Naisia Väinölässä

Varkaudessa taidekeskus Väinölässä on heinäkuun ajan esillä neljän naisen grafiikkaa ja maalauksia. Meeri Torvisen grafiikka tutkii ihmistä, naista, tekojen ja ikäkausien kerrostumista. Kolme muuta tekijää ovat valikoineet esillä olevat teoksensa enemmän yhteen teemaan, ikään liittyen.

Maria Rouvinen-Mäkelän maalaukset ovat moneen kertaan kehystettyjä haavematkoja salaiseen puutarhaan. Kaarin Oresmaan grafiikassa ollaan syntymän, synnyttämisen ympärillä. Eeva Kirilinin grafiikka puolestaan kuvaa kypsiä siemenkotia ja (tyhjiä) kotiloita.

Esillä 30.7. saakka.

Kaikenlaista väkeä kulkee aukiolla

Jospa jatkaisin kesän musiikkikokemusten analysointia Minna Lindgrenin kirjoituskokoelman Musiikki on vakava asia (Loki 1998) perusteella. Savonlinnassa esitettävästä Bizetin Carmenista (1875) Lindgren on kirjoittanut jutun, mutta se ei sovi käsitelyn pohjaksi. Lindgrenin mielestä ooppera on tehty ihan väärin.

Syy on ranskalaisuus. Jos italialaiset olisivat tehneet aiheesta oopperan, tähtenä olisi ollut Carmen-huitukan sijaan toinen nainen. Vaikea on kuvitella, että sellaisessa tapauksessa oopperan nimi olisi ollut Micaëla. Paremminkin Don Josén hairahdus.

Micaëla olisi ollut äidin unelmaminiä, ja äitejä kunniottavat italialaiset olisivat tietenkin juonessa äidin tahdon toteuttaneet.

Carmen alkaa aukiolla jossakin Sevillan liepeillä, jossa liikkuu kaikenlaisia ihmisiä. Lindgrenin jutussa Kansan syvä rivistö pohditaan oopperakuoron jäsenten näyttelijäntaitoja ja -rooleja.

Sellaisethan eivät kuulu koulutukseen, ja niinpä kuorolaisia sovitetaan enemmän ja vähemmän heille sopiviin "luonnollisiin" ja "luonteviin" tavallisen kansan rooleihin tai laumahenkilöiksi.

Savonlinnan oopperajuhlien Carmenin alkulavastus jo ennakoi "luontevia" ja "spontaaneja" esiintymisiä. Lavalla oli tuoleja tarkkaan lasketun sekaisesti, muutamia jopa nurin!

Ehkä minun ei olisi Lindgreniä ennen oopperaa lukeakaan.

Kaikenlaisia ihmisiä liikuskeli, toimitti arkisia asioitaan, lapset leikkivät, tutut supattelivat jne. "Spontaanin luontevasti".

Onneksi oopperassa ei ole tärkeintä esiintyjien näyttelijän kyvyt.

Kaiken yllä oli Espanjan värit. Ei tietenkään jalkapallon vuoksi, vaan tapahtumapaikan.

Oopperan ranskalaisuudessa on puolensakin. Joitakin vuosia sitten Ruotsissa ooppera pääsi lööppeihin yleisöreaktioiden vuoksi. Taidemusiikkiin aikaisemmin perehtymättömät kuuntelijat protestoivat, koska heidän varta vasten kuuntelemaan tulemansa aaria esitettiin vasta puoliajan jälkeen.

Hirveää vingutusta piti kestää toista tuntia, ja palkinto oli luvassa vasta toisen mokoman myötä!

Bizetin Carmenissa ollaan tässä suhteessa yleisöystävällisiä. Nimekkäimmät aariat kuullaan ennen väliaikaa. Alkusoittokin kuuluu hitteihin. Ja tietenkin matadori Escamillon esittämä Votre toast, je peux vous le rendre, Toreadorin lauluna paremmin tunnettu.



Savonlinnassa ei kuitenkaan suurempaa yleisökatoa koettu tauolla. Olihan luvassa vielä Micaëlan (Grazia Doronzio) Je dis que rien ne m'épouvante (Sanon, että mikään ei pelota minua), joka saikin heti pitkät aplodit. Ja lopussakin Doronzio sai raikuvimmat suosionosoitukset.

Lindgren oman Carmen-juttunsa päätteeksi tekee havainnon oopperayleisön koostumuksesta. Tavallisesti joukosta on kahdeksan prosenttia heteromiehiä. Savonlinnassa luku saattanee olla suurempi, mutta silti unelmaminiän menettäminen koskettanee keskimääräistä kulttuuriyleisöä, myyttistä keski-ikäisten naisten joukkoa, enemmän kuin jonkun kersantin mustasukkaisuudet.

Zalaegerszegin aukio

Ystävyyskaupunkitoiminta oli aikoinaan suosittua. Useimmilla suomalaisilla kaupungeilla on useampiakin, pääasiassa Euroopasta. Varkauden kaupungilla on kahdeksan ystävyyskaupunkia, kaksi niistä Zalaegerszeg Unkarista ja Rüsselsheim Saksasta ovat saaneet nimeään kantavat aukiot Varkauden Kauppakadun varrelle.

Aukiot ovat olleetkin mukavaksi koettu tapa muistaa kaukaisia kaupunkiystäviä. Esimerkiksi Jyväskylässä on Jaroslavlin aukio.

Ystävyyskaupunkiajatuksessa oli keskeistä oli nykysananparrella sanoen verkostoituminen ja kontaktien luominen. Suosituinta se oli 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin kaupunkien eri järjestöt oppilaskuntia ja ammattiosastoja myöten loivat suhteita. Tuolloin ystävyys laajeni myös Pohjoismaita laajemmalle. Varkaudesta Unkariin 1977 ja (Länsi-)Saksaan 1979.

Sittemmin kiinnostus on laantunut. Paitsi Kiinassa. Suomalaiset kaupungit ovat saaneet ystäviä Aasian jättiläisestä, Varkauskin vuonna 2004 Lu'anista. Tampere solmi ystävyyskaupunkisuhteet Guangzhoun kanssa 2008 ja Lahti Deyangin kanssa 2000, muutamia mainitakseni.

Zalaegerszegissa on vastavuoroisesti Varkaus-aukio.


* Varkauden ystävyyskaupungit. Varkauden kaupunki.

Mikkelin eli Gergijevin musiikkijuhlat

Musiikkipakinakokoelmassa Musiikki on vakava asia (Loki 1998) Minna Lindgren piirtää aukeamassa kapellimestarin työvälineen historian. Aina se ei ole ollut sellainen pieni sievä tikku kuin nykyisin. Varhaisemmat mestarit paukuttelivat orkesterille tahtia vallan valtavilla kepakoilla. Mutta eräs työtapaturma muutti kaiken.

Olipa käynyt niin, että kevään 1687 aikana Ranskan kuningas Ludvig XIV sairastui ja parantui. Tervehtymisen kunniaksi järjestettiin konsertti, jota johti hovikapellimestari Jean-Baptiste Lully.

Kappaleena on johtajan säveltämä Te Deum. Lully paukutti parimetrisellä saarnisauvallaan lattiaan tahtia seisten selkä orkesteriin päin. Kappaletta ei päästy läheskään loppuun kun Lully löi saarnensa varpaaseensa.

Orkesterin johtamisessa tapahtunut työtapaturma oli fataali.

Lisäksi kun yleisö oli valittanut sauvan paukutuksesta syntyvää ääntä, alettiin etsiä turvallisempia tapoja työskennellä. Ludwig Spohrin (1784-1859) keksimä tai ainakin lanseeraama tikku vakiintui käytännöksi.

Lindgren mainitsee muutamia harvoja, jotka ovat uskaltautuneet luopua puikosta: Leopold Stokowski, Mikki Hiiri ja Jorma Panula.

Viime viikolla kahdessa Mikkelin XIX Musiikkijuhlien konsertissa olleena lisäisin listaan jatkoksi Valeri Gergijevin. Maestro on johtamineen Mariinskin-teatterin orkestereineen juhlille niin keskeinen hahmo, että englanniksi musiikkijuhlat ovat Gergiev Festival Mikkeli.

Kapellimestarina Gergijev on kehittänyt käyttöön eräänlaisen orkesterinjohtamisen kymmensormijärjestelmän. Kaikki sormet toimittavat jotakin viestiä soittajille. Taittuvat, nousevat erilleen, heristävät, leijuvat, hyväilevät.

Välillä Gergijevin peukalo ja etusormi tarttuvat yhteen ikäänkuin nostaakseen jotain ja kun sormien ote heltiää putoaa kuulijoille orkesterin takarivistä jonkin lyömäsoittimen pamahdus seurauksena irrottamisesta.

Päätöskonsertissa torstai-iltana Gergijev hämmensi musiikinteoriaa huonommin tuntevaa yleisöä. Alkusoittona oli XIX festivaalin nimikkosäveltäjän Rodion Stšedrinin (s. 1932) Sinfoninen diptyykki (2009). Gergijeville omistettu sävellys.

Kuultiin kappale, jossa oli selkeästi kaksi erilaista kuvaa, yhteensoitettuna. Yleisö aplodeerasi ja maestro poistui lavalta palatakseen samantien johtamaan toisen.

Penkissä istuva mietti, että onko diptyykki sittenkin kaksiosainen sävellys? Oltiinko moukkia kun väärässä kohdassa taputettiin? Ei kai ylimääräisiä soiteta noin vain kesken ohjelman?

Viimein lauantaina Helsingin Sanomain musiikkikriitikko Hannu-Ilari Lampila vapautti epätietoisuuden tuskasta. Kyllä soitettiin ylimääräinen heti ensimmäisen jälkeen, oli
kyseessä saman Stšedrinin biisi Taikahepo-oopperasta vuodelta 1960.

Yleisökin ymmärsi saman säveltäjän olevan kyseessä, sillä Stšedrin tuli lavalle taputettavaksi kappaleiden jälkeen.

Mikkelin musiikkijuhlien käsiohjelmassa on käytetty erilaisia litterointitapoja rinnan. Gergijev on Gergijev, mutta Stšedrin oli englantilaisittain Shchedrin.

Olisivat käyttäneet saksalaista tapaa. Schtschedrin olisi lamaannuttanut yrittämästäkään lausua nimeä. Kumma kyllä, venäläiset selviävät yhdellä konsonantilla alussa: Щедрин.

Lapsuuden aarresaaria

Yle Radio Suomi esittää kesällä Jukka Kuosmasen toimittamaa Aarresaarelta Hömpstadiin -sarjaa, jossa keskustellaan kulttuuripersoonien kanssa lasten- ja nuortenkirjaklassikoista. Sarjan avasi Kari Hotakainen Tarzaneilla. Ohjelmaa esitetään sunnuntaisin kahden jälkeen, podcastina kaikki jaksot voi kuunnella vaikka heti.

Kaikki valitut kymmenen teosta ovat ehdottomia klassikoita. Blyton, London, Verne, Burrougs sekä Tarzaneilla ja Mars-kirjoilla mukana. Tähtitieteilijä Esko Valtaoja äityy jopa selittämään, miten Mars-tarinat o(lisi)vat todellisuudessa mahdollisia.

Kotimaisista mukana ovat Simo Penttilän Punavyö, Aapelin Koko kaupungin Vinski ja Outsiderin Pekka Lippos-seikkailu Ben Huronin testamentti.

Sarjakuvaharrastajaa ilahduttaa, että kymmenikköön on mahtunut kaksi sarjakuvaa. Tintin valinta ei yllätä, Juba Tuomolan kanssa keskustellaan lähinnä Auringon temppelistä.

Toinen sarjakuvavalinta on Hugo Prattin Corto Maltese. 1970-luvulla sarja tuli tutuksi Nonstopista, mieleen jäivät lukuisat lukijakirjeet joissa pyydettiin ja vaadittiin Maltesen vaihtamista johonkin toiseen. Isänmaaton kapteeni voitti myös äänestyksen, jossa kysyttiin lehden epämieluisinta sarjakuvaa.

Soile Kaukoranta sinnikkäästi jatkoi kuitenkin Corto Maltesen julkaisemista. Sittemmin albumeina julkaistut seikkailut ovat saaneet vankkumattoman suosion.

Radiosarjassa Maltesesta keskustelee kirjailija Joel Haahtela. Käsittelyn pohjana on Corto Maltese Etelämerellä -albumi.


* Aarresaarelta Hömpstadiin. Yle Radio Suomi.
* Aarresaarelta Hömpstadiin. Yle areena