Pasi P. Reuna-alue

Herra Parikka lähetetään tarkan harkinnan jälkeen Lappeenrantaan liikematkalle. Hänelle varataan huone Grand Hotelista, ja hänen lähetetään matkaan jo hyvissä ajoin, lauantaina valmistautumaan seuraavan viikon tärkeisiin neuvotteluihin. Sovittu majoittumisyksikkö on kuitenkin tehnyt virheen, herra Parikka on kirjattu hotelliasukasjärjestelmään nimellä mr. Paprika.

Identiteetin yllättävä muutos johtaa kauppamiehen liikkeet aivan toiselle uralle kuin pääkonttorissa oli tarkoitettu. Hotellin salongissa hän alkaa esitellä ottamiaan taidevalokuvia, ja tilanteet alkavat varautua eroottisesti. Lapusten johdattamana Paprika päätyy läheiseen anniskeluravintolaan. Siitä ei hyvä seuraa. Erinäisten episodien jälkeen Paprikalle ei tarjota edes olutta. Missään ravintolassa. Maakuntakirjastostakaan ei lainata humalaisille asiakkaille.

Pasi P. on minulle uusi tuttavuus, jonka jäljille pääsin Oulun pääkirjaston heinäkuussa tekemien hankintojen kautta. Pasi Pikkarainen (s. 1971) on tuottelias sarjakuvantekijä ja kollaasikertoja, Kansallisbibliografia tietää hänen tehneen 2005-2010 parisenkymmentä julkaisua, näistä yksitoista 2008-2010 Pasi P. nimellä. Sitä ennenkin Pikkarainen on tehnyt koko joukon omakustannelehtiä. Syyskuussa 2007 Pikkaraisella oli näyttely Lappeenrannassa.

Tässä käsiteltävä Reuna-alue on julkaistu vuonna 2009 ja sen kustantajana on Harvinaiset Lajit.

Netissä ei sarjakuvaportaali Kvaakia lukuunottamatta Pikkaraisesta tai hänen teoksistaan juurikaan tietoja ole. Kvaakissa on arvosteltu useita Pikkaraisen ja Pasi P:n töitä, niiden perusteella tyylit vaihtelevat aihepiireittäin, mutta arjen absurdius säilyy tuotannon punaisena lankana.

Reuna-alue on kuvakollaasi. Aineistona ovat pääasiassa 1940- ja 1950-luvun kuvat, joita Pikkarainen on rajannut tarpeen mukaan. Kuvakerronnan linja ja suunta pysyy kestävänä läpi teoksen.

Identiteetin hämärtäminen ja hämärtyminen on vähästä kiinni. Alkusysäykseksi ei tarvita paljoakaan, varsinkin jos korjausyrityksiin suhtaudutaan välinpitämättömästi.



* Pikkaraisen/Harvinaisen Lajin kirjat Sarjakuvan Toivossa.

Tatuoidut symbolit ja niiden merkitykset

Kirjaston uutuushyllyssä oli esillä Tatuointi - symbolit ja niiden merkitykset (Minerva 2011). Takakanteen liimattu kirjaston tietotarra kertoi tekijäksi Jack Watkinsin, muutoin tekijää teoksen kansissa mainita.

Teos kiinnitti huomion lähinnä erikoisella ulkoasulla. Selkämys on sidottu ulkopuolelta paksulla punaisella narulla ja kovat kannet avautuivat jäykästi. Kustantaja kertoo nettisivuillaan tavan olevan traditionaalisen kiinalaisen, Kiinassa kustantaja on painotyön teettänytkin.

Sisäsivutkin poikkeavat tavallisesta painotuotteesta. Paperia ei ole käytetty molemmilta puolin, vaan paperi on taitettu sivuiksi. Lehteily saa koko ajan epäilemään, että kerralla kääntyy useampia sivuja. Että jää jotakin väliin. Mutta niin ei käy. 96-sivuinen kirja vaikuttaa kädessä paljon paksummalta.

Asiasisällöltään Jack Watkinsin teos on myöteinen tatuoimiselle. Neljän sivun johdannossa kerrataan koristelumuodon pahamaineista historiaa, jota Watkins yrittää todistella mainettaan paremmaksi.

Antiikin aikana tatuoimista pidettiin vain orjille sopivana. Watkinsin mielestä käsitys on vanhentunut. Hiljan löydetty pari tuhatta vuotta sitten muumioitu egyptiläispapitar Amunet oli tatuoitu, ja tämä osoittaisi vapaan yläluokankin ottaneen tatuointeja.

Tarinat ja legendat tuntevat ilman muumiolöytöjäkin antiikin aikuisia tatuoituja vapaita, arvostettuja miehiä. Sellainen oli esimerkiksi kreetalainen, 500-luvulla eKr elänyt runoilija-filosofi Epimenides. Pausanias kertoi, että kuoleman jälkeen tämä yhdeksi seitsemäksi viisaaksi luettu tietäjä havaittiin iholtaan kokonaan tatuoiduksi. Niinpä Epimenideen nahka päätyi Spartaan hyvää onnea tuottavaksi onnenkaluksi.

Eikä suurmiehen esimerkki saanut silloisia käsityksiä tatuointien luokkaluonteesta muuttumaan.

Watkins mainitsee teoksensa tarkoitukseksi kertoa tatuointisymbolien merkitykset. Vajaassa sadassa sivussa ehtii valitettavan vähän, varsinkin kun ottaa esiteltäväkseen kaikki aikakaudet ja kulttuurit. Kullakin sivulla on vain yksi kuva.

Eikä kaikille symboleille voi yksiselitteistä merkitystä antaakaan. Ajateltakoon vaikka Mjolniria, Torin vasaraa. Watkins arvelee sen olleen "suojeleva amuletti". Nykypäivänä Toria ja skandinaavista jumalistoa käytetään paljon eräässä alakulttuurissa, ja tällaisessa teoksessa olisi ollut suotavaa tuo yhteys mainita.

Ettei se tatuointi päädy aivan väärään paikkaan, kuten johdannossa Watkins parahtaa.

Ruostuva rauta

Ruostuvasta rautapinnasta on viime aikoina tullut suosittu rakennusmateriaali. Oulussa esimerkiksi Rotuaarin uusi esiintymislava ja vasta valmistunut Tekninen virasto radan varressa ovat saaneet ruostepinnan koristuksekseen.

Onhan siinä viehätyksensä. Mutta kauneinta ruoste on oikeasti ajan ja unohduksen myötä syntyneenä.

Yksityiskohta Rotuaarin uudesta lavasta. 

Ajoksen muistomerkit

Eilen yritin pitää yllä ystävyyssuhteita, mutta onnistuin siinä vain osittain. Tulin kuitenkin tutustuneeksi Kemin Ajokseen, opasteet johdattivat kahden muistomerkin luo. Mäntykankaan keskellä oli Neuvostosotilaiden hautamuistomerkki, samanlaisia betonista valettuja ja viisisakaraisella punatähdellä varustettuja muistomerkkejä on siellä täällä Suomessa. Valvontakomissio piti huolta niiden pystyttämisestä heti sodan jälkeen.

Ajoksessa oli sotavankileiri n:o 9, sen hautausmaalle on haudattu muistokyltin mukaan 1634 neuvostosotilasta. Alueesta huolehtii Kemin Venäjän Ystävät. Seuran blogin mukaan seppeleet muistomerkille on tuotu Voiton päivänä 9. toukokuuta.

Ajoksen toinenkin muistomerkki liittyy sotahistoriaan. Merenrannalla on muistokivi paikalla, jossa sijaitsi jääkärikämppä vuosina 1915-1917.

Leijonavirransilta

[Skellefteåsta: Matkaraportti, Bonnstan, julkinen taide, Lejonströmsbro ja kirjoituksia]

Mustavalkomaanantain haasteena oli silta, näillä värisävyillä esitettäväksi sopii mielestäni hyvin Lejonströmsbro, Leijonavirransilta Skellefteåsta, Ruotsin Pohjanmaalta (Västerbotten). Silta on alkujaan 1700-luvulta, Suomen sodan taistelukin sillä käytiin 15. toukokuuta 1809.

Tänä kesällä sillan puuosia uusittiin vanhan mallin mukaan. Työ on varmaankin useampaan otteeseen jouduttu tekemään sitten sillan valmistumisen 1737.