Saddamin aarre

Sähköpostitse saa kaikenlaisia yhteydenottoja. Eilen lähestyi Anderson Clinton, Kabulissa palveleva Yhdysvaltain sotilas isomman sotilasjoukon puolesta. He tarvitsisivat apua ja olisivat valmiita maksamaan siitä sievon korvauksen.

Anderson Clinton on ilmeisesti palvellut Lähi-idässä ja Afganistanissa melkoisen pitkän rupeaman. Hän kertoi olleensa ensimmäisten joukossa kun joukot tunkeutuivat Irakin diktaattorin Saddam Husseinin bunkkeriin. Piilopaikasta oli löytynyt valtava määrä rahaa.

Clinton kertoi, että rahat takavarikoitiin normaaliin tapaan ja luovutettiin Yhdysvaltain hallitukselle, joka sittemmin on palauttanut ne osaksi Irakin keskuspankin valuuttavarantoja.

Mutta.

"Emme olleet niin tyhmiä, että olisimme luovuttaneet kaiken eteenpäin", Clinton selvittelee yhteydenottonsa luonnetta. Tarkempia tietoja luvataan kertoa yhteydenoton jälkeen.

Melkoisen uhrauksen Anderson Clinton ja sotilastoverinsa ovat tehneet. Rahojen vuoksi heidän pestinsä on kriisipesäkkeissä jatkunut jo minimissään vähintään yhdeksän vuotta. Normaalistihan amerikkalainen sotilas on sotatoimialueella vain kuukausissa mitattavan ajan.

Liekö rahamääräkään niin suuri kuin vihjaillaan. Saddam Hussein löydettiin 14. joulukuuta 2003 Tikritin  Al Dawrista melko pienestä maakuopasta. Wikipedian tietojen mukaan se olisi ollut mitoiltaan 1,8 x 2,5 metriä. Uutiskuvissa se ei noinkaan suurelta vaikuttanut.

Suurin normaalissa käytössä oleva Yhdysvaltain seteli on sadan dollarin arvoinen. Yhdysvaltain keskuspankki on painattanut myös suurempia seteleitä viidestä sadasta aina sataantuhanteen dollariin saakka, mutta tällaisia on laskettu liikenteeseen viimeksi vuonna 1945. Vuonna 1969 yli sadan dollarin arvoiset setelit päätettiin vetää pois kierrosta. Vuonna 2009 keskuspankin mukaan liikkeellä oli 336 kymmenentuhannen, 342 viidentonnin ja reilut 160 000 tonnin seteliä. Näistä suurimman osan arvellaan olevan numismaatikkojen hallussa.

Muutamien kuutioiden kokoiseen maakuoppaan ei sadan dollarin seteleitä hirvittäviä miljardimääriä mahdu. Varsinkin kun diktaattorin itsensäkin on samaan kuoppaan pitänyt mahtua. Jos vielä valtaosa rahoista on luovutettu eteenpäin lakien ja asetusten mukaan, niin ei Clintonin ja kumppaneiden saaliiksi ole voinut elämää suurempia summia rahaa jäädä.

Ja sellaisen vuoksi miehet ovat jääneet sotatantereelle melkein kymmeneksi vuodeksi.

Kukahan tässä on tyhmä.

Korvapuustin päivä

Tänään Ruotsissa vietetään korvapuustin päivää. Ruotsalaiset eivät lätki toisiaan korvilleen vaan nauttivat kanelilla, voilla ja sokerilla täytettyjä kierrepullia. Kanelbullens dagia on vietetty vuodesta 1999 lähtien, ja sitä sponsoroivat lukuisat meijerit, sokerivalmistaja Dansukker ja sikäläinen kotileivontalautakunta, Hembakningsrådet.

Ruotsissa vietetään koko joukkoa eri leivonnaisten ympärille keskittyneitä päiviä. Osa on vanhaa perua sesonkiruokien ajalta. Esimerkiksi Annan päivä 9. joulukuuta avaa Ruotsin piparkakkukauden.

Korvapuustin päivällä ei siis ole erityisiä perinteitä. 4. lokakuuta valikoitui korvapuustin päiväksi sattumalta, vuonna 1999 tuona päivänä vietettiin kansainvälistä lasten päivää. Kotileivontalautakunnassa arveltiin, että pullantuoksuinen vanhempi olisi mukava ele perheiden nuorimpia kohtaan. Korvapuustilla vanhemmat voisivat osoittaa välittävänsä, ja yhteinen leipomishetki olisi mukavaa yhdessäoloa perheille.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön Ihan tavallisia -kampanjassakin kehotetaan antamaan lapsille aikaa ja pullaa. Tosin korvapuusteja tai mitään muitakaan pullalajeja ei mainita ohjeissa.

Useimmin Niinistön kampanjasta puhuttaessa on noussut esille makaronilaatikko. Ensi vuodeksi kampanja voisi organisoida makaronilaatikkopäivän. Sponsoreiksi siihen lähtisivät varmasti monet elintarviketeollisuusyritykset, esimerkiksi Myllyn Paras, joka Hyvinkäällä valmistaa makaronia. Suomessa ei valitettavasti ole kotileivontalautakuntaa vastaavaa elintä. Vapaaehtoistyötä tekevät Martat varmaankin mielellään ottaisivat hoitaakseen sen osan.

Sitä en osaa ehdottaa milloin makaronilaatikon päivää pitäisi viettää. Ehkä kampanjan projektityöntekijät sellaisen kivan löytävät, kuten Hembakningrådetin Kaeth Gardestedt taannoin.



* We live here - eli ihan tavallisia asioita

* Korvapuustiresepti Dansukkerin sivuilla

Vercingetorixin antautuminen

Tänään vuonna 52 eKr. gallialaispäällikkö Vercingetorix (82-46 eKr) antautui roomalaiselle sotapäällikkö Julius Caesarille. Rooma oli saanut Gallian valloitettua. Tapahtumista kertoi Caesar itse tunnetussa teoksessaan Commentarii de bello Gallico (Gallian sota, suom. Gunnar Rancken, 1927). Nykyisin suomalaisille Vercingetorix lienee tutuin Asterixista, onhan tuon kuulun vastarintaa tekevän gallialaiskylän päällikön Aladobixin kilpi Vercingetorixin peruja.

Ennen kuin Vercingetorix päätyi Asterixiin oli Ranskassa tehty jo pitkään kansansivistystyötä. Historian hämäristä Vercingetorixin kansallissankariksi nosti keisari Napoleon III, apunaan historioitsijat François Guizot ja Augustin Thierry. Etenkin jälkimmäinen muistetaan romantisoivista historioistaan. Eri puolille maata pystytettiin pronssipatsaita, maalattiin tauluja ja kirjoitettiin historiallisia romaaneja. Vercingetorixista tuli osa koulujen historian opetusta. Gergovian sankarin voittoja muistettiin, ja samalla rakennettiin kansallisvaltiolle pitkiä historiallisia juuria.

1950-luvun lopulla Albert Uderzo ja Rene Goscinny suunnittelivat uutta sarjakuvaa perustettavaa sarjakuvalehteä varten. Kustantaja oli jopa teettänyt markkinatutkimuksen millaista sarjakuvaa lukijat odottivat. Markkinatutkimuksen tulos oli kovin ennalta-arvattava. Ihmiset olivat kertoneet ominaisuuksia sarjakuvista joista pitivät. Ilmeinen kopio olisi mielipiteiden noudattamisesta syntynyt.

Uderzo ja Goscinny päättivät tehdä kaiken päinvastoin kuin markkinatutkimus kertoi. Ei yksittäistä nokkelaa sankaria, vaan parivaljakko jne. Ilmeisesti siten päädyttiin myös kuivakkaana pidettyyn antiikin aikaan mielikuvituksellisen fantasiamaailman sijaan. Ensimmäinen Asterix-seikkailu Asterix gallialainen on piirretty hutiloiden ja hahmot hakevat muotoaan ja luontoaan koko seikkailun ajan. Ehkä tekijöilläkään ei ollut suurta uskoa sarjakuvansa mahdollisuuksiin.

Vercingetorix esiintyi ensimmäisen Asterix-albumin toisessa ruudussa. Hän heittää aseensa Caesarin jalkojen juureen, asetelma oli kaikille ranskalaisille tuttu Lionel-Noël Royerin (1852–1926) maalauksesta (yllä).

Uderzon sarjakuvaruutu on asettelultaan peilikuva Royerin maalaukseen verrattuna. Jos 1800-luvun ja 1900-luvun alun massakuvan levitystä ajattelee, niin mustavalkoiset, koulukirjoja varten kaiverretut painokuvat ovat luultavimmin myös olleet peilikuvia.

Goscinny ja Uderzo palasivat Vercingetorixin antautumiseen Asterix ja kadonnut kilpi -albumin alussa. Silloin sarjakuva ja sen hahmot olivat jo kasvaneet täyteen mittaansa. Siksipä antautumistilanne jatkui seuraavasti:

Kvaakkiin kirjoitettua

Päivitys Kvaakkiin kirjoittamastani:

Sarjakuvaneuvos Heikki Kaukoranta 70 vuotta

Sarjakuvaneuvos, Lempi Grand Prix-palkittu Heikki Kaukoranta täytti 20. elokuuta 70 vuotta. Kaukoranta tunnetaan sarjakuvien suomentajana ja tutkijana. Yhdessä Soile Kaukorannan (1942-2004) ja sittemmin yksin Kaukoranta on kääntänyt monet suomalaisten rakastamat sarjakuva-albumit. Suomentajan ura on jatkunut yli neljäkymmentä vuotta.
Lue koko juttu >>


Ironinen steitmentti heitetty, mitä sitten?

Taiteilija Epps on mielestään väärinymmärretty nero. Epps tyytyisi siihen, että saisi hieman menestystä, tunnustusta työstään ja kauniin tyttöystävän. Huuda huudan pamflettisarja on taas yhteiskunnallisilla vesillä.
Lue koko juttu >>


Mitä Suomesta jäi mieleen?

Antverpenilainen kuvataiteilija ja graafinen suunnittelija Leen Van Hulst (s. 1982) vietti alkuvuoden 2003 Turussa. Hän ihastui näkemäänsä ja kokemaansa niin, että halusi sijoittaa ensimmäisen sarjakuvaromaaninsa maahamme. Hollanninkielinen alkuteos Melk & sneeuw ilmestyi viime vuonna, Turun sarjakuvakerho julkaisi suomennoksen tänä vuonna. Suomesta jäi parhaiten mieleen maito, lumi ja – irlantilainen Gill.
Lue koko juttu >>

Sandra Lehtisen avioliitto

Vanhoja lehtiä lukiessa herää ajatuksia avioliittokäytännöistä menneinä aikoina. Anneli ajatuksissaan pohti omistusoikeutta 1900-luvun alussa. Itse olen pohtinut kuka sai vihkiä ja millä perusteella. Taustalla on ensimmäisen eduskunnan kansanedustaja Sandra Reinholdssonin ja piiriagitaattori Juho Kustaa Lehtisen touko-kesäkuussa 1907 solmima avioliitto.

Avioliitto oli pääasiallisesti kirkollinen toimitus. Luterilaiset ja ortodoksit vihkivät valtionkirkot, juutalaiset ja islamilaiset omat uskontokunnat. Viaporin ja Viipurin imaamien toimitus- eli metrikkakirjat 1851-1914 on Harry Halén julkaissut (Unholan aitta 7, 1996).

1900-luvun alussa eri piireissä oli halua uusia avioliittolakia niin, että siviiliavioliitto eli siviilivihkiminen tulisi mahdolliseksi. Asiasta oli käyty sanomalehdissä väittelyä, ongelmana vaikuttaisi olleen etenkin avioliittokelpoisuuden selvittäminen. Mahdolliseksi siviilivihkiminen tuli 1917, koko avioliittolaki uusittiin 1929.

Ihmissuhteisiin liittyvä politiikan tekeminen on usein käytännöllisiä tekoja. Niin oli 1900-luvun alussakin. Sandra Reinholdsson (1873-1954) ja Juho Kustaa Lehtinen (1883-1937) näyttivät käytännön esimerkillä, että siviilivihkiminen onnistui vanhan, vuodelta 1734 voimassaolleen naimakaaren mukaisestikin.

Lahti-lehteen kolumnoinut Nyyrikki kauhisteli taustoja seuraavasti:

Ja lehdistä luin uutisen, että eduskunnan jäsen Sandra Reinholdsson on Helsingin raastuvanoikeudessa naimakaaren 3 luvun 9 pykälän mukaan julistuttanut Juho Kustaa Lehtisen aviopuolisokseen. Siis hänkin on tullut naimisiin tuolla »nykyään ei enää niin tavattomalla tavalla.»

Tuo kysymyksessä oleva lainpykälä, jota sosialistit näyttävät ruvenneen noudattamaan enemmän kuin mitään muuta pykälää, kuuluu: »Jos mies makaa morsiamensa, niin on se avioliitto, joka on vihkimisellä päätettävä, joko kihlaus on tehty ehdoilla tai ehdoitta, vaikka niitä ehtoja ei olisikaan täytetty. Jos mies karttaa vihkimistä ja pysyy vastahakoisena, julistettakoon nainen hänen aviovaimoksensa — —.»

Herrat ne ovat sosialisteille tuonkin lainpaikan opettaneet. Muistan, että herraspari se oli, joka sanomalehtien suurella ylistyksellä noin avioliittonsa muodosti. Ja nyt on sosialisteilla, Matti Kurikasta ja eduskunnan jäsenistä lähtien tuo lakipykälä vihkimäkaavana ja raastuvanoikeus »vihkimyksen» toimittajana. Todistajatkin ovat läsnä toista tarkoitusta varten kuin todistajat kirkollisessa vihkimisessä. Tietysti sosialistit eivät ole sellaisia »fariseuksia,» että käyttäsivät kirkollista vihkimystä. Heillä on uudet muodot, muodot, joita ennen vanhaan katsottiin siveettömiksi. Mutta aika uus on, aatteetkin uudet. . . Eivät häpeä noita uusia muotoja eduskunnan jäsenetkään. (Nyyrikin kirje 75. Lahti no 83 2.6.1907)

Naisen sukunimi ei muuttunut automaattisesti tällaisessa siviilivihkimyksessä. Sandra Reinholdssonin piti erikseen kuuluttaa lehdissä, että hän on ottanut käyttöönsä miehensä sukunimen.

Ensimmäinen kirkollista vihkimistä vastaan protestoinut siviiliavioliitto solmittiin syksyllä 1903 Viipurissa. Lokakuussa tieto neiti Elna Selinin ja tohtori Rolf Lagerborgin siviilivihkimisestä Viipurin raastuvanoikeudessa levisi, ja jos Nyyrikkiä on uskominen, niin esimerkkiä noudatettiin. Todellisuudessa tämän vanhan esiaviollista kanssakäymistä kitkevän häpeäpykälän mukaan tuskin suuria määriä aviopareja vihittiin.

Oikeuskäytännön kautta saatiin lopulta lainsäädäntöä muutettua. Tämä helpotti huomattavasti uskonnottomien ja eri uskontokunnista tulevien parien suhteen virallistamista. Sandra ja "Jeesus Kristus" Lehtisen avioliitto oli osa tätä oikeuskäytännön luomista.