Hirvet syövät istutustaimia

Eilisessä Kalevassa (16.4.) kerrottiin, että hirvien aiheuttamia taimikkotuhoja on jo Oulun alueellakin, entisen Ylikiimingin ja Utajärven rajaseuduilla. Puolanka Kainuussa on jo pitkään ollut tunnettu siellä talvehtivien hirvien aiheuttamista taimikkotuhoista, osa Puolangan entisistä metsistä on jo vuosikymmenien ajan ollut paljakkana, nyt tälläinen yhdentoista hehtaarin alue on löydetty Oulustakin.

Jo useamman vuoden ajan Pohjois-Pohjanmaalla hirvenmetsästysseurat ovat saaneet kaatolupia niin paljon kuin ovat halunneet. Suurempia määriä on suorastaan kehotettu hakemaan. Taustalla on liikenneturvallisuus, mutta osaltaan myös taimikkotuhot.

Metsänhoitoyhdistyksessä kuitenkin tiedetään, että metsästyskään ei metsänviljelyä pelasta. Talvehtivat hirvet saattavat alueille tulla pitkienkin matkojen päästä.

Jutussa haastateltu Mikko Harju ei osaa muuta ohjetta syötyjen taimikkojen omistajille antaa, kuin kehottaa hakemaan hirvivahinkokorvauksia. Valtio kustantaa syödyn tilalle uudet taimet ja korvaa osan menetetystä vuosikasvusta. Vuoden alusta alkaen omavastuuta tuhoissa ei ole ollut, kuitenkin vahingon on pitänyt olla vähintään 170 euroa, jotta korvaus maksetaan.

Herbert Marcuse teoksessaan Vastavallankumous ja kapina (Jyy:n julkaisusarja 1982) pohtii luonnon merkitystä ihmisen vapautuksessa kapitalismin ikeestä. Luonnon vapauttaminen on keskeinen osa ihmisen vapauttamista.

Luonnon ja vapauden suhdetta käsitellään yhteiskuntateoriassa harvoin eksplisiittisesti. Myös marxismissa luonto on etupäässä objekti, vastapuoli ihmisen "kamppailussa" luonnon kanssa, tuotantovoimien yhä rationaalisemman kehityksen kenttä.

Mutta tässä muodossa luonto ilmenee sinä, miksi kapitalismi on sen tehnyt: materiana, raaka-aineena ihmisten ja esineiden kasvavaa ja riistävää hallintaa varten. Vastaako tämä vapaan yhteiskunnan kuvaa luonnosta? Onko luonto vain tuotantovoima - vai onko se myös olemassa "itsensä vuoksi" ja - tässä olemistavassa - ihmistä varten? (Marcuse, Vastavallankumous ja kapina, s. 61, suom. Matti Kosonen työryhmän avustamana)

Lapin vastaisen rajan Pohjois-Pohjanmaan metsät ovat oiva esimerkki niistä ongelmista, joihin päädytään kun metsiä käsitellään vain raaka-aineena, ottamatta huomioon paikallisia olosuhteita, sitä, että ihmisten tulevaisuudessakin pitäisi elanto saada.

Ongelma ei poistu jättämällä alue "luonnontilaan", koska kasviluonto ei palaa eläinluonnon syödessä sen. Luonto olisi pelastettava "itsensä vuoksi", jotta se voisi olla myös ihmistä varten.

Näyttäisi jotenkin selvältä, ettei Oulusta Pohjois-Kainuuseen ulottuvalla alueella metsiä voi nähdä puupeltoina, metsänviljelyalueena. Useiden vuosikymmenien kokemukset hirvien kanssa osoittavat tämän, taimikoiden uudelleen istuttaminen on vain lisännyt talvehtivien hirvien ruokailumahdollisuuksia ja määrää. Jos syötyjä taimia on yli kolmetuhatta hehtaarilla, taimia on istutettukin enemmän kuin metsänviljelyn ohjeiden mukaan olisi optimaalinen määrä alulle laittaa.

Metsät tulisi nähdä luontona, ja tätä luontoa aktiivisesti seuraavat ja hoitavat ihmiset saattaisivat löytää keinoja sekä hyödyntää että uusintaa metsää. Muutoin avohakkuun teettävä isäntä on viimeinen ihminen, joka metsää niillä tiluksilla omisti.