Musiikkipakinakokoelmassa Musiikki on vakava asia (Loki 1998) Minna Lindgren piirtää aukeamassa kapellimestarin työvälineen historian. Aina se ei ole ollut sellainen pieni sievä tikku kuin nykyisin. Varhaisemmat mestarit paukuttelivat orkesterille tahtia vallan valtavilla kepakoilla. Mutta eräs työtapaturma muutti kaiken.
Olipa käynyt niin, että kevään 1687 aikana Ranskan kuningas Ludvig XIV sairastui ja parantui. Tervehtymisen kunniaksi järjestettiin konsertti, jota johti hovikapellimestari Jean-Baptiste Lully.
Kappaleena on johtajan säveltämä Te Deum. Lully paukutti parimetrisellä saarnisauvallaan lattiaan tahtia seisten selkä orkesteriin päin. Kappaletta ei päästy läheskään loppuun kun Lully löi saarnensa varpaaseensa.
Orkesterin johtamisessa tapahtunut työtapaturma oli fataali.
Lisäksi kun yleisö oli valittanut sauvan paukutuksesta syntyvää ääntä, alettiin etsiä turvallisempia tapoja työskennellä. Ludwig Spohrin (1784-1859) keksimä tai ainakin lanseeraama tikku vakiintui käytännöksi.
Lindgren mainitsee muutamia harvoja, jotka ovat uskaltautuneet luopua puikosta: Leopold Stokowski, Mikki Hiiri ja Jorma Panula.
Viime viikolla kahdessa Mikkelin XIX Musiikkijuhlien konsertissa olleena lisäisin listaan jatkoksi Valeri Gergijevin. Maestro on johtamineen Mariinskin-teatterin orkestereineen juhlille niin keskeinen hahmo, että englanniksi musiikkijuhlat ovat Gergiev Festival Mikkeli.
Kapellimestarina Gergijev on kehittänyt käyttöön eräänlaisen orkesterinjohtamisen kymmensormijärjestelmän. Kaikki sormet toimittavat jotakin viestiä soittajille. Taittuvat, nousevat erilleen, heristävät, leijuvat, hyväilevät.
Välillä Gergijevin peukalo ja etusormi tarttuvat yhteen ikäänkuin nostaakseen jotain ja kun sormien ote heltiää putoaa kuulijoille orkesterin takarivistä jonkin lyömäsoittimen pamahdus seurauksena irrottamisesta.
Päätöskonsertissa torstai-iltana Gergijev hämmensi musiikinteoriaa huonommin tuntevaa yleisöä. Alkusoittona oli XIX festivaalin nimikkosäveltäjän Rodion Stšedrinin (s. 1932) Sinfoninen diptyykki (2009). Gergijeville omistettu sävellys.
Kuultiin kappale, jossa oli selkeästi kaksi erilaista kuvaa, yhteensoitettuna. Yleisö aplodeerasi ja maestro poistui lavalta palatakseen samantien johtamaan toisen.
Penkissä istuva mietti, että onko diptyykki sittenkin kaksiosainen sävellys? Oltiinko moukkia kun väärässä kohdassa taputettiin? Ei kai ylimääräisiä soiteta noin vain kesken ohjelman?
Viimein lauantaina Helsingin Sanomain musiikkikriitikko Hannu-Ilari Lampila vapautti epätietoisuuden tuskasta. Kyllä soitettiin ylimääräinen heti ensimmäisen jälkeen, oli
kyseessä saman Stšedrinin biisi Taikahepo-oopperasta vuodelta 1960.
Yleisökin ymmärsi saman säveltäjän olevan kyseessä, sillä Stšedrin tuli lavalle taputettavaksi kappaleiden jälkeen.
Mikkelin musiikkijuhlien käsiohjelmassa on käytetty erilaisia litterointitapoja rinnan. Gergijev on Gergijev, mutta Stšedrin oli englantilaisittain Shchedrin.
Olisivat käyttäneet saksalaista tapaa. Schtschedrin olisi lamaannuttanut yrittämästäkään lausua nimeä. Kumma kyllä, venäläiset selviävät yhdellä konsonantilla alussa: Щедрин.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti