Hannu Mäkelä on käyttänyt omaa elämäänsä monin tavoin kaunokirjallisen tuotantonsa aineksina. Suhde taidehistorioitsija Anna Kortelaisen kanssa sai alulle ainakin lastenkirjan Herra Huu, rouva Huu ja vauva Huu (2006) ja runokokoelman Toden näköistä (2011).
Tuore novellikokoelma Krimiturkkinen karhu -- Venäjää kotikäyttöön (Kirjapaja 2018) yksiin kansiin Mäkelän vaimonsa Svetlana Aksjonovan kanssa Venäjällä kokemaa. Samalla teeman ympärillä pyörii myös aikaisempi Venäjää aikuisille (2012).
Suhde suureen naapuriin saa uusia ulottuvuuksia puolison kautta seurattuna. Venäläinen mielenlaatu näyttäytyy Mäkelän kirjoituksissa rakastettavan ihmeteltävänä. Rakas ihminen on paras toisen kielen ja kulttuurin saloihin tutustuttaja totesi jo tutkimusmatkailija G. A. Wallin.
Luottamus valtaapitäviin näyttäytyy venäläisin silmin aivan toisenlaiselta kuin suomalaisista. Ja maailmanmyllerryksessä yht'äkkiä Suomessakin pahoista pahin on Trump, vaikka Putin ei ole muuttunut miksikään.
Parhaimmillaan Mäkelä on leppoisasti arjen käytäntöjen muodostumisesta ja pariskunnan keskinäisen kommunikaation perusteita kertoessaan. Myös venäläisten klassikkojen ruodinta on kiinnostavaa.
Nämä jutut Mäkelä on kirjoittanut vaimon vielä eläessä. Puolison äkillisen kuoleman 2017 tuoma suru ei kirjoitettuun heijastu. Suomalaisilla on ristiriitainen suhde venäläisiin, mutta Mäkelän kokeman perusteella se ei ole molemmin suuntaista:
Venäläiset taas tuntevat Suomen kohtaan yhä käsittämättömän suuria tunteita, joista hellyyskään ei ole kaukana. Kun puhettani Pietarissa kuunnellaan ja ruvetaan miettimään, mihin päin Venäjää outo aksenttini minut sijoittaa, kuuluu lähes aina hyväksyvä ah, kun kerron, että olen suomalainen ja asun Suomessa. Toki pidän siitä, mutta tunnen oloni myös noloksi. Niin kuin emme enää mitenkään ansaitsisi tuollaista suopeutta.
Mäkelä tekee kiinnostavia, omakohtaisia havaintoja ja jakaa ne lukijoille nautittavalla kielellä. Kuin akateemikko ikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti