käyttöön. Kemijärven jäälle levitettiin olkia ja niiden päälle kannettiin avannosta vettä. Valmis maapohja hyödynnettiin myös vetämällä jäätien linja yhden saaren kautta. Pakkanen teki pian tehtävänsä ja jonkinlainen jäätie oli valmis. Kaikkiaan jäätie oli kahden kilometrin pituinen.
Upseerien henkeä ei asetettu nopeasti kyhätyn jäätien varaan. Auton yli viejäksi lupautui vääpeli Lassila. Suunnitelman mukaan Lassila ajaisi auton ensin saarelle ja siellä päätettäisiin jatkosta. Paulaharju selostaa ajon parhaaseen urheilutyyliin, joten annetaan puheenvuoro hänelle:
Lassila ajoi täydellä vauhdilla, yhdeksänkymmenenkahden kilometrin tuntinopeudella. Jää oli vielä siksi heikkoa, että se painui tuntuvasti raskaan koneen alla. Se säröili moneen ristiin, ritisi ja paukkui, ja järven kansi vonkui kauttaaltaan. Auton painamasta syvänteestä pakeneva vesi pakkautui eteen ja nousi jääpeitteiseksi aalloksi, joka kiiti kilpaa vaunun kanssa. Toinen aalto seurasi jäljessä maininkina. Vesi pusertui suihkuina ylös kasteluavannoista ja imeytyi niihin kuristen takaisin, pyrkiessään tasapainoon vaunun ohi kuljettua. Noudattaen annettua määräystä ajaja hiljensi vauhtia saaren kohdalla. Hän huomasi tällöin, että kone ei totellut ohjausta, vaan uhkasi tehdä liukkaalla jäällä monenkertaisen kuperkeikan. Mies painoi vivut jälleen auki ja antoi mennä saarenkärjen yli yhtämittaa. Matkan toinen osa lennettiin samalla vauhdilla ja yhtä äänekkäästi ja näkyisästi kuin ensimmäinenkin. Rannoille kokoontuneet katselijat ehtivät vähin selvitä hämmästyksestään ja alkoivat antaa merkkejä mielenkiinnostaan lopputaipaleen kestäessä. Naiset kirkuivat ja siunasivat, mutta miehet seurasivat auton kulkua henkeään pidättäen ja puhumaan kykenemättöminä. Asioita ymmärtävillä oli syytä pelätä, että näytelmä saisi rajun lopun. Ne, jotka tunsivat jääkuoren heikkouden, tiesivät, että sen puhjetessa jäisi hurjasta vääpelistä jäljelle vain joitakin kiereskeleviä univormunnappeja.
Rohkea autonajaja saavutti rannan onnellisesti ja korjasi osan tekonsa tuottamasta kunniasta heti paikan päällä. Läsnäolleet jätkät tunnustivat empimättä sotilassäädyn etevyyden jäällä matkustettaessa. Eversti Burton ei voinut pidättää ihastunutta kirousta ja vakuutti, ettei Kanadassakaan olisi oltu urheampia. Tapauksen maine on hänen mukanaan jo kulkenut suureen maailmaan.
Kirjoitus aikaisemmin julkaistu Pohjoisessa autokirjassa (Osk. Jyväs-Ainola 2003, loppuunmyyty).
Kyseessä lienee vääpeli Helge Lassila, joka sittemmin yleni kapteeniksi ja toimi autoalalla toisen maailmansodan jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti