Kunnallispuhe

Torstai-iltana olin Oulun taiteiden yön palautetilaisuudessa. Ei ollut pahaa sanottavaa kenelläkään, toiminnanjohtajallekaan ei yhtään valituksen purkausta ollut tullut. Pääpaino puheissa siirtyikin tuleviin taiteiden öihin, niiden näkyvyyteen ja organisointiin. Oulun keskustasta puuttuva julisteseinä, "virallinen", kaikille sallittu menojen ilmoituspaikka viritti (jälleen) isoimmat puheet.

Paikalla oli myös kaupungin viranhaltijoita. Kaupungin kulttuuriorganisaatio on muutoksessa, "kulttuurin prosessi" laajenee, ja imaisee sisäänsä myös liikunnan ja päivähoidon. Muutos juontuu vuodenvaihteessa tulevasta suurkuntaliitoksesta, Oulu ja suurin osa naapurikunnista yhdistyvät "Uudeksi Ouluksi".

Tuleva muutos kiinnosti. Johtajanpaikat ovat sisäisesti auki, hakemuksia odotellaan.

Ihan aiheellisesti kysyttiin, ketä mahdollisesti mihinkin tehtävään valitaan. Määrittäähän persoona ja osaaminen pitkälti kulttuuripuolenkin tekemisiä ja mielenkiintoja.

Mutta keneltä kysyttiin, siinä osoite meni väärin. Tokihan viranhaltijat valmistelevat päätöksiä ja pitävät huolen, että päätetty on lakien ja asetusten mukaista. Mutta päättäjät ovat toiset, esittelijän on sanottavansa aseteltava aina huolellisesti.

Huomasin kuuntelevani viranhaltijan puhetapaa sisällön sijaan. Mies puhui täyttä kunnalliskieltä, kunnallispuheessa korostui kansalaisten kuuleminen. Hän oli paikalla ensisijaisesti kuntalaisia tapaamassa, kuulemassa odotuksia ja toiveita, jotta hallinnossa voitaisiin toimia asukkaiden parhaaksi.

Kunnallisia toimintoja ajatellen valittu puhetapa on ainoa mahdollinen. Nykymuotoinen kunnallishallinto Suomessa on noin 150 vuoden ikäinen, sama kieli, sama puhetapa on yhtä vanha.

En ihmettele, jos kunnallispuhe turhauttaa. Kunnan toimissa on eri osapuolia, joista kukin voi puhua vain puolella suulla. Se toinen puoli tulee jonkun toisen suusta. Tämä varmistaa yhteisöllisen toimimisen, mutta jättää yksittäisen kuulijan epävarmuuteen.

Kunnallispuheen vuosikymmenittäin vaihtuva jargonosuus tuntuisi nykyisin olevan "mahdollistaminen", "me olemme helpottamassa teidän työtänne, emme asettamassa kapuloita rattaisiin".

Ihan asiallista, hyödyllistä asiaa kaupungin edustaja puhui. Sähköisiä tiedotuskanavia on, pääasiallisena rummuttaja.fi, joka syksyn aikana on tehnyt läpimurron. Sen kautta ilmoitetaan jo pääosa Oulun seudulla tapahtuvasta. Tilaisuudessa natistiin hankalasta käyttöliittymästä, mutta sisältö on saanut opettelemaan käytön. Jatkossa siihen on syytäkin, sillä Kaleva aikoo lähitulevaisuudessa rummuttajaan ilmoitetun perusteella laatia oman menokalenterinsa.

Jotakin konkreettista helpotusta kulttuuritoimijoille. Yhdellä ilmoittamisella saa tiedot kolmeen paikkaan: rummuttajaan, Oulun tapahtumakalenteriin ja Kalevan menoihin.

Mutta julisteseinä ei tuntunut etenevän.

Tervetuloa Suomeen, Cowboy Henk!

Kamagurka ja herr Seele
Cowboy Henk
suom. Viljami Jauhiainen
Huuda huuda 2010
86 s.


Cowboy Henk on sarjakuvaklassikko Belgiasta. Kamagurka (Luc Zeebroek, s. 1956) ja herr Seele (Peter van Heirseele, s. 1959) ovat seikkailuttaneet lännensankariaan jo vuodesta 1981. Sarjakuvien lisäksi tekijöiden yhteistyötä on nähty myös teatterinäyttämöllä ja televisiossa. Henkillä on ollut vaikutuksensa suomalaiseenkin sarjakuvataiteeseen, vaikka seikkailuja suomeksi nyt ensimmäisen kerran nähdäänkin.

Kamagurka ja herr Seele ovat molemmat taiteen moniottelijoita. Viime vuodet taiteilijat ovat työskennelleet muissa projekteissaan, vuodesta 2002 lähtien Cowboy Henk on jäänyt vähemmälle huomiolle. Useampia suomennosvalikoimia voitaisiin aikaisemmasta materiaalista silti tehdä.

Nyt julkaistun albumin sarjakuvat ovat erilaisista julkaisupaikoista, se näkyy julkaisussa erilaisina sivutaittoratkaisuina. Teoksen taittaneen (ja tekstanneen) Benjamin Bergmanin on pitänyt sovitella hankalasti yhteensopivia palasia. Lopputulos on graafisesti vain kohtalainen, mutta ei häiritse lukunautintoa.

Pisimpään Cowboy Henk on ilmestynyt Humo -vaihtoehtojulkaisussa. Alkujaan sarja syntyi sosialistista Vooruit -sanomalehteä varten. Lukijapalautteen perusteella lehden toimitus päätti kuitenkin jo vuoden jälkeen lopettaa sarjan. Outoudessaan ja surrealismissaan Cowboy Henk ei kuulu koko kansan sarjakuviin. Tästä huolimatta Belgian Kortrijkissa on Cowboy Henkin patsas.

Mustavalkoinen, pelkistetty Cowboy Henk luottaa paljon kuvakerrontaan. Herr Seelen piirrosjälki on selkeää, siinä näkyy belgialaisen sarjakuvan selkeän viivan perinne (Hergé, Joost Swarte), mutta myös supersankarisarjakuvan vaikutus tuntuu. Tosin supersankareita erittäin harvoin tapaa pelkistettynä, ilman rasterointeja, tussauksia ja värejä. Osa Cowboy Henkin seikkailuista on alupitäen ilmestynyt väreissä, mutta noita töitä ei suomennosvalikoimaan ole otettu.

Jotkut Kamagurkan käsikirjoitukset hakevat innoitusta seikkailusarjakuvan yksinkertaistavista kerronnallisista ratkaisuista, epäloogisuuksista ja taustaoletuksista. Jossakin vaiheessa sarjakuvan nimessäkin mainittiin Zorro. Suomennokseen tekevät Veikko, Tette ja Jykke metasarjakuvallisen vierailun.

Henkin seikkailuja voi lukea tuntematta sarjakuvan traditiota. Suomalaiset ovat aina arvostaneet tämän kaltaista erikoislaatuista, surrealismia lähenevää huumoria. Ajateltakoon vaikka Jukka Tilsaa (s. 1961), jonka töihin ei flaamien sankarilla kuitenkaan ole ollut vaikutusta. Cowboy Henk on löytänyt epävirallisesti netin suomalaisille huumorisivuille ja saanut arvostusta reilukerholaisena. Sarjakuvafoorumi Kvaakin järjestämässä äänestyksessä vuoden 2010 parhaasta käännössarjakuvasta Cowboy Henk sijoittui toiseksi. Kvaakissa Vesa Kataisto nimeää suomalaiseksi vaikutteensaajaksi esimerkiksi Pentti Otsamon Haukotuksia (Suuri Kurpitsa 1999).

Suomennos alkaa Cowboy Henkin sikiövaiheesta. Jo kymmenviikkoisena Henk oli täysikasvuinen ja ajoi partaansa. Kohdunulkopuolinen raskaus ei estänyt Henkiä potkimasta äitiään tomeran masuasukin tapaan. Äidistä ja napanuorasta oli paljon hyötyä preerialla tarpeellisen lassonheiton taidon opettelussa. Henk piti perheen ruuassa ja turvassa, mutta sinijalkojen naisväen kohtaaminen oli äidille liikaa. Hän nirhaisi napanuoran poikki ja jätti lapsensa villiin länteen yksin seikkailemaan.

Cowboy Henk seikkailee niin arjessa kuin arjen yläpuolellakin, Terästarjoilijana, maailmanmatkaajana ja valemaailmanparantajana.  Käsiteltyjen aiheiden kirjo on yllättävä ja moniulotteinen.

Avatkaa albumi ja katsokaa miten tarina alkaa vasemmasta reunasta. Toivottakaa Cowboy Henk virallisesti tervetulleeksi Suomeen.



Julkaistu Kaltiossa 1/2011.

Pohjoisen poika kasvaa

Anna Sailamaa
Paimen
Huuda huuda 2011
80 s.


Suon halki kulkee kärrytie, ja sen viertä kulkee runsaasti tuettu matala sähkölinja. Olavi, nuori mies, zoomailee sormillaan tietä. Joku tärkeä on tietä myöten mennyt. Matka on joutsenen luo, nuori on ilmeisesti pelastanut sähkölankaan törmänneen lasten rattaisiin, mutta huonolla hoidolla se on kuollut.

Olavi heittää joutsenta kävyllä. Kuollut mikä kuollut.

Muuttolinnut auraavat taustalla. Kevät on tulossa, vielä on kuitenkin pakkasia ja kesään on matkaa.

Anna Sailamaa (s. 1979) kertoo ensimmäisessä sarjakuva-albumissaan puolentoista päivän mittaisen tarinan jostakin pohjoisen maalaiskylästä. Kylä vaikuttaa vielä elinkelpoiselta, on keski-ikäisten ja vanhusten lisäksi lapsia, työpaikkojakin. Olavi on töissä leipomossa. Käsittelyssä ei siis ole aivan pohjolan surkeimpiä kahden talon kyliä.

Joku tärkeä on lähtenyt, ja sen symboli kuollut joutsen on. Leipurin ammatti viittaisi eritahtiseen elämään muiden kanssa, ja samalla muistuttaa kliseisen etelän vedon lisäksi pohjoisessa olevan ne tavallisetkin syyt suhteiden kariutumiseen.

Perhe ja ystävät pelastavat Olavin. Viimeisillä sivuilla hän sulkee silmänsä ja avaa ne toiveikkaasti. Grilliltä saa kahvikupin kolikolla ja sokerit kaupan päälle.

Sailamaan mustavalkoinen jälki tuo mieleen Jyrki Heikkisen ja Reijo Kärkkäisen. Rujohkot, manieristiset kuvat luontuvat tarinaan oivasti. Monitulkintaista taidesarjakuvaa Sailamaa Heikkisen ja Kärkkäisen tapaan tekee, hienosti.

Linnan juhlat 2011

Sotaveteraania ei päästetty linnan juhliin, kirkui eilen Ilta=Sanomain nettimainoksessa. Ei päästetty, koska häntä ei oltu kutsuttu, eikä hänen sotaveteraaniudestaankaan ollut lehdellä mitään todisteita kerrottavana. Linnan ovelle oli taksilla päräyttänyt mies, joka oli vaatinut päästä sisään. Ilman kutsua.

Illan mittaan televisiossa lukuisia kertoja pyöri spotti, jossa ikääntynyt mies kertoi etteivät kaikki sotaveteraanit olleet sankareita. Ei ainakaan tämä kuokkavieras.

Muutoin ilta on kulunut rauhallisesti. Vasta juhlien jatkoilla kirjailija Riikka Pulkkinen pääsi toteuttamaan haaveensa, tanssin kansanedustaja Silvia Modigin kanssa.

Jenni Vartiainen antoi haastatteluja liukuhihnalta, Mikael Granlundia presidentin kättely ei jännittänyt ollenkaan.

Halosella oli päällään kierrätyspuku, taisi olla jo toista kertaa. Upea kuitenkin.

Suurteollisuuspomoista Stephen Elopia ei oltu kutsuttu. Suomalaisten juhlathan nämä olivat.

Ambulanssikin juhliin jouduttiin kutsumaan. Toimittajat eivät tienneet miksi. Ylen selostamossakin sekoiltiin, tiesi Ilta=Sanomat.

Yle Teema esitti iltapäivällä Linnanjuhlat vuodelta 1968. Ei suuria muutoksia juhlien menoissa noista vuosista ole tapahtunut. Kansanedustajat, virkamies- ja yritysjohto sentään ovat vaihtuneet. Laineen Tuntematon sotilas esitettiin vakiintuneeseen tapaan.

Vuonna 1968 ei varmaankaan niin paljoa juhlista kirjoitettu kuin nyt. Hyvä kun television katsomiselta ehti jatkuvaa uusien nettijuttujen virtaa seurata. Onneksi tv-lähetystä pystyi streemattuna netistä seuraamaan. Vaikka osan aikaa varalähetyskanavaa pitkin.

Suomi on juhlittu 94-vuotiaaksi. Paljon onnea Suomi!

Joulupukkien masennus

A Path (2010).

Vielä sunnuntaina maisema oli samanlainen kuin Juha Suonpään joulupukki-valokuvissa. Kostea ja valoton. Eilinen taisi tuoda pysyvämmän lumipeitteen.

Viime perjantaina Pohjoisessa valokuvagalleriassa avautui Suonpään Holy Melancholy -näyttely. Pääasiassa parin viime vuoden aikana otetuissa kuvissa ollaan pinnallisesti ajankohtaisessa aiheessa, joulupukissa. Näitä sopii joulukiireiden lomassa piipahtaa katsomassa, antavat perspektiiviä lahjakiireisiin.

Suonpään syvempänä kurkoituksen kohteena ovat kansalliset stereotypiat. Katsojaa opastetaan parilla Gallén-Kallela lavastuksella selkeästi tähän kansalliseen brändiin, johon joulupukkikin erottamattomana kuuluu. Suomalaisille melankolia on pyhää, kuten näyttelyn nimi tuntuu toteavan.

Näyttelyn tuoreimmassa työssä, Kanadassa kuvatussa The Gleanerissa (2011) Suonpää vie joulupukkia avarammille, kansainvälisille vesille etsimään vilpittömintä kurpitsamaata.

The Legend (2009).

The Gleaner (2011).