Pohjoisen poika kasvaa

Anna Sailamaa
Paimen
Huuda huuda 2011
80 s.


Suon halki kulkee kärrytie, ja sen viertä kulkee runsaasti tuettu matala sähkölinja. Olavi, nuori mies, zoomailee sormillaan tietä. Joku tärkeä on tietä myöten mennyt. Matka on joutsenen luo, nuori on ilmeisesti pelastanut sähkölankaan törmänneen lasten rattaisiin, mutta huonolla hoidolla se on kuollut.

Olavi heittää joutsenta kävyllä. Kuollut mikä kuollut.

Muuttolinnut auraavat taustalla. Kevät on tulossa, vielä on kuitenkin pakkasia ja kesään on matkaa.

Anna Sailamaa (s. 1979) kertoo ensimmäisessä sarjakuva-albumissaan puolentoista päivän mittaisen tarinan jostakin pohjoisen maalaiskylästä. Kylä vaikuttaa vielä elinkelpoiselta, on keski-ikäisten ja vanhusten lisäksi lapsia, työpaikkojakin. Olavi on töissä leipomossa. Käsittelyssä ei siis ole aivan pohjolan surkeimpiä kahden talon kyliä.

Joku tärkeä on lähtenyt, ja sen symboli kuollut joutsen on. Leipurin ammatti viittaisi eritahtiseen elämään muiden kanssa, ja samalla muistuttaa kliseisen etelän vedon lisäksi pohjoisessa olevan ne tavallisetkin syyt suhteiden kariutumiseen.

Perhe ja ystävät pelastavat Olavin. Viimeisillä sivuilla hän sulkee silmänsä ja avaa ne toiveikkaasti. Grilliltä saa kahvikupin kolikolla ja sokerit kaupan päälle.

Sailamaan mustavalkoinen jälki tuo mieleen Jyrki Heikkisen ja Reijo Kärkkäisen. Rujohkot, manieristiset kuvat luontuvat tarinaan oivasti. Monitulkintaista taidesarjakuvaa Sailamaa Heikkisen ja Kärkkäisen tapaan tekee, hienosti.

Linnan juhlat 2011

Sotaveteraania ei päästetty linnan juhliin, kirkui eilen Ilta=Sanomain nettimainoksessa. Ei päästetty, koska häntä ei oltu kutsuttu, eikä hänen sotaveteraaniudestaankaan ollut lehdellä mitään todisteita kerrottavana. Linnan ovelle oli taksilla päräyttänyt mies, joka oli vaatinut päästä sisään. Ilman kutsua.

Illan mittaan televisiossa lukuisia kertoja pyöri spotti, jossa ikääntynyt mies kertoi etteivät kaikki sotaveteraanit olleet sankareita. Ei ainakaan tämä kuokkavieras.

Muutoin ilta on kulunut rauhallisesti. Vasta juhlien jatkoilla kirjailija Riikka Pulkkinen pääsi toteuttamaan haaveensa, tanssin kansanedustaja Silvia Modigin kanssa.

Jenni Vartiainen antoi haastatteluja liukuhihnalta, Mikael Granlundia presidentin kättely ei jännittänyt ollenkaan.

Halosella oli päällään kierrätyspuku, taisi olla jo toista kertaa. Upea kuitenkin.

Suurteollisuuspomoista Stephen Elopia ei oltu kutsuttu. Suomalaisten juhlathan nämä olivat.

Ambulanssikin juhliin jouduttiin kutsumaan. Toimittajat eivät tienneet miksi. Ylen selostamossakin sekoiltiin, tiesi Ilta=Sanomat.

Yle Teema esitti iltapäivällä Linnanjuhlat vuodelta 1968. Ei suuria muutoksia juhlien menoissa noista vuosista ole tapahtunut. Kansanedustajat, virkamies- ja yritysjohto sentään ovat vaihtuneet. Laineen Tuntematon sotilas esitettiin vakiintuneeseen tapaan.

Vuonna 1968 ei varmaankaan niin paljoa juhlista kirjoitettu kuin nyt. Hyvä kun television katsomiselta ehti jatkuvaa uusien nettijuttujen virtaa seurata. Onneksi tv-lähetystä pystyi streemattuna netistä seuraamaan. Vaikka osan aikaa varalähetyskanavaa pitkin.

Suomi on juhlittu 94-vuotiaaksi. Paljon onnea Suomi!

Joulupukkien masennus

A Path (2010).

Vielä sunnuntaina maisema oli samanlainen kuin Juha Suonpään joulupukki-valokuvissa. Kostea ja valoton. Eilinen taisi tuoda pysyvämmän lumipeitteen.

Viime perjantaina Pohjoisessa valokuvagalleriassa avautui Suonpään Holy Melancholy -näyttely. Pääasiassa parin viime vuoden aikana otetuissa kuvissa ollaan pinnallisesti ajankohtaisessa aiheessa, joulupukissa. Näitä sopii joulukiireiden lomassa piipahtaa katsomassa, antavat perspektiiviä lahjakiireisiin.

Suonpään syvempänä kurkoituksen kohteena ovat kansalliset stereotypiat. Katsojaa opastetaan parilla Gallén-Kallela lavastuksella selkeästi tähän kansalliseen brändiin, johon joulupukkikin erottamattomana kuuluu. Suomalaisille melankolia on pyhää, kuten näyttelyn nimi tuntuu toteavan.

Näyttelyn tuoreimmassa työssä, Kanadassa kuvatussa The Gleanerissa (2011) Suonpää vie joulupukkia avarammille, kansainvälisille vesille etsimään vilpittömintä kurpitsamaata.

The Legend (2009).

The Gleaner (2011).

Hajasijoitettu energia

Keväällä kirjoitin Andrea Rossin joka kodin ydinvoimalasta, jonka piti tulla markkinoille lokakuussa. Ei tullut. Olen odotellut, että Magneettimedia joka nosti asian Suomessa esille, olisi kertonut italialaisen "keksijän" hankkeen lopputulemasta. Journalismiinhan kuuluu esille nostettujen asioiden seuraaminen.

Rossi järjesti 28. lokakuuta suuren kokeen, jossa muun muassa ruotsalaisten Nu Teknik -lehden tarkkailijoiden silmien alla kaikki valmistetut E-Catit yhteenkytkettyinä tuottivat 5,5 tunnin aikana vajaat puoli megakilowattia energiaa. Samalla Rossi ilmoitti, että hän on saanut yksityisen sijoittajan tukemaan hanketta, ja tuon tuntemattomaksi jääneen businessenkelin toivomuksesta hän vetäytyy kokonaan julkisuudesta.

Ei siis saatu laitteita Kärkkäisen kodinkoneosastolle. Eikä seurantajuttua asiakaslehti-vaihtoehtoismedia Magneettimediaan.

Sen sijaan meille on kerrottu, ettei öljy lopukaan. Laskelmat maanalaisen superenergian loppumisesta ovat vain vedätystä, hintojen vedätystä ylöspäin. Joku venäläinen tutkija on näin kertonut.

Rossin laitteen lukuisista kuvitelluista eduista olisi yksi ollut energiantuotannon riippumattomuus suurista toimijoista. Sunnuntain Helsingin Sanomat nosti tämän esille yhtenä tulevaisuuden visiona: tulevaisuudessa kuka tahansa voi tuottaa energiaa.

Energian pientuotanto on ollut tutkimuksenkohde ja puheenaihe jo pidempään. Hankkeita ja käytännönratkaisuja on ollut tarjolla monenlaisia, mutta yksikään ei ole edennyt laajemmin. Vuosituhannen alussa Ari Lampinen teki selvityksen, jonka mukaan Suomen tarvitsema energia voitaisiin tuottaa maatiloilla, suurimmaksi osaksi ympäristöä kuormittamattomalla tavalla. Paljolti olisi kyse nykyisin harakoille menevän energian talteenotosta.

Vanhasen hallitukset tekivät suuria risupaketteja, mutta keskustan peruskannattajakunnan hyödyksi nämä ratkaisut eivät ole tulleet. Esimerkiksi Mikkeliä lämmitetään Venäjän Karjalasta tuodulla energiapuulla.

Samaan aikaan tukipolitiikka on päinvastoin tehnyt maatilat entistä riippuvaisemmiksi tuontienergiasta. Investointitukia saa öljypolttimen hankintaan, ei biokaasuvoimalan perustamiseen.

Maanviljelijöiden omat tuottajajärjestöt ovat myös hajautettua energiantuotantoa vastaan. Yksittäisillä viljelijöillä ja talollisilla olisi intoa kehittää tilojansa uusille tuotantosuunnille, erityisesti jos se pienentäisi tilan menoja. Omavaraisuus on monille edelleen ihanne, se toisi varmuutta ja pysyvyyttä maatalousyrittäjän arkeen, joka heijastuisi myös lähiympäristöön ja tuotantoeläinten hoitoon.

Vallankumoukset olisivat tarpeen, kuten Hesari kirjoittaa. Voisikohan Valio vielä irrottautua uuden ydinvoimalan rakentamisesta? Käyttäisi rahat vaikka biokaasuvoimalan piirustusten tekemiseen ja alkaisi ostaa sähköä omilta jäseniltään?

Smoke on the Water 40 vuotta

Tänään 1971 Deep Purple saapui Sveitsin Montreaux'hin tarkoituksenaan aloittaa uuden studioalbumin äänittäminen. Päivä oli ollut raskas ja jätkät eivät heti jaksaneet roudata äänityskalustoaan tarkoitusta varten vuokrattuun tilaan Montreaux'n kasinolle. Mikä olikin jälkikäteen tarkastellen onnekas laiskuuden hetki.

Samana iltana, siis 4. joulukuuta 1971, kasinon teatterissa esiintyi Frank Zappa ja The Mothers of Invention. Joku innokas musiikinystävä halusi lisätä konsertin visuaalista ilmettä ampumalla valopistoolilla. Tarina ei kerro, millaisia tunnetiloja ampuja oli kokenut juuri meneillään olleen Don Prestonin soittaman King Kongin syntikkasoolon aikana.

Kaikenlaisten tulitteiden käyttäminen sisätiloissa on tunnetusti vaarallista. Tässä tapauksessa pahin mahdollinen toteutui. King Kong jäi kesken rottinkikaton syttyessä palamaan, pian tulessa oli koko teatteri ja kasino.

Savu levisi sakeana läheisen lammen ylle ja tulen lieskat löivät korkealle taivaalle. Smoke on the water and fire in the sky.

Deep Purple oli vuokrannut liikkuvan äänityslaitteistonsa Rolling Stonesilta. Rollareiden lisäksi Rolling Stones Mobile Studiona tunnettua laitteistoa ovat käyttäneet muun muassa Led Zeppelin, Lou Reed, Bob Marley, Horslips, Fleetwood Mac, Bad Company, Status Quo ja Iron Maiden. Ja Deep Purplekin, laitteiston jäätyä tärveltymättömäksi.

Mobile Studio purettiin ensin Montreaux'n ydinkeskustan Le Pavilion-teatteriin. Heavy-bändi oli naapureista liian äänekäs, ja poliisi hääti soittajat jo samana iltana. Uusi paikka löytyi lähes tyhjillään olleesta Grand Hotelista, ja siellä syntyikin seuraava studiolevy Machine Head (1972). Smoke on the Water saatiin purkkiin laulua lukuunottamatta jo Pavilionissa.

Levytyssession dramaattisesta alusta kertova Smoke on the Water oli B-puolen avausraita. Se julkaistiin sinkkuna vasta toukokuussa 1973, toisena lohkaisuna levyltä. Uuden levyn ensimmäinen, parhaiten myyntiä edistäväksi singlevalinnaksi nostettiin Never Before.

Tulipalosta ja levytyksen hankalasta alusta sanoituksessaan kertovan laulun hittipotentiaalin ymmärtämiseen meni tovi, muiltakin kuin montreaux'laisilta. Nythän sitä soittavat kaikki, vaikka tositapahtumiin perustuva sanoitus suurimmalta osalta on mennyt ohi korvien.