Jöde

Maanantaina Yle Radio Suomessa alkaa kaksikymmentäosainen kuunnelma Gösta Sundqvistista. Peter Lindholmin käsikirjoittama ja ohjaama Itkisitkö onnesta? on jo kokonaisuudessaan kuunneltavissa Areenassa.

Viiden ensimmäisen osan perusteella Lindholm on rakentanut julkisen Sundqvistin ja hänen laulujensa taustoituksen. Siinäkin aiheeseen vain päällisin puolin perehtyneelle uutta ja yllättävää. Göstan viime vuosien voimakas julkikuva on peittänyt alleen nuoruusvuosien toisenlaisen hahmon. Gösta oli tarinoissa Jöde, ja lempinimeä alleviivaavasti Jörn Donner -imitaattori kuuluttaa joka jakson.

Tarina kulkee vaiheesta toiseen sujuvasti. Kussakin osassa on jokin musiikin ulkopuolisesta maailmasta poimittu tarina, joka suuntaa johonkin hittibiisiin. Jöde on kontrollifriikki, ja se vaikuttaa kaikkeen hänen tekemiseensä.

Yle Radion Suomen lähetysvirtaan nämä 20-minuuttiset pätkät istuvat mainiosti. Puhetta ja musiikkia tasaisessa tahdissa.



* Itkisitkö onnesta? Tarina Gösta Sundqvistista

Mestarietsivä Naukio

Sarjakuvatelevisiossa Tertsi ja Retsi valitsivat sarjakuvia autiosaarelle viemisikseen. Tertsin yksi valinta oli Raymond Macherotin Mestarietsivä Naukio ja tapaus Krompyyri (Chaminou et le Khrompire, 1965). Suomeksi tarina on julkaistu Ruudussa, ja kun Ruutu-pino oli valmiiksi pöydällä, päätin verestään muistoja tuosta sarjakuvasta.

Mestarietsivä Naukion seikkailuja Macherot teki vain yhden albumin verran. Sen asetelmat taisivat olla 1960-luvun lapsille (tai lapsien vanhemmille) vielä liian radikaaleja. Myöhemmin 1990-luvulla hahmo herätettiin uudelleen henkiin ja eri tekijöiden yhteistyönä syntyi kaikkiaan viisi albumia. Niitä ei ole suomeksi nähty.

Naukio eli Zoolandiassa, eläinten maailmassa, jossa krompirismi (toisten eläinten lihan syöminen) oli ankarasti kielletty. Zoolandiassa kaikki söivät kasvispohjaisia ruokavalmisteita. Naukio eli ja työskenteli Pastan kaupungissa, mutta krompirismiin hän törmäsi lomallaan Siestassa. Paikallisuutiset kertoivat, että vankilasta oli karannut leopardi Narsku, joka oli ollut kärsimässä rangaistusta lihansyönnistä.

Media lietsoi hysteriaa, johon alkusivujen perusteella vaikutti olevan syytäkin. Narsku kidnappasi mukaansa Naukion sihteerin Tsutsun. Ilmeinen aie oli popsia hänet. Tarinan edetessä Narskun tapaus sai yllättäviä piirteitä, nähtävästi joku oli halunnut hänen pakenevan. Siestan kuvernöörin Hukkarouskun käytös oli epäilyttävää.

Hukkarousku ei ollut tyytyväinen poliisiensa toimintaan. He olivat kyenneet vangitsemaan Narskun, ja se ei vaikuttanut kuuluvan suunnitelmiin. Pian kuvernöörin toimet saavat valaistusta.

Krompirismi oli alkanut kiehtoa Hukkarouskua ja tunnetun lihansyöjän karkuteillä oleminen antaisi mahdollisuuden kokeilla sitä. Kuvernööri oli suunnitelmissaan itsevarmuudestaan huolimatta huolimaton. Naukion ystävä vanginvartija Pippin ihmetteli monia yksityiskohtia, ja pian he olivat syyllisen jäljillä.

Lapsena 1970-luvulla luin tarinaa eläinsuojeluajatusten kärjistämisenä. Nyt ensimmäisenä tulee mieleen, että Macherot on tällä etäännytyksellä halunnut käsitellä pedofiliaa ja sen ympärille kiertynyttä rikollisuutta. Tähän suuntaan ajatuksia vie myös Naukion hahmo, joka on toisaalta naivi antisankari, toisaalta pätevä poliisi.

Lopulta kaikki päättyi hyvin. Ketään ei syödä (paitsi kaloja) ja kaidalta polulta suistunut maakuntajohtaja viedään kuninkaan tuomittavaksi.



* Sarjakuvatelevisio. Youtube

Stalinin kuolema

Kun alkoi olla viimeiset hetket nähdä elokuva Stalinin kuolemasta, päätin lähteä tarkistamaan millainen komedia on saatu aikaiseksi. Aluksi filmi oli jäädä kokonaan katsomatta, koska tämänkään nimeä ei ole suomennettu. The Death of Stalin ei englanninkielisenä sisällä mitään sellaista jujua, joka ei olisi tullut ymmärretyksi Stalinin kuolema -nimestä.

Stalinin viimeisistä vaiheista liikkuu kaikenlaisia tarinoita ja salaliittoteorioita. Armando Iannuccin ohjaaman elokuvan käsikirjoituksessa ei kuitenkaan ole tartuttu näihin. "Viralliset" kertomukset tapahtumista ovat hyvin riittäneet huumorin pohjaksi. Kärjistys ja liioittelu ovat komedian keskeisiä aineksia.

Huolimatta elokuvajulisteen naamarivistöstä, niin keskeiseksi hahmoksi nousee Berija (Simon Russell Beale). Sisäasianjohtaja Berija oli ensimmäisenä paikalla ja alkoi pedata itselleen johtopaikkaa pääsihteerin edesmentyä. Kidutuksista ja keskitysleireistä tunnettu Berija ei kuitenkaan pärjännyt pelissä Hruštšovin kanssa (Steve Buscemi). Muista ei vallankahvaan olisi ollut. Kommunistisen puolueen sihteeristö (johtajat) on kamppailussaan "inhimillinen", jos sellaista sanaa mustan huumorin tuotteesta voisi käyttää.

Vaikka Neuvostoliiton monista kansallisuuksista vitsaillaankin, niin oma miehemme maailmalla, Otto Wille Kuusinen, ei ole mahtunut elokuvaan vaikka noissa piireissä hänkin vaikutti. Kuusista on pidetty hiljaisena ja värittömänä, ja ei filmiin useampaa samantapaista hahmoa ole tarvittu. Malenkov (Jeffrey Tambor) riitti.

Berijan ja Hruštšovin lisäksi huomattavia hahmoja elokuvan huumorissa ja kulussa on Molotov (Michael Palin). Melkoista menoa Moskovassa 1953.

Johannes ja Pirkale: Rotkovuoren trubaduurit

Edellinen Korpin lauma

Viimeiseksi suomennetuksi Johannes ja Pirkale -albumiksi on jäänyt Rotkovuoren trubaduurit (1996). Semic julkaisi sen samana vuonna kuin se ilmestyi maailmalla, tässä vaiheessa oli jo taidettu siirtyä kansainvälisiin yhteispainatuksiin.

Toisessa albumissa uudet tekijät eivät jatkaneet Peyon takapajuisia tasa-arvoajatuksia. Korpin laumaa on mitä ilmeisimmin moitittu laajasti naiskuvastaan, ja kritiikki on otettu huomioon.

Kiertelevät trubaduurit huijaavat Pirkaletta kertomalla taikakeinosta, jolla saisi parannettua musiikillisia kykyjä. Alppiruusu suussa soitanto sujuisi muka loisteliaasti. Tästä on rakennettu albumin mittainen vitsi, Pirkale ei pääse kertaakaan testaamaan miten vippaskonsti vaikuttaisi hänen kykyihinsä.

Alppiruusua etsiessään Johannes ja Pirkale näkevät taistelun, jossa Rotkovuoren herttua perillinen Maxim voittaa helposti kolme roistoa. Kuninkaan linnaan tultuaan hän kiistää koko yhteenoton.

Maxim ei käyttäydy lainkaan säätynsä mukaisesti. Hän ei välitä pilkasta, eikä puolusta kunniaansa. Kiertelevien trubaduurien Orvokki ihmettelee kovin nuorta miestä: onko hän täysi vellihousu?

Tarinan mittaa Maximin tausta selviää. Rotkovuoren herttua, Maximin isä, oli uhannut jättää poikansa perinnöttömäksi jos tämä ei saisi kiivasta luontoaan kuriin ja olisi tappelematta vuoden ajan. Velipuoli Urbanus yritti kaikkensa saadakseen ehdon laukeamaan ja päästäkseen herttuaksi.

Isäkin oli Urbanuksen valtapyrkimysten tiellä. Onneksi Orvokki huomaa mitä mestari Gideon oli tekemässä. Pahat aikeet saatiin estettyä, herttua elpyi ja yhdessä toiminut nuori pari saa toisensa.

Yvan Delporten, Thierry Cullifordin ja Alain Mauryn toinen albumi on tasapainoisempi ja jäntevämpi seikkailu kuin ensimmäinen. Tempo on tiivis, mutta se pysyy paremmin kasassa. Nämä tekijät tuottivat vielä kaksi Johannes ja Pirkale -albumia, La nuit des sorciers (Velhojen yö, 1998) ja La rose des sables (Hiekkarantojen ruusu, 2001), mutta ne ovat jääneet suomentamatta.

Onneksi suomennos sarja ei loppunut Korpin laumaan tai Sysivuoren kiroihin. Silloin sarjasta olisi jäänyt paha maku. Ei Rotkovuoren trubaduuritkaan ole mitään tasa-arvon juhlaa, mutta siinä ainoana albumina on keskeisessä roolissa oleva toimiva nainen. Säätykiertoakin hieman tapahtuu, kun herttua sallii poikansa mennä naimisiin väärästä säädystä olevan kanssa.



Paluu alkuun: Jumalten lähde

Johannes ja Pirkale: Korpin lauma

Edellinen Sysivuoren kirot

Johanneksen ja Pirkaleen seikkailut jatkuivat pitkän tauon jälkeen Peyon (Pierre Culliford, 1928-1992) kuoleman jälkeen. Vuonna 1994 ilmestyi Korpin lauma, jonka käsikirjoittivat Yvan Delporte ja Peyon poika Thierry Culliford (s. 1955) ja piirsi Alain Maury. Värityksestä oli vastuussa Peyon puoliso Nine Culliford. Suomeksi albumin julkaisi Semic 1995. Kustantajan vaihdoksen myötä strumffien tilalle tulivat smurffit.

Johannes ja Pirkale ovat edelleen kuninkaan palveluksessa. Pirkaleen soittotaito on saanut samanlaisia vaikutuksia kuin Asterixin kylän Trubadurixin tai Niilo Pielisen pielofoni. Soitto saa aikaan sateen ja myrskyn.

Varsinainen seikkailun sykäyksenä ovat Morovia-Podlakian alueelle hyökänneet hunnit. Kuningas Ladislav pyytää apua serkultaan, ja niin Johanneksen ja Pirkaleen kuningaskunnassa nostatetaan sotilasjoukko itäisten naapureiden avuksi.

Yksi hunnilaumoista, Korpin lauma Fumblel-kaanin johdolla hyökkää syvälle länteen ja ottaa Hieronymuksen panttivangikseen. Samaan aikaan Vuorenpään paronin käskynhaltija Hubert päättää käyttää sekasortoa hyväkseen ja kaapata vallan kuningaskunnassa.

Johannes ja Pirkale ovat riitaantuneet musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Pirkale päätyi Vuorentaan käskynhaltijan vangiksi, ja smurffeilla on iso työ etsiä sankarit omilta tahoiltaan.

Sekavien juonenkäänteiden jälkeen asiat palaavat mallilleen. Hunnit palaavat sinne mistä tulivat, ja Hubert päätyy tyrmään. Samanlaista jäntevyyttä kuin Peyon albumeissa oli uudet tekijät eivät saa aikaiseksi. Semicin suomennoksessa nimessä on sekavuutta, ja kaani/klaani-sanat menevät usein sekaisin. Mahdollinen niihin liittyvä vitsailu ei avaudu.

Seikkailujen naiskuva ei varsinaisesti parane. Toimivia kansannaisia on nyt otettu mukaan enemmän, mutta sotaanlähtöä pidettiin eräässä linnassa hyvänä asiana. Niin pääsi eroon nalkuttavasta vaimosta.

Uudet tekijät ovat pyrkineet nostamaan kerronnan tempoa, mutta se on johtanut lähinnä sekavuuteen. Tarinan käänteitä tulee liikaa. Vähempikin olisi riittänyt.



Seuraava Rotkovuoren trubaduurit