"Parasta se on nyt mennä, jos kerran aiot siellä käydä. Ja käytävähän siellä on. Kun vaan ei jo nyt olisi liian myöhä."
Sen neuvon sain eräänä aamuna kuopiolaiselta ystävältäni Heikiltä, joka on Matkailijayhdistyksen jäsen, paikallisiin oloihin perehtynyt, ja johon sokeasti luotin senkaltaisessa asiassa kuin Korkeallekoskelle lähdössä. Vahinko vaan, ettei Heikki itse sanonut joutavansa mukaan.
"Me kuopiolaiset siellä on käyty niin monasti", lisäsi hän hymyillen.
"Eikä sillä matkalla opasta tarvitse. Istut vaan Tähteen."
Oli ensimäisiä kesäkuun päiviä, ilma ukkosen sekainen, särmikkäitä pilviä kaikilla taivaan rannoilla. Mutta päivä paistoi vielä, ja paistoikin "imelästi", niinkuin Heikki sanoi. Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa viipyä Kuopiossa, olisin odottanut vakavampaa matkasäätä, vaan nyt täytyi tyytyä tähän. Kello 3 menin laivarantaan ja etsein "Tähteä", niinkuin ne kolme kuningasta itäiseltä maalta. Kävin edestakasin satamalaiturin reunaa ja tarkastelin lähteviä laivoja, joilla kaikilla oli oma saattoväkensä. Mutta siellä oli vaan "Kainoja", "Neitiä", "Lempiä", "Sukkelia" … ahaa, tuolla pilkistää "Tähti" toisen takaa. Niin, mutta meneppäs sinne! Siinä oli vesi välissä.
"On kierrettävä lammakon taite", kuulin jonkun sanovan.
Toisten laivain kello oli jo 3, koska alkoivat yksi toisensa perästä puikkia selälle, mutta onneksi seisoi "Tähti" paikallaan niin kauan, että ennätin kiertää "lammakon taite." Se näet kuuluu aina lähtevän muita jälemmä, että sitte saapi ajaa niiden sivu. Onhan se iso kunnia laivalle, ja ylpeältäpä se tuntuu matkustajastakin. Tuossa jäi jo "Sukkela", ja nyt jää "Lempi" … ei, ei jäänyt; pääsi parahiksi kääntymään toiselle reitille.
Ähkäin puhkain kierretään Puijonnientä. Vesillä tuntuu sangen kylmältä. Järvi ei ole vielä ehtinyt lämmetä, kun niin äsken on päässyt jäävaipastaan. Tuuli puskee kohtivastaan, pitkin suurta selkää. Kiihtyy kiihtymistään. Vedenkalvo on ihan musta, hirveän vihaisen näköinen. Ukkonen jyrähtää kaukaa ja alkaa roiskuttaa sadetta. Mutta laivan kannelta ei kukaan lähde alas salonkiin. Uskollisesti vaan istuvat ja ottavat vettä niskaansa.
"Kun tulis antamaan piletit!" huokaa vieressäni istuja niin hartaasti, että se herätti uteliaisuuteni. "Mikäpä kiire sillä asialla on?" kysäsin. "Pääsis tästä paleltumasta", oli vastaus. Tarkemmin asiaa tutkittuani sain selville, että maksu Kuopiosta Tuovilanlahteen on kannella 1 mk. 25 p., etusalongissa 2 mk. ja peräsalongissa 2 mk. 50 p. — ja että paikan määrääjänä on se, missä kippari pilettejä jakaissaan tapaa kunkin matkustajan. Sitte piletin saatua voi vapaasti oleskella missä tahansa.
Mutta tällä kertaa ei kippari ollenkaan ollut kiireinen piletin antoon. Näkyi olevan tulossa oikein ankara sadekuuro, ja hän luultavasti ajatteli, että se väkisin ajaa matkustajat salonkiin. Eikä hän siinä erehtynyt. Muutaman minutin kuluttua oltiin keskellä myrskyn myräkkää. Satoi ja tuuli kuin viimeistä päivää. Yksitellen painautuivat kansimatkustajat salonkiin. Ja kun siellä näytti olevan mahdollisimman suurin määrä väkeä, astui kippari pilettipönttöineen sisälle. Ainoastaan kaikkein urhoollisimmat olivat enää kannella. Minä heidän mukanaan jo iloitsin saaneeni urhoollisuuden palkinnon, 75 penniä säästettyä rahaa.
Ilomme oli kuitenkin ennenaikainen, sillä kippari oli meitä ovelampi. Salongista noustuaan hän keskeytti rahankannon eikä ollut millänsäkään meistä kannella olijoista. Kävi vaan tyynesti vääntämään peräsimen kehrää. Taisi olla tärkeä käänne tekeillä.
Tiesin, että ennen ensimäistä pysäyspaikkaa hänen täytyy ottaa raha, ja koetin kärsiä kuin mies. Mutta oli jo mennyt selkä selän perästä ja tullut salmi salmen jälestä, eikä mitään pysäyspaikkaa kuulunut. Kylmä kosteus kävi läpi luiden ja ytimien. En enää olisi kauan kestänyt tässä 75 pennin taistelussa. Sentähden päätin pikimältään pistäytyä salongissa, sillä aikaa kun kippari oli käänteen teossa. Ehkäpä sitte kestäisin, kun näin varkain saisin lisätyksi lämpövarojani.
Mutta tuskin olin ennättänyt tuntea salonkilämpimän hyväilevän ruumistani, ja hampaani vähä asettuneet loukkua lyömästä, kun näen edessäni kipparin kiertävän pilettisuikaletta salaperäisestä tötteröstään. Kenties oli hän jättänyt laivan keskelle käännettä tahi pannut täkkimiehen jatkamaan sitä manööveriä.
Silloin, ihan viime tingassa, vilahti mieleeni vielä yksi toivon kipinä.
"Myydäänkö pilettiä edestakasin?" kysyin. "Minä en muuta kuin käväsen Korkeallakoskella ja palaan aamulla Kuopioon. Eikö siitä saa alennusta?"
"Onkos herra huvimatkailija?"
"Kyllä — kun vaan ilma myöten antaisi."
"Huvimatkailijoilta on maksu ainoastaan 2 mk. 50 p. edestakasin, salongissa."
Ja minä kun olin kannella värjötellyt turhanpäiten, kärsinyt kylmää ja ehkä ijäksi turmellut terveyteni! Samalla maksulla olisin saanut vapaasti oleskella salongissa. Viisaasti kyllä, ne eivät julkisuudessa ilmota mitään taksoistaan ja alennuksistaan. Sanomalehdistä olin nähnyt ainoastaan laivojen matkasuunnat ja lähtöajat. Mutta kaikesta muusta "antaa tietoja kippari aluksella."
Nyt minulla taas oli hyvä olla. Lämmin tuntui niin suloiselta. "Lämmintä ja leipää" — nehän ovat ihmiselämän perussävelet. Leivän arvon kyllä jokainen muistaa kolmasti päivään, mutta lämpimän tärkeys tahtoo unohtua, ellei siitä joskus saisi tällaisia muistutuksia. Jaksoin taas ruveta odottamaan pysäyspaikkaa, jos semmoista ollenkaan oli tulossa. Vihdoin tuli Kehvo, jossa kuului olevan orpokoulu, ja kohta senjälkeen Hirvilahti kansakouluineen. Sivistykseen pyrkivää väkeä siis täällä Kuopion takana.
Kun sitte lähestyttiin Ruokovirran matalarantaisia seutuja ja pujahdettiin samannimisestä kauniista kanavasta, alkoi tulla pysäyspaikkoja oikein tulemalla. Muuan tukevan näköinen, jyrkkäpuheinen Pielaveden isäntä selitti syyksi, että nyt oli saavuttu Maaningan pitäjän rajoihin, ja maaninkalaiset kuuluivat niin riitauneen kunnallisissa asioissaan, että korkeintaan kolme henkeä sopii samaan laituriin; ja vaikka laitureita on niin tiheässä, täytyy paraita pukareita viedä veneellä laivaan keskiselälle saakka. Sellaista se tuntui sielläpäin olevan kunnallisen itsehallinnon vaikutus laivaliikkeeseen.
Seudut olisivat ehkä olleet hyvinkin viehättävät, jos olisi ollut kaunis ilma ja täysi kesä. Mutta nyt vielä niistä puuttui viimeinen voitelus: lehti oli vasta alulla, ruoho kulonkirjava, ja kukkia tuskin olisivat monta löytäneet luonnontutkijatkaan. Näin ollen voi olla aivan totta, mitä arvoisa pielaveteläinen opastajani lausui näistä maisemista, että nimittäin "ne eivät ole niin rumat kuin näyttää" — vaikka se vähä oudolta kuului.
Ahkiolahden eli Viannan kanavasta ei enää menty. Ihan ovelta käännyttiin ja alettiin etsiä Tuovilanlahden suuta. Olisipa ollut ihme, jos sitä ei olisi löydetty. Niin erilainen se on muista Savon lahdista. Se ei ollut hymyilevä eikä välkkyvä, ei ruohikkorantainen eikä lehdikkoreunainen — eikä taas pilalle asti jylhäkään, vaan se oli vähä kutakin. Enimmän se muistuttaa kauniita Laatokan lahtia. Alastomat kallioseinät nousevat jyrkkinä vedestä, mutta niiden hartioilla vihannoivat nurmikot ja oraspellot talojen tienovilla. Lahti on sangen pitkä ja kaita. Kun peremmältä silmäilee suullepäin, näkee maisemia, jotka — sanoipa heitä nyt reiniläisiksi tai alppimaisiksi — ovat suorastaan juhlallisia näin kotioloissa.
Eräässä kallion kylessä on, vähän matkaa vesirajan yläpuolella, miehenmentävä reikä, jonka sanotaan syvemmällä vuoressa leviävän avaraksi huoneeksi. Tämä paikka on nimeltään "Pirun pesä." Pielaveteläinen, joka nyt oli oman kuntansa piirissä, pyysi kipparin ajamaan lähitse pesän suuta, koettaakseen tarttuuko ukko laivaamme kiini. Mutta ei se tarttunut. Ei liene ollut kotosalla, koska ei kuulunut näyttäyneen moniin vuosiin.
"Jos lienevät papit karkottaneet?" arvelin pielaveteläiselle.
"Ei se näistä oman pitäjän papeista — on se niihin ennättänyt perehtyä. Enemmän minä sitä Kuopion uutta piispaa — olisiko sitä pakoon muuttanut toiseen hiippakuntaan."
Tuovilanlahti on vahva liikepaikka. Ranta täynnä makasiineja, lotjia ja tynnyrikasoja; kylällä kauppapuoteja ja meijereitä; syksyisin voin osto kova. Ahaa, ajattelin, ei ole ihme, jos semmoisen liikkeen keskellä ei vuoren ukko joudakaan makailemaan pesässään. Pitää heilua, jos mieli jotain saada toimeksi.
Rannalle päästyä oli ensin saatava kievarista aineellista voimaa matkan jatkamista varten. Sillä vielä oli astuttava noin kolme kilometriä. Ja sitä saatiin, kun joutui. Savossa saadaan vaikka mitä "kun joutuu".
Syödessä kertoi kievarin isäntä, ettei Matkailijayhdistys vielä ollut alottanutkaan rakentaa aikomiaan mukavia portaita Korkeakosken alle. Hän, joka kehui olevansa innokas matkailuasian ystävä — mahdollisesti tosin ei ilman aineellisia sivutarkoituksia —, sanoi omalla kustannuksellaan pitäneensä siinä portaat jo kaksikymmentä vuotta. Mutta miehen sekä ikään että silmänluontiin katsoen en voinut uskoa sitä aikaa ihan niin pitkäksi.
Maat täällä ovat mäkiset, ja kaukaisuudessa siintää yhä korkeampia kukkuloita. Se joki tai virta tai oja — miksi hänet tahtoo sanoa — jossa Korkeakoski on, kulkee pitkin matkaa sangen syvän ja jyrkkä-äyräisen haudan pohjaa. Kosken kohina kuuluu, tarkkaan ottaen, vajaan kilometrin päähän, eikä sen lähellä heikosta puhelusta saa selvää.
Ja nyt sitä sitte ollaan Korkeallakoskella. Suurella vauhdilla syöksyy vesi kallion kielekkeeltä alas kivikkorinnettä synkkään syvyyteen. On aikoinaan särkenyt myllynkin niskastaan, koska pari myllynkiveä ja joukko seinähirsiä törröttää paraassa nielussa. Onhan siinä vilskettä: vesi valkeana vaahtona, ja hieno huuru kohoaa kohden korkeutta. Astumme siinä portaita myöten kosken alle, toivoen joka askeleella, että Matkailijayhdistys jo olisi tehnyt aikomansa paremmat portaat. Raskas pielaveteläinen sitä varsinkin toivoi, sillä hän sanoi pelkäävänsä kuolemaa, kun oli huonoissa väleissä papiston kanssa kunnanesimiehen vaalin takia.
"Mitenkäs teidän pitäjässä on paljo laivalaitureita?" kysäsin.
"On niitä siksi kuin laivojakin,"
Korkeankosken alle on metsäiseen maahan aikojen kuluessa syöpynyt syvä, laaja kattila, josta ainoastaan vesi pääsee pois ilman siipiä tai portaita. Tämän kattilan pohjasta on koskea katseltava. Siihen näkyvät kaikki sen kuohut ja tummat paadet. Seutu on jylhän kaunis, tekee miltei kolkon vaikutuksen, niin oudon Savossa.
Olisi siinä mainio kosken paikka, kun vaan olisi vettä. Korkeutta on yli tarpeenkin, mutta vettä on vähä.
"Piti tulla kahta viikkoa aikasemmin, silloin vesi oli ylimmillään", lohdutteli pielaveteläinen.
Kyllä kai! Tuskin tarkenin nytkään.
Maalareille tämä on erinomainen tauluntekopaikka. Heidän kankaalleen on helppo lisätä vettä, ja muuta tässä maisemassa kyllä riittää. Niin rauhaisa vielä istua siellä kattilan pohjassa ja maalata.
Silloin juolahti mieleeni rohkea ajatus. Jos minun teknillinen kykyni olisi yhtä suuri kuin luontainen kekseliäisyyteni, tekisin Matkailijayhdistykselle seikkaperäisen ehdotuksen Korkeankosken laittamisesta vierasten varalle. Eikö voisi sulkulaitosten avulla säästää keväistä tulva- ja kesäistä sadevettä suureen säiliöön kosken yläpuolelle ja sitte vaikka kerran viikossa, esimerkiksi sunnuntaisin, määrätuntina laskea tulemaan oikein hurjasti? Se olisi suurenmoista. Sitä kannattaisi tulla kaukaakin katsomaan, eikä kiellettäisi pientä pääsymaksua kustannusten korvaukseksi. — Kenties on ollut yhtä viisaita ennen minua, ja kenties on tuuma huomattu epäkäytännölliseksi — mutta hyvä tuuma se olisi sittenkin,
Pielaveteläinen oli myös kekseliäs. Kesäiseen aikaan oli hänestä paras lähteä Kuopiosta aamusella Iisalmeen menevässä laivassa ja jäädä Ahkion kanavalle. Sen läheisyydessä on Viannan koski, jossa on viljalta vettä. Seutu ihmeen kaunis siinäkin. Sitte vasta olisi maisin tahi veneellä Tuovilanlahtea myöten tultava Korkeallekoskelle ja ajateltava, että "ollappa tässä Viannan vesi!" — Ai, ai, sinä Heikki ystäväni, kun et tuota neuvonut!
"Tähti" lähti Tuovilanlahdesta takasin Kuopioon aamulla ani varahin. Hyvä vain, että ennätti mukaan. Nyt vasta oikein voi nähdä tuon lahden kaikessa loistossaan. Nyt se oli sekä hymyilevä että välkkyvä nousevan auringon kullassa, kun rannat kuvastuivat syvälle tyyneen veteen, eikä mitään sen jylhyydestä ollut kadonnut. Verraton lahti.
Kuopioon mennään samoja jälkiä kuin sieltä tultiinkin. Se erotus vain matkanteossa, että nyt kun kauniin ilman vuoksi hyvin olisi voinut istua kannella ja ihailla luontoa, nyt oleksittiin enimmäkseen salongissa, josta noustiin pois vasta viimeisellä pysäysvälillä. Paluumatkalla näet kannettiin rahat ja annettiin liput aivan kaupunkiin päästessä.
[Luku Kaapro Jääskeläisen teoksesta Iloisia juttuja III. Vihtori Kosonen 1908]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti