Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria

Eilisessä Helsingin Sanomassa Pertti Lassila melko rankoin sanoin rusikoi SKS:n julkaisemaa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriaa (2010). Lassila ei tunnu olevan tyytyväinen teoksessa muuhun kuin saamenkielisen kirjallisuuden osioon.

Sain teoksen käsiini perjantaina, ja osin kiinnitin huomion samoihin asioihin kuin Lassila. Kirjasta puuttuu monia vanhempia tekijöitä, joita siinä olettaisi olevan.

Sama pätee nuorempiin tekijöihin. Esimerkiksi Jyrki Heikkistä (s. 1958 Kemissä) ei teoksessa mainita lainkaan. Pohjoisuus onkin tämän teoksen vain osin ääneen sanotuissa määrittelyissä kiraalinen käsite, ei syntymä- tai vaikutuspaikkalähtöinen.

Kuopiossa nykyisin asuva Heikkinen kysyttäessä sanoo olevansa kotoisin Länsi-Suomesta. Vanhoja tekijöitä ei saada muuttumaan pohjoissuomalaisiksi kiinnittämällä kylttejä Oulun muureihin ja talojen seiniin.

Teos onkin ymmärrettävissä täällä pohjoisessa käytäviä keskusteluja vasten. Teos on selkeä antiteesi Kalevan luomalle "oululaislähtöinen" termille ja siitä juontuville yltiökotiseuturakkauskäsityksille.

Ongelmaton teos ei ole tämän purun jälkeenkään. Leimallisesti pohjoissuomalaiset kirjailijat eivät ole olleet pelkästään kirjailijoita. Tämän näkee jo teoksen kannesta: Merja Aletta Ranttila (s. 1960) esittäytyy kirjassa kuvataiteilijana ja runoilijana. Rosa Liksom ja Hannu Väisänen ovat lisäksi kirjailijoita, Nils-Aslak Valkeapää ja Kauko Ryöhkä myös muusikkoja.

Pohjoisen kirjailijuus ei rajoitu yhteen tai kahteen taiteenlajiin, vaan monet sujuvasti sukkuloivat ilmaisussaan läpi laajan taiteen kentän.

Toki joukossa on "pelkästään" kirjailijoita: Veikko Huovinen, Antti Hyry, Kalle Päätalo, Jari Tervo, mutta nämä mainitut ovat osanneet kirjoittaa niin kansaan uppoavasti, ettei muita tulonlähteitä ole tarvinnut miettiä.

Teoksen ongelmana on siis, että kokoomateoksen lähtökohdaksi olisi pitänyt ottaa pohjoisen taiteen historia -- taide laajassa merkityksessään von Baghin tapaan, eikä vain kirjallisuus tai kuvataide.

Näin olisi päästy paremmin sisälle siihen mitä teoksella on tavoiteltu. Perinteisen kirjallisuushistorian rajoja on toteutuksessa jo nyt ylitetty, mukana on sarjakuvataitelijoita ja rocklyyrikkojakin. Mutta ylitykset on tehty etelän ehdoilla, Radiopuhelimien J. Mäki on runonlausujanakin lavoilla nähty ja Ville Ranta on tehnyt laajan työn Elias Lönnrotista.

Tähän lopuksi sopivat Valkeapään väkevät sanat:

Sanat
OVAT
väkeviä
PRIMITIIVINEN
SYNTI
HELVETTI

Valvegallerian Saareen

Valvegalleriaan on luotu satumaailmaa monin eri keinoin: värein, valoin, videoin, seikkailuradoin ja rakennelmin. Teemana ovat meritarinat ja saaret, niitähän suomalaisesta lastenkirjallisuudesta löytyy.

Saareen-näyttely on mitä mainioin retkikohde päiväkoti- ja koululaisryhmille, sellaiseksi se lienee ajateltukin. Mieltä kiehtova monine yksityiskohtineen isommillekin. Esillä 13.6. saakka.

Rankan Lahjantuojat (1997)

Otso Kantokorpi on aloittanut bloggaamisen. Alaston kriitikko -blogissaan hän kirjoittaa lukemastaan ja näkemästään, muun muassa julkisista veistoksista, jopa useampaan otteeseen päivässä. Kantokorven arvioita on mukava lukea.

Innoituinpa Kantokorven linkkilistasta katsomaan Oulun julkisia taideteoksia. Tuiran karttalehdellä niitä oli neljä, kolme ihan tuttua, kahdesta olen kirjoittanutkin (Tarvaisen Tuiran sisarukset ja Koiviston Merikoski-muistomerkki).

Ihan kotinurkilla kartan mukaan oli teos, jota en ollut huomannutkaan. Kun lähestyn koordinaatteja, vastaus selviää:


Lauri Rankan (s. 1950) maahanvalamalla tehty reliefi Lahjantuojat (1997) on tuolla lipan alla. Ei erotu kadulle, ellei erikseen käy tiiraamaan.

Lahjantuojat valmistui Merikosken koulun 50-vuotisjuhliin. Tiedä sitten miksi teos on piilotettu paikkaansa. Ehkä on haluttu katsojan näkevän korren- ja ruohonpätkien koristama hiekan- ja mullanruskea pinta.

Kotimatkalla havaitsen, että koristeomenapuut Tuiran sivukirjaston edessä ovat puhjenneet kukkaan:

Sotilaankuja 2 - Intiön kasarmin verstas

Intiön kasarmialueella Sotilaan- ja Jääkärinpuistojen keskellä rapistuu vanha verstas, jota kaupunki on nyt laittamassa myyntiin. Kalevan mukaan hintapyyntö olisi kymppitonnin vuokratontilla, 245 neliöiseen suojeltuun talon pinta-alasta saisi 60 prosenttia käyttää asunnoksi, loput toimisto- yms. käyttöön. Kaupunki ratkaisee myynnin korjaus- ja käyttösuunnitelmien mukaan.

Verstas on rakennettu vanhan kasarmialueen kanssa yhtäaikaa vuonna 1881. Suunnitelmat teki valtionarkkitehti August Boman. Samoja mallipiirroksia käytettiin muuallakin Suomessa.

Rakennus on pitkään ollut tyhjillään. Vuonna 1999 tulipalo kävi vieraana, sen jälkeen vesikate uusittiin. Vierailusta ulospäin merkkinä on hiiltynyt katos.

Barack Obaman sarjakuvaelämäkerta

Yhdysvalloissa sarjakuvat ovat olleet marginaaliin jäämässä oleva viihteen laji. Yllättävää nostetta ala sai Barack Obamasta, Hämähäkkimiehen numerosta #583 otettiin koko joukko painoksia, se vietiin suorastaan käsistä, koska lehdessä seikkaili myös tuleva presidentti.

IDW Publishing tarttui pinnalle nousseeseen aiheeseen tekemällä molemmista presidenttiehdokkaista sarjakuvaelämäkerrat. Tarinaa jatkettiin Obaman presidenttitiellä ja ensimmäisillä sadalla päivällä virassa.

Jeff Mariotten käsikirjoittama ja Tom Morganin piirtämä Obamasta kertova elämäkerta (Barack Obama, The Comic Book Bibliography, 2009) on hankittu Oulun kaupunginkirjaston kokoelmiinkin. Teoksessa on samoissa kansissa kaikki kolme tehtyä sarjakuvalehteä.

Elämäkertana tai sarjakuvana ei tällainen tilaustuote suuria tavoittele. Elämän kuvauksessa keskitytään pääasiassa vaalitaisteluun, lapsuus ja aikaisempi poliittinen ura kuitataan melko nopeasti.

Sarjakuvakerronnan keinoja käytetään, sanoisinko, maltillisesti. Paljon on puhuvia päitä kertomassa, suuria kuplia täynnä tekstiä. Monet asennot ja ilmeet ovat uutisista ja television välittämästä kuvastosta tuttuja.

IDW:n Obama-sarjakuva lienee ollut joltisenkin suosittu, sillä presidentin uraa on seurattu näinkin pitkään. Kustantaja kehuu sivuillaan viidettä painosta.

Ajassa tehtynä viimeiseen jatko-osaan ei ole voitu rakentaa aikaisempien osien mukaista "kaikki tapahtunut johtaa vain tähän yhteen päämäärään" rakennetta. Teknisestikin se on heikoin. Sadan ensimmäisen päivän perusteella kuitenkin päädytään lopuksi toteamaan, että "yes, we can" vaikuttaa enemmän lupaukselta kuin sloganilta. Kidutus on ainakin loppunut.

Nähtäväksi jää saako sarjakuvatarina vielä jatkoa. Mikä lienee seuraava taitekohta Yhdysvaltain presidentin uralla?


* * *

Presidentin puoliso Michelle Obama on aloittanut helmikuussa 2010 omat sarjakuvaseikkailunsa. Kustantajana Bluewater Productions, sarjakuvalehden nimenä Female Force: Michelle Obama.

New Havenin puhelinluettelo

Kustantaja herättelee kiinnostusta Andrew Taylorin Kirjat jotka muuttivat maailmaa -teokseen (Ajatus 2010) kysymällä miksi Taylorin viidenkymmenen kirjan valikoimassa on mukana New Havenin puhelinluettelo?

Tuskin pilaan kirjasta kiinnostuneiden iloa, jos kerron luettelon olevan mukana siksi, että se oli ensimmäinen laatuaan. Andrew Taylorin 49 muuta valintaa jätän teoksesta luettaviksi.

Yhdysvaltain itärannikolla sijaitsevassa New Havenissa oli vuonna 1878 puhelinverkkoon kytketty jo muutamia kymmeniä tilaajia, ihmisten muistin tueksi tarvittiin listaa tai luetteloa kenelle uudella puhelimella saattoi soittaa.

Vuonna 1878 New Havenissa julkaistiin kaksikin tilaajaluetteloa. Ensimmäinen oli yhden arkin mittainen (kuvassa), toinen oli jo kirjamuotoinen. Puhelimen omistajien lisäksi luettelossa oli mainoksia ja muuta oheistietoa, ihan siis nykyisen konseptin mukainen opus jo heti. Osaltaan se johtuu siitä, että aikaisemmin suosittujen osoitehakemistojen malli omaksuttiin puhelimen omistustietojen välittämiseen.

New Havenin ensimmäisestä varsinaisesta kirjamuotoisesta puhelinluettelosta on sittemmin tullut keräilyharvinaisuus, vieläpä arvokas sellainen. Vuonna 2008 huutokaupassa sen hinta nousi 170 500 dollariin.

Alexander Graham Bell esitteli puhelimensa yleisölle vuonna 1876. Keksintö levisi otolliseen maaperään. Suomen ensimmäiset puhelinluettelot julkaistiin jo 1882 Turussa ja Helsingissä. Pohjois-Suomen ensimmäinen puhelinluettelo julkaistiin ilmeisesti 1897 sisältäen Oulun, Raahen, Kokkolan ja välillä olevien seutujen tilaajat.

Aikanaan luettelot ovat olleet yleisiä, laajalevikkisiäkin tilaajien rajallisesta määrästä huolimatta. Siitä huolimatta monet puhelinluettelot ovat nykyisin harvinaisuuksia. Harvapa vanhaa luetteloa säilyttää, sillä mitään nopeaa arvonnousua ei sille ole luvassa.

Jan Strang on koonnut suomalaisten osoitehakemistojen ja puhelinluettelojen bibliografiset tiedot teokseksi Puhelinluettelot ja osoitehakemistot 1847-1960 (1995).

Tietoja vanhoista luetteloista etsiessään Strang havaitsi, että ne ovat peräti hajallaan ympäri maata. Vapaakappalekokoelmiin kuulumattomia Strang löysi yli kolmesataa, säilytystiedot ovat myös bibliografiassa, sukututkijankin avuksi.

Olletikin osa suomalaisista luetteloista on kokonaan kadonnut, joten vanhempia luetteloita ei kannata suoraan arvottomina roskiin/keräykseen heittää. Ties vaikka olisi juuri se Kansalliskirjaston puuteluettelossa, tai peräti aikaisemmin kokonaan tuntematon.

Kulttuurijournalismista Merikoskikerhossa

Eilen illalla Rauhalassa keskusteltiin pohjoisesta kulttuurijournalismista Merikoskikerhossa. Tilaisuuden järjestäjinä kerhon lisäksi oli Kaltio ja Kaleva, Merikoskikerhohan on Kaltion ikäinen 65-vuotias oululainen organisaatio, joka tarpeen tullen järjestää paneeleja ja keskusteluja puhuttavista aiheista.

Paneeliin oli koottu paikallisen median edustajia, pienestä Rustosta aina suureen Kalevaan. Kaupungin ulkopuolelta paikalla oli Kritiikkiportin ja Sarvin Siskotuulikki Toijonen.

Keskustelu kulki perinteisen paneelin hengessä. Kukin osanottaja kertoi oman organisaationsa toiminnasta ja toiveista. Tämän jälkeen yleisö, jota oli melkein täysi sali, sai sanoa tai kysyä omista murheistaan, ja panelistit vastasivat parhaan kykynsä mukaan. Lopuksi puhuttua vedettiin yhteen.

Sinänsä kulttuuria seuraavalle ei yllättyksiä tullut. Yleisradion laaja valtakunnallinen ja hieman suppeampi paikallinen kulttuurissa eläminen on tuttua, ev.lut. seurakuntien Rauhan Tervehdyksen Elsi Salovaaran puhe oman lehtensä laajasta kulttuurista kirjoittamisesta ensin hämmensi (kirkko keskellä kulttuuria), mutta tarkemmin mietittynä pitää paikkansa. Juttuja lukiessa tahtoo aina päällimmäisenä mieleen jäädä uskonnollinen näkökulma.

Kalevan Mantila piti lehteään jo kokonsa vuoksi pelättynä, valitteli ettei juurikaan ole ehtinyt kulttuuritoimitusta ohjailla talouden viedessä liian suuren osan työajasta. Sitä kuitenkin vakuutteli, että Kalevassa julkaistut kritiikit ovat uniikkeja, toisin kuin Alman tai Väli-Suomen lehdissä. Siskotuulikki Toijonen kun oli aiemmin valitellut Kritiikkiportin kautta tekemäänsä havaintoa, että samojen kirjoittajien samat tekstit kiertelevät lehdestä toiseen.

Keskustelun puheenjohtajana toiminut, Oulun kulttuuritoimenjohdossa uransa tehnyt opetusneuvos Matti Rossi ihmetteli, että takavuosina moisesta juttujen kierrättämisestä olisi mustalle listalle joutunut, mutta uuden tekijänoikeustalouden logiikkaan ei keskustelussa kuitenkaan puututtu.

Toijonen lyhyesti palasi Helsingin Sanomien nippukritiikkikriisiin, ja kirjoittelun muuttumiseen yhä enenevässä määrin puffeiksi. Se näkyy jo Sarvin jäsenanomuksissakin, arvostelijain liittoon pyrkii kriittisyyden unohtavia tuote-esittelijöitä. Erityisenä ongelmaryhmänä hän mainitsi peliarvostelijat. Heidänkin tulisi jotakin kyetä sisällöstä erittelemään.

Kaltion tuleva päätoimittaja Paavo J. Heinonen yleisöstä summasi, että kullakin viestimellä on roolinsa. "Iso Kaleva on paha ja pienet hyviä, pidetään tämä julkikuva, mutta tehdään silti yhteistyötä." Mikä sopi Kalevan Mantilalle.

Keskustelu pysyi melko vakaana ja vakavana, paitsi kun Mantila yritti aloittaa Sanomalehtienliiton jargonin "konkurssikypsän Ylen" huseeraamisesta musiikkitaloissa ja sinfoniaorkestereissa. Muut panelistit ja yleisö hörähtivät nauramaan, yleisöhuuto lohdutteli Mantilaa, että ehkä tämä uusi toimitusjohtaja saakin Ylen konkurssiin.

Yle Oulun Eila Honkavaara loppupuheenvuorossaan kannusti tekijöitä ottamaan yhteyttä. Toteuttamiskelpoisille, hyville ideoille hän lupaili tilaa Ylen medioista, mahdollisesti Etelä-Suomea myöten, tai ainakin Ylen netistä.

Purettiin keskustelussa henkilökohtaisia pettymyksiä ja huolta sosiaalisen median tuhoavasta vaikutuksesta, mutta hyvä yleiskuva parissa tunnissa syntyi missä nyt kulttuurikirjoittelussa mennään.

Jos ei heilaa helluntaina

En kiusaa sillä tunnetulla helluntaihin liitetyllä sananlaskulla, vaan tarjoilen vanhalta kansalta muita heiloihin, helluihin, morsioihin ja sulhasiin liittyviä viisauksia.

Kel ei päätä pääsiäisen sill ei heilaa helluntain.
Kellä ei päätä pääsiäisenä, sillä ei heilaa helluntaina.
(Valkeala, A. Seppä, 1932)


Itkettää ja naurattaa mikä tässä tulloo eteen, kun heila on ripillä käymätön ja vatta se kasvaa eteen.
Itkettää ja naurattaa, mikä tässä tulee eteen, kun heila on ripillä käymätön ja vatsa se kasvaa eteen.
(Riihimäki, Väinö Salonen, 1936 - 37)


Poskii polttaa. Heila ajattelloo.
Poskia polttaa, heila ajattelee.
(Kivennapa, A. Munne, 1932)


Mikä teill' on mieless', vai on se vua heila vieress', ku että virka mittiä.
Mikä teillä on mielessä vai on se vaan heila vieressä, kun ette virka mitään.
Pyrkimälukuja.
(Kurkijoki, V. Pipatti, 1932)


Hellurei, kellä hellu kellä ei.
Hellurei, kellä hellu, kellä ei.
(Isokyrö, H. Liimakka, 1934)


Jolleijoo kelluva silleijoo helluva.
Jolla ei ole kelloa, sillä ei ole hellua.
(Hailuoto, A. Piekkola, 1933)


Kello on muttei oo hellua.
Kello on, mutta ei ole hellua.
(Isokyrö, S. Tanner, 1934)


Lasta ristille ja kuollutta hautaa, morsiam pääsee ittekki vihille.
Lasta ristille ja kuollutta hautaan, morsian pääsee itsekin vihille.
(Hailuoto, J. L. Suomela, 1933)


Luovun kultakannasta, sano sulhanen kun morsian eron teki.
"Luovun kultakannasta", sanoi sulhanen, kun morsian eron teki.
(Hausjärvi , J. Sillanpää , 1936 - 37 )


Mitä vanhempi morsija sen usjemma tiehaaran tietää.
Mitä vanhempi morsian, sen useamman tienhaaran tietää.
(Joutseno, A. Luukko, 1932)


Pitä vasta ni ko muinase poja morssi.
Pitää vastaan niin kuin muinaisen pojan morsian.
(Kalanti, S. Penttilä, 1931)


Morssi ko tuomari tamma ja sulhane ko hako härkk.
Morsian kuin tuomarin tamma ja sulhanen kuin hakohärkä.
(Kalanti, S. Saarnio, 1938)


Puhemies puhuu, sulhanen vasta kysyttäessä.
Puhemies puhuu, sulhanen vasta kysyttäessä.
(Hausjärvi, K. V. Valolehto, 1936-37)


Ensin hevonen tarkastetaan, sitte vasta sulhanen.
Ensin hevonen tarkastetaan, sitten vasta sulhanen.
(Hausjärvi, K. V. Valolehto, 1936-37)


Ilma on kun morsian morsian on kun perseeseen ammuttu karhu.
Ilma on kuin morsian, morsian on kuin perseeseen ammuttu karhu.
(Kurkijoki, J. Korpela, 1932)


Kullaki on omat tapasa sano morsian ku otti kätkyven mukkaasa häätalloon.
"Kullakin on omat tapansa", sanoi morsian, kun otti kätkyen mukaansa häätaloon.
(Laukaa, K. Vatiainen 1936-37)


Ku leipä oon koria on leipojan sulho komia.
Kun leipä on korea, on leipojan sulho komea.
(Loimaa, E. Juusela , 1933)


Sillä suru jolla sulho sillä kaks jolla laps.
Sillä suru, jolla sulho, sillä kaksi, jolla lapsi.
(Pälkä, A. Jokinen, )


"Tänne ohjat", sanoi morsian ko vihiltä palas.
"Tänne ohjat", sanoi morsian, kun vihiltä palasi.
(Loimaa, S. Helmi, 1933)


On outo rukki ja äkkinäiset villat, sano morsian kun ei osannukkaa kehrätä.
"On outo rukki ja äkkinäiset villat", sanoi morsian, kun ei osannutkaan kehrätä.
(Paltamo, Matti Lehtola, 1933-34)


Mies kun maesteri, talo kun pappila, morsien kun salin avvaen.
Mies kuin maisteri, talo kuin pappila, morsian kuin salin avain.
(Paltamo, S. Keränen, 1933)


Morsien moekotin, kerämaha keikotin sukkoa pistää, ukkoa toevoo.
Morsian moikotin kerämaha keikotin sukkaa pistää, ukkoa toivoo.
(Paltamo, S. Keränen, 1933)


Kyllä kelepoot, mokoma morsijan. Eihän neu häevit suluhaesetkaa.
Kyllä kelpaat, mokoma morsian, eihän ne ole häävit sulhasetkaan.
Sanotaan tytöille, jos he kovin simppailevat ja vieläpä kysyvät, että joko on kaikki hyvin.
(Riistavesi, A. Ihalainen, 1932)

Lähde: Kotuksen sananparsikokoelma.

-- Enemmän sananlaskuja Sanottua-sivuilla.

Valkovuokko vie horkan ja vilun

Lehtomaiden kevään piristys on valkovuokko. Monien muiden kasvien tapaan vanha kansa tiesi tälle myrkylliselle ja suojellulle kukalle hyötykäyttötarkoituksia.

Muinaiset roomalaiset mainitsevat valkovuokon horkan parantajana. Elias Lönnrotin mukaan suomalaiset olivat samansuuntaisia havaintoja kasvin vaikutuksesta tehneet: hän suositti valkovuokkoa vilutaudin hoitoon. Lapsen sairastuttua siihen kasvista valmistettua voidetta laitettiin valtasuonelle. Aikuisille kukista tislattu vesi sopi pakkasenpuremiin ja ihovaivoihin.

Valkovuokossa onkin antiseptisiä aineista. Nykyisemmät yrttiparantajat suosittavat valkovuokkovalmisteita erilaisiin särkyihin ja kuukautiskipuihin.

Annostuksen kanssa pitää olla varovainen, kuten Lönnrot jo muistutti. Ihmiselle tappavan annoksen sanotaan olevan kolmekymmentä tuoretta kasvia.

Jäähtyvä asfaltti

Helteiden jälkeen illalla auringon laskiessa asfaltti on edelleen kuumaa. Mutta alkaa jäähtyä.

Muistumia kadonneista maista

[Tänään käsittelyssä Günter Höhnen DDR-design. Itäsaksalaisen suunnittelun helmiä (Minerva 2010) ja Machado de Assisin Kuuluisuus ja muita kertomuksia (Prometheus Kustannus 2010)]

Eilen lukuun sattui kaksi teosta, jotka molemmat ovat muistumia jo kadonneista valtakunnista. Joaquim Maria Machado de Assis (1839-1908) kirjoittaa novelleja Brasilian keisarikunnass/ta (1822-1889), saksalainen Günter Höhne on viimeiset viisi vuotta kuvannut ja koonnut DDR:n (1949-1990) teollisen muotoilun helmiä.

DDR:n kulutustuotteille on muiden Itä-Euroopan maiden tapaan naureskeltu, länsimaista matkitut muodot tulivat tuotantoprosesseista ulos jotenkin hassun oloisina. Suomessa 1990-luvulla kiersi museoissa esimerkiksi Rosa Liksomin kokoamia neuvostoliittolaisia tavaroita, leluja ja populaarikulttuuria, joihin näyttelyssä kävijä sai haluamallaan tavalla suhtautua.

Höhnen teoksen odotti ennakolta olevan jotakin samantapaista. Höhne on berliiniläinen kulttuuritoimittja, kriitikko ja näyttelykuraattori, joka on vuosikausien ajan kerännyt ja dokumentoinut itäsaksalaista elämänmenoa. Hänen ajatuksenaan olikin oikeiden "helmien" keräily, ei derkku-trabanteille naureskelu.

Kuten Höhne esipuheessa kirjoittaa: kirjan tarkoituksena on tallettaa edes pieni osa DDR-muotoilun mestarien ajattoman kauniista ja käyttökelpoisista luomuksista. Paras keino kartoittaa ajatonta ja arvostettua on tietenkin etsiä sellaista, mikä on edelleen käytössä.

Höhne on löytänyt astiastoja, huonekaluja, junia, kelloja jne. Kaikki Höhnen kuviin päätynyt tuskin on enää aktiivisessa käytössä. Teoksen ensimmäisinä esineinä esitellään sotatarvikkeista rauhan tultua arkikäyttöön muokattuja tuotteita. Wehrmachtin teräskypärästä valmistettu yöastia esimerkiksi tuskin on enää saksalaisessa arjessa tarpeellinen. Vanhoilla leluillakaan tuskin lapset enää saavat leikkiä - ne ovat keräilijöiden aarteita.

Pääosassa ovat kuvat. Joitakin tekijöitäkin Höhne nimeltä mainitsee, ja harmittelee luovuuden taistelua byrokratiaa vastaan. Siinä moni suunnittelija menetti mielenkiintonsa työhönsä.

Kirjan ystävä pysähtyi 1950-luvun kirjahyllykuvien kohdalle. Sellaisia mielellään omaan kotiin käyttöön ottaisin. Varhaisia musiikki- tai atk-laitteita en sen sijaan enää katselisi.


Brasilialainen Machado de Assis kirjoittaa mielenkiintoisia henkilökuvia keisariajan ihmisistä. Jyrki Lappi-Seppälän suomennosvalikoimassa on kolme novellia, niminovellin päähenkilö kuolee juuri ennen keisariajan päättymistä. Maltillisena monarkistina tunnettu Machado de Assis kertomuksissaan kujeilee sikäläiselle aatelille, elämän näköalattomuudelle.

Yhteydet Euroopan sivistykseen ovat tiiviit, ja oman kansan arvostusta ei osata ottaa todesta. Oikea tunnustus voi tulla vain Euroopasta.

Esipuheessa Lappi-Seppälä mainitsee Machado de Assisin olevan Brasilian tunnetuin kirjailija. Silti tekijältä on suomennettu tämän pienen kokoelman lisäksi vain yksi teos, Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat (Love-Kirjat 1991).

Latinalaisen Amerikan maagisen realismin ystävä tunnistaa Machado de Assisissa kirjailijan, jonka ilmaisun myöhemmät Jorge Luis Borges ja Julio Cortázar nostavat uudelle maagiselle tasolle. Machado de Assis tyytyy olemaan viiltävän ironinen, joka kyllä antaa lukijalle sekin paljon.

Maanosan poliittinen turbulenssi on jo näissäkin tarinoissa läsnä.

Puolipohja ottaa taas

Suonenjoen lahja suomalaiselle strippisarjakuvalle on Jope Pitkänen (s. 1947). Hänen hahmonsa ovat seikkailleen lukuisissa sanoma- ja aikakauslehdissä aina 1970-luvun alkupuolelta saakka. Näkymätön Viänänen on hahmoista savolaisin, kotiseudulle sijoittuu mansikkaisäntä Mauno Mansikan seikkailut.

Pitkään Pitkänen oli ainoa esimerkki, että sarjakuvien piirtämisellä voi Suomessakin elää. Kovaa työtahtia se kuitenkin vaati. 1970-luvulla moni lehti vaati kokonaan omaa sarjakuvaa, ja Pitkäsen piirtämien sarjakuvien määrä kasvoi ja kasvoi.

Vuonna 1977 syntyi Puolipohja, ravintossa pöydän alla viihtyvä juoppo. Vuonna 2009 Jope palasi Puolipohjan pariin ja Zum Teufel on koonnut nuo stripit yksiin kansiin, Puolipohja - vino comics... (2010). Teoksen lopussa on nelisenkymmentä vanhaakin 1970-luvulta ja alussa Jupu Kallion sivun esipuhe.

Syndikoitujen sarjakuvien kulta-aikana lukuisille lehdille tehdyt omat sarjat eivät toteuttaneet juurikaan syndikoinnin ideaa. Tarkoitushan oli, että piirtäjä tekee sarjan ja syndikaatti myy sen monille lehdille ja siten takaa tekijälle suuremmat tulot.

Monien sarjojen tekeminen heijastui työhön. Aikaa pikkutarkalle yksityiskohtien piirtämiselle ei jäänyt. Varsinaisten hahmojenkin piti olla nopeasti toteutettavissa. Niinpä Näkymättömällä Viänäsellä on vain lippis ja kaljapullo, Puolipohjasta näkyy pöytäliinan alta vain kengät (ja käsi ja lasi/pullo).

Uuden kokoelman ensimmäisissä stripeissä on avojalkainen Puolipohja. Tarjoilijat hommaavat vakioasikkaalle sukkahousut, koska jalkahiki alkaa vaivata työskentelyä. Näin Puolipohja jatkaa loppuun tutut mustat jalat pöydän alta pilkottaen.

Uusissa Puolipohjissa pääasiallinen juoma on pullokalja. 1970-luvulla ravintoloissa ei keskikaljaa juuri juotu, eikä varsinkaan pullon suusta. Alkoholitarkastajat olisivat moiseen välittömästi puuttuneet. Silloin Puolipohja joi pääasiassa teräviä (jaloviinaa, viskiä, vodkaa, rommia).

Viina on mitä oivin huumorin lähde suomalaisille. Siitä riittää ammennettavaa ja hauskuutusta sanomalehtien armottomille sarjakuvasivujen seuraajille.

Motoksi Jope on teokselle antanut "humala ilman viinaa on teeskentelyä".

Saatuaan julkaisupaikkoja useisiin lehtiin Pitkänen alkoi yhtenäistää tuotantoaan. Useimmat sarjat saivat päätöksen. Nykyisin Pitkänen piirtää vakituisesti kolmea eri sarjaa, Näkymätöntä Viänästä, Lempiä ja Cabaree Työnvälitystä.

Kaikkiaan Jope Pitkäsen strippituotannosta on koostettu jo yli kaksikymmentä albumia. Puolipohjatkin on kerran aikaisemmin kansiin koottu Kemin sarjakuvakeskuksen julkaisuun Puolipohja (1990).

"Jyväskylän runokoulukunta"

Aleksis Salusjärvi on useampaankin otteeseen kirjoittanut Laadunvalvontayksikössään Jyväskylän runokoulukunnasta, tai oikeastaan sen olemattomuudesta. Viimeksi eilen otsakkeella Porvoon runokoulukunta, Tampereen Ristoahti-koulukunta ja Helsingin ghettobeat, aikaisemmin mm. Jyväskylän runokoulukunta ja muuta potaskaa.

Sellaista siis ei ole, vaikka julkisuudessa puhe koulukunnan olemassaolosta on alkanut vakiintua.

Sikäli kun asiaa olen seurannut, puhe koulukunnasta alkoi heittona. Maaliskuussa 2009 Yle Radio1:n Kirjakerhossa keskusteltiin aiheena Leikin ja älyttömyyden hyveet. Kun puhe oli runoudesta, tuli puheeksi myös runouspiirit ja niiden pienuus.

Ville Hytönen oli hieman aikaisemmin paljastanut Anna Halmkronan oikean henkilöllisyyden. Keskustelu kulki siihen suuntaan, että piirit pitävät kuitenkin koko ajan mahdollisena, että jostakin ilmaantuu uusi, varteenotettava kirjoittaja. Niinkuin Anna Halmkrona oli ilmestynyt, eikä ilmeisesti kukaan ollut hänen olemassaoloaan ollut kiistänyt.

Ohjelmaa juontanut Maria Ala-Kuha laajensi keskustelua, että voisiko samalla lailla syntyä kokonainen koulukunta?

Periaatteessa kyllä, oli keskustelijoina olleiden kirjallisuudentutkija Outi Ojan ja runoilija Harry Salmenniemen vastaus. Vähimmillään tarvittaisiin kaksi runoilijaa ja tutkija, jotka alkaisivat yhdessä ohjelmallisesti kirjoittaa eri lehtiin ja julkaisuihin. Koulukunta olisi syntynyt.

Ala-Kuha mainitsi esimerkkikaupunkina Jyväskylän. Se olisi voinut yhtähyvin olla jokin muu maakuntayliopistokaupunki, jossa kirjallisuutta opetetaan. Vaikka Oulu.

Mutta siis: Jyväskylässä ei ole alettu kirjoittamaan ohjelmallisesti, ainakaan jos Salusjärveä on uskominen.

Uskotaan.



[tämä muistinvaraisesti, ohjelmasta on sen verran kauan ettei sitä enää voi muistinvirkistykseksi areenasta kuulla -- ehkä tulee vielä uusintana?]

Kaikki tiet vievät Roomaan, Tuirastakin

Antiikin Roomasta lähti teitä eri suuntiin: Via Appia etelään Apuliaan, Via Aurelia Ranskaan, Via Cassia Toscanaan, Via Flaminia Ariminiumiin ja Via Salaria Adrianmerelle.

Mutta sellaista kuin Via Roma ei ollut. Syntyikin sanonta Kaikki tiet vievät Roomaan (lat. Omnes viae Romam ducunt) muistuttamaan kaikkien teiden lähtöpaikasta.

Sanonta on tuttu kaikille. Oulun Tuirassa se on katutaiteilijoita innoittanut.

Kemin Karvinen

Kemin taidemuseossa avattiin Karvinen-näyttely sarjakuvapäivillä. On esillä elokuun loppupuolelle saakka.

Suojeluskuntaparaati 1927

Kaisa Kyläkoski on koonnut linkkilistoja ("1918" tutkimuksia, Paluu vuoteen 1918) 16. toukokuuta 1918 pidettyyn voitonparaatiin ja vuoteen 1918 ylipäätään liittyen. Lista kuvannee miten päivää nykyisin muistetaan, kiinnostavaa on mitä puolia päivän juhlinnasta on jäänyt hieman unohduksiin.

1970-luvun jälkeen vähälle huomiolle on jäänyt kevään 1927 paraati. Aikanaan siitä paljonkin sivuttiin, sillä poliittisen kentän molemmin puolin tilanne oli hankala. Tuona vuonna sen otti vastaan Väinö Tanner (sd.).

Ennen paraatipäivää nuristiin sekä oikealla että vasemmalla. Yleinen hämmästys oli suuri, miten saattoi edes olla mahdollista, että sisällissodan hävinneen osapuolen edustaja tervehti valkoisten voitonparaatin muistojuhlaa.

Virallisesti tilaisuus oli armeijan lippujuhla ja suojeluskuntaparaati. Järjestämispäivä teki siitä punakapinan kukistamisen juhlan.

Vuoden 1926 lopulla Suomi oli hallituskriisissä. Kyösti Kallion toinen hallitus ajautui sisäisiin ristiriitoihin alle vuoden istuttuaan. Porvarillisen vähemmistöhallituksen sijaan maahan joulukuussa 1926 koottiin sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus.

Tannerin yksinomaan sosialidemokraateista kokoama hallitus oli "suuri kokeilu". Omassakin puolueessa oli paljon ministerisosialimin epäilijöitä, saati sitten oikeistolaisten riveissä. Porvarien hajanaisuus kuitenkin ajoi tilanteeseen, jossa tämäkin vaihtoehto mahdollistui.

Hallitus istui kaikkiaan 370 päivää, joka ajan oloon oli hallitukselle kohtalaisen pitkä rupeama. Miina Sillanpäästä tuli sen myötä sukupuolensa ensimmäinen ministeri.

Tannerin pääministerikaudella sattui niin, että presidenttinä ollut Lauri Relander sairastui. Pykälien ja säädösten mukaan Tannerista tuli presidentin viransijainen reilun neljän kuukauden ajaksi keväällä ja kesällä 1927.

Yksi presidentin virkatehtäviä oli ottaa vastaan armeijan lippujuhla ja suojeluskuntaparaati. Hallituksessa asiasta keskusteltiin ja äänestettiin, lopulta Tanner päätti suostua tehtävään, koska se tapahtui "toisen nimissä".

Koville paraatin vastaanotto ilmeisti kuitenkin otti. Päiväkirjaansa Tanner kirjoitti "musta päivä" ilman muita pohdintoja.

Symbolisesti tapahtumalla oli Suomen kannalta suuri merkitys. Sillä, että valkoiset pitivät paraatin ja Tanner otti sen vastaan, on valtavan suuret ja kauas kantoiset merkitykset Suomen tulevaisuuden kannalta. Huhtikuun lopussa oli Vapun kunniaksi hieman ilkamoitu valkoisille, mutta 16. toukokuuta noudatettiin kaikkia demokratian sääntöjä.

Lähes kaikki ensimmäisen maailmansodan loppumelskeissä syntyneet maat suistuivat diktatuureiksi 1920/30-luvun taitteessa. Suomi ei. Ilman hävinneen osapuolen vastaanottamaa ja valkoisten marssimaa voitonparaatia olisi luultavasti käynyt toisin.

Kun toisen maailmansodan tiliä liittoutuneiden kesken jo sodan kestäessä alettiin tehdä, perusperiaatteena oli demokratian noudattamisen palkitseminen, ainakin Iso-Britannian ja Yhdysvaltain ajatuksissa. Sotien välisestä ajasta ilman diktatuuriin sortumista oli selvinnyt vain harva Euroopan maa. Suomi oli kieltänyt kommunismin 1929, mutta toukokuun 1927 kommelluksitta sujunut paraati antoi sen anteeksi.

Guy Delisle Kemissä

Kemin sarjakuvapäivillä vieraana oli Guy Delisle. Uusi suomennos Shenzen (WSOY 2010)julkaistiin päivillä, Pohjolan Sanomien näyttelytilassa on hänen originaaliensa näyttely 31. toukokuuta saakka.