[Tänään 1864 kuoli amerikkalainen kirjailija Nathanael Hawthorne (s. 1804). Sen muistoksi hänen novellinsa Edward Randolphin muotokuva, Hämettärelle 1906 suomennettu.]
Erään huoneen seinällä maaherran asunnossa Bostonissa riippui vanha taulu, jonka puitteet olivat mustat kuin ebenholtsi; kangas oli siihen määrään mustunut vanhuudesta, kosteudesta ja savusta, ettei voinut eroittaa hitustakaan alkuperäisestä maalauksesta. Aika oli heittänyt läpäisemättömän verhonsa taulun ylitse, jättäen kansantarujen, legendojen ja arvaamistaidon päätettäväksi ketä se aikoinaan oli esittänyt. Useiden toisiaan seuranneiden maaherrojen aikana oli se ollut samassa huoneessa, ja siellä se oli varamaaherra Hutchinsonin ryhtyessä maakunnan asiain johtoon sir Francis Bernardsin poissaollessa. Eräänä iltapäivänä varamaaherra istui keinutuolissaan päällään nojaten sen seltämystää vasten ja ajatuksiinsa vaipuneena tuijottaen tummentunutta muotokuvaa. Ja kuitenkaan ei ollut aikaa, joka olisi soveltunut moisiin hyödyttömiin uinailuihin, sillä muutama helli sitten oli Hutchinson saanut tiedon, että brittiläinen laivastonosasto oli saapunut, tuoden mukanaan kolme rykmenttiä tukahuttamaan kansassa liittuvaa kapinanhenkeä. Nämät joukot odottivat ainostaan hänen lupaansa, miehittää Castle Williamin linnoituksen ja kaupungin. Mutta sen asemasta, että olisi piirtänyt nimensä kirjoitettujen määräysten alle istui varamaaherra tarkastellen vanhaa taulua sellaisella innolla, jotta veti niiden molempain henkilöjen huomion puoleensa, jotta paitsi häntä olivat samassa huoneessa. Toinen heistä, univormuun puettu mies oli Francis Lincoln, kapteeni Castle Williamista ja kankaista sukua varamaaherralle; toinen, nuori nainen, joka istui matalalla tuolilla maaherran vierellä oli enin rakastamansa sisarenlapsistaan, Alice Wane. Nuori tyttö oli puettu aivan valkoisiin vaatteisiin, jotta yhdessä kalpean, kuulakkaan ihonsa kanssa antoivat hänelle yli-ilmaisen ulkonäön. Vaikka olikin syntynyt Uudessa Englannissa oli hän kasvanut ulkomailla ja oleskeli nyt ikäänkuin vieraana kotimaassaan. Useita vuosia isänsä kuolemaan saakka oli Alice oleskellut hänen kanssaan lämpimässä ltaaliassa osoittaen siellä olonsa aikana suurta taipumusta maalaus- ja kuvanveistotaiteisiin, totta hän kotimaassaan ei ollut tilaisuudessa harjottamaan. Sanottiin hänen ensimäisessä maalauskokeessaan ilmenneen suuria taipumuksia siihen taiteeseen, joita hän ei ollut kehittänyt Uudessa Englannissa, jonka karkea ilmanala oli himmentänyt mielikuvituksensa hehkuvat kuvat.
Huomatessaan kuinka hellittämättömästi enonsa koetti lävistää silmäyksillään verhoa, jolla aika oli peittänyt taulun heräsi hänen uteliaisuutensa. ”Tiedetäänkö, ketä tuo vanha taulu alkujaan on esittänyt?” kysyi hän. ”Saattaahan se olla, kun asiaa oikein harkitsee, mestariteos jonkun kuuluisan taiteilijan kädestä. Minkätähden se muuten olisi saanut olla niin kauvan näin huomattavassa paikassa?” Koska eno vastoin tapaansa ei heti vastannut nuoren tytön kysymykseen, katsoi nuori kapteeni soveliaaksi tehdä sen hänen sijastaan.
”Tämä vanha taulu on ollut maaherran asunnossa niin kauvan kuin muistetaan”, sanoi hän. ”Mitä tulee taiteilijaan, joka sen on maalannut, niin en tiedä hänestä mitään, mutta, jos kaikki tuota taulua koskevat kertomukset ovat todenperäisiä, niin ei liene kukaan suurista italialaisista mestareista aikaansaanut sellaista taideteosta, kuin tämä on, jonka näette edessänne.” Kapteeni Lincoln kertoi nyt muutamia kummallisia tarinoita, joita kansan kesken pidettiin aivan tosina. Haaveellisin, mutta samalla myös pidetyin niistä kertoi, että taulu esitti todenperäisen, paholaisen muotokuvan, joka oli saatu noitakokouksesta Salemin läheisyydessä ja eikä sen suuren ja kauhean yhtäläisyyden todellisuuden kanssa useat noidat ja velhot olivat vakuuttaneet kuulustelussa tuomioistuimen edessä. Sanottiin myöskin jonkun henkiolennon asustaman taulun mustuneissa väreissä, ja että se useasti oli ilmestynyt maaherroille levottomina, melskeisinä aikoina. Niin oli se esimerkiksi näyttäytynyt Shirleylle samana iltana jolloin kenraali Abercrombie kärsi verisen ja häpeällisen tappion Tieondtrogan muurien edustalla. Useat palvelijat maaherran asunnossa vakuuttivat nähneensä kasvot, jotka ankarasti olivat rypistäneet otsaansa heille ollessaan hämärissä huoneessa tahi, jos yöllä olivat kohentaneet valkeaa suuressa takassa, mutta jos jokin heistä oli ollut niin rohkea, että oli sytyttänyt kynttilän katsellakseen taulua oli se näyttänyt olevan yhtä tumma, yhtä läpi näkymätön kuten tavallisesti.
Vanhin Bostonin asukas muisti isänsä, jonka eläessä taulu ei vielä aivan kokonaan ollut kadottanut värejään, kerran nähneen sen, mutta ei sallinut kenenkään kysyä millainen se oli ollut. Näitten huhujen yhteydessä voidaan kummana seikkana mainita se, että taulun yläpuitteissa tavattiin mustan silkin jätteitä, josta saatettiin päättää, että taulua oli verhonnut peite, kunnes ajan hammas oli tehnyt sen tarpeettomaksi. Kummallisinta oli kuitenkin se, että niin monet Massachusetsin maaherrat olivat antaneet mustan, tuntemattoman taulun häiritsemättä olla maaherran asunnon merkittävimmässä huoneessa. Tosiaankin ovat muutamat näistä tarinoista kauheita, virkkoi Alice Wane, joka kapteenin kertoessa oli, milloin värissyt, milloin taas hymyillyt. ”Maksaisi todellakin vaivannäkönsä saattaa taulu entiseen kuntoonsa, sillä tokkohan alkumaalaus mahtaa olla niin kauhea, kuin minä se mielikuvituksessa esiintyy.” ”Olisikohan mahdollista palauttaa väreille alkuperäinen selvyys?” kysäsi kapteeni. ”Se taito osataan kyllä Italiassa”, vastasi Alice. Varamaaherra oli sillä välin herännyt uinailuistaan ja kuunteli myhäillen nuorten sukulaistensa keskustelua. Kun hän hetkisen kuluttua puhkesi puhumaan, selittääkseen taulua koskevia seikkoja oli hänen äänessään omituinen, vieras sointu.
”Olen pahoillani siitä, että uskoasi hämmennetään tarinoilla, jotka ovat sinulle niin mieluisia, Alice”, sanoi hän. ”Mutta tutkimalla vanhoja kirjoja ja papereita olen jo aikoja sitten päässyt varmuuteen taulun suhteen, jota nyt voi siksi tuskin kutsuakaan ja jota on yhtä mahdoton palauttaa entiselleen kuin miestäkään jota se aikoinaan on kuvannut. Se on Edward Randolphin muotokuva, ensimmäisen maaherran tässä asunnossa, miehen, joka aikoinaan oli näytellyt suurta osaa Uuden Englannin historiassa”. ”Onko se sama Edward Randolph, joka kumosi maakunnan perustuslaillisen hallitusmuodon, jonka turvissa esi-isämme olivat nauttineet tasa-arvoisia oikeuksia?” kysyi kapteeni Lincoln. ”Hän, jota pidettiin Uuden Englannin perivihollisena ja joka vieläkin elää vihatussa muistossa vapautemme hävittäjänä?” ”Aivan sama Randolph”, vastasi varamaaherra samassa kun hän levottomana käänsihe tuolillaan. ”Kohtalon sallimuksesta hän sai tuntea kansan vihan katkeruutta”. ”Historiamme mainitsee”, jatkoi kapteeni Lincoln, ”että kansan kirous seurasi Randolphia minne hyvänsä olisi mennytkin ja tuotti onnettomuutta hänelle kaikissa toimissaan, joihin sittemmin ryhtyi ja, että sen vaikutus olisi ilmaantunut tavassa, jolla hän kuoli, tämän kirouksen painaneen leimansa hänen kasvoihinsa, tehden ne kauheiksi katsella. Jos näin todellakin on asian laita ja taulu esittää häntä, niin onhan se hyvä työ, ett'emme voi sitä nähdä”. ”Nämät kertomukset ovat aivan mielettömiä, sellaisille eivät ne, jotka niinkuin minäkin omat tulleet huomaamaan, kuinka vähän historiallista pohjaa niissä on, voi antaa mitään merkitystä”, sanoi varamaaherra. ”Mitä taas tulee Edward Randolphin elämään ja luonteeseen, niin on aivan liiaksi uskottu tohtori Cotton Matheria, joka — minun täytyy se tunnustaa, vaikka jonkun verran hänen vertaan virtaakin suonissani — on lihoittanut historiamme alkuaikoja joukolla satuja, yhtä haaveellisilla ja kummallisilla kuin konsanaan roomalaiset ja kreikkalaiset jumalaistarut”. ”Mutta saattaahan näissä tarinoissa olla jotain varteen otettavaa”, tuiski Alice Wane. Olen sitä mieltä, että jos tämä muotokuva todellakin on ollut niin kauhea katsella, niin eipä se liene syyttä ollut näin kauvan maaherran asunnossa. Sillä, kun hallitsevat henkilöt toisinaan unohtavat vastuunalaisuutensa, voi heille olla tarpeellista muistutus kansan kirouksen kauheudesta”. Maaherra vavahti ja tuijotti sisarentyttäreensä, ikäänkuin hänen sanansa olisivat sattuneet johonkin arkaan lohtaan omassa rinnassaan, jota eivät valtiolliset periaatteensakaan olleet saaneet tukahutetuksi. Hän tiesi myös varsin hyvin että Alice, huolimatta ulkomaisesta kasvatuksestaan, oli säilyttänyt lämpimän myötätuntoisuutensa Uutta Englantia kohtaan. ”Vaiti, hourupäinen lapsi!” huudahti hän vihdoin tuimemmalla äänellä kuin mitä koskaan oli käyttänyt lempeätä Alicea kohtaan. ”Kuninkaan epäsuosiossa on paljon enemmän pelon aihetta, kuin hurjan, harhaanjohdetun kansanjoukon rääkymisessä. Kapteeni Lincoln, se on nyt päätetty. Castle Williamin linnoitus on miehitettävä kuninkaallisella joukko-osastolla, kaksi muuta rykmenttiä on majoitettava kaupunkiin, tahi asettukoot sitten leiriin sen edustalle. Nyt on hänen majesteettinsa hallituksen monen levottoman, ellen sanoisi kapinallisen vuoden perästä saatava luja suoja ympärilleen”.
”Odottakaa, sir — luottakaa vielä jonkun aikaa asukkaitten uskollisuuteen”, lausui kapteeni Lincoln, ”ja älkää toimillanne osoittako, että he voisivat olla muussa, kuin veljellisessä suhteessa englantilaisiin sotilaihin, kuten he kylki kyljessä taistelivat ranskalaisessa sodassa. Älkää muuttako synnyinkaupunkinne katuja sotaleikiksi ja ajatelkaa kaksi kertaa ennenkuin jätätte maahan Castle Williamin, maakunnan avaimen muitten, kun syntyperäisten uusenglantilaisten käsiin”. ”Nuori mies, asia on nyt päätetty”, selitti varamaaherra nousten tuoliltaan. ”Jo tänä iltana on brittiläinen upseeri tuleva tänne vastaanottamaan tärkeitä, joukkojen jakamista koskevaa virkaohjetta. Myös teidän läsnäolonne on tarpeellinen. Jääkää hyvästi siksi, kunnes taas tavataan”. Näin sanoen varamaaherra kiireesti poistui huoneesta. Alice ja kapteeni Lincoln, jotka hitaasti seurasivat jälestä, pysähtyivät hetkeksi, heittaätseen vielä kerran silmäyksen vanhaan tauluun, samassa kun vilkkaasti kuiskuttivat toisilleen. Kapteeni kuvitteli mielessään, että Alice valkeassa puvussaan, ylimaailmallisella ulkomuodollaan muistutti niitä sadun haltioita, jotta toisinaan puuttuivat ihmisten kohtaloihin, joko ainoastaan oikullisuudesta, mutta osaksi myös osanottavaisuudesta ihmisten suruihin ja onnettomuuksiin. Samassa kun hän avasi oven Alicelle kääntyi tämä ympäri viitaten tauluun päin. ”Tule esiin pahahenki!” huudahti hän hymyillen. ”Nyt on aikasi tullut!” Saman päivän iltana astui varamaaherra ympärillään joukko erityisiä henkilöitä, jotka olivat tulleet sinne eri tarkoituksessa. Kerran jälleen yllämainitussa huoneessa. Siellä olivat Bostonin valtuusmiehet, erinomaisia edustajia kaupungin puritaanisille perustajille, joiden jylhä voima niin suuressa määrässä on painanut leimansa uusenglantilaiseen luonteeseen. Jyrkkä vastakohta näille oli pari raatiherraa puuteroiduissa peruukeissaan, kirjaelluissa liiveissään, polvihousuissaan, silkkisulissaan ja puolikengissään. Vlelä oli huoneessa majuri brittiläisessä armeijasta odottaen maaherranmääräyksiä joukkojen maihin noususta, sillä ne olivat vielä kuljetuslaivoissa. Hutchinsonin tuolin vieressä seisoi kapteeni Lincoln kädet ristissä, silloin tällöin heittäen vihaisia silmäyksiä brittiläiseen upseeriin. Pöydällä, keskellä huonetta paloi kaksi kynttilää, jotka heittivät lekuttavan valonsa paperille, joka nähtävästi odotti ainoastaan varamaaherran allekirjoitusta. Raskaan, lattiaan saakka ulottuvan seinänverhon takaa saattoi tarkka silmä havaita siekaleen naisen hameesta. Saattaa näyttää kummallisella, että Alice Wane sai olla läsnä sellaisessa tilaisuudessa, mutta koko hänen olennossaan ilmeni sellainen viaton lapsellisuus, ett'et kukaan niistä harvoista, jotka huomasivat hänen läsnäolonsa, panneet sille mitään huomiota. Sillävälin piti kaupungin edustajain puheenjohtaja pitemmänpuoleisen puheen varamaaherralle, jossa hän vastusti brittiläisten joukkojen päästämistä kaupunkiin. ”Jos teidän armonne”, niin lopetti kunnianarvoisa, mutta jotenkin kuivan näköinen mies esityksensä, ”pysyy yhä päätöksessään, ja puolestaan sallii näitten palkkasoturien tunkeutua rauhalliseen kaupunkiimme, niin lankee siitä edesvastuu niskoillenne. Ajatelkaa sentähden niinkauvan kuin vielä on aikaa, että, jos pisarankaan verran veri vuotaa, on tämä veripisara jäävä häipymättömäksi tahraksi elämäänne. Te olette taitavalla kädellä kirjoittaneet esi-isäimme historian, sentähden tulee teidän sitä enemmän harrastaa, saattaa itsenne suureen arvoon todellisena isänmaan ystävänä ja rehellisellä valtiomiehenä, koska tekonne kerran tulevat kirjoitetuiksi historian lehdille.
”Herrani, en ole ensinkään vapaa luonnollisista pyyteistä, tulla kunnialla mainituksi tämän maan historiassa”, vastasi Hutchinson, salaten harminsa kohteliaan pinnalla. ”Mutta en luule muulla tavalla voivani saavuttaa päämäärää, kuin asettautumalla satunnaista kapinanhenkeä vastaan, joka luvallanne, näyttää vallanneen minuakin vanhempia miehiä.
Tahdotteko, että minun on odotettava siksi, kunnes roskaväki on tehnyt raunioksi hallintorakennuksen, niinkuin jo on tehty oman taloni suhteen. Uskokaa minua, paras herrani, että aike on tuleva, jolloin mielellänne asetutte kuninkaan lippujen alle, jotka nyt ovat niin vastenmieliset teille.”
”Niin”, jatkoi englantilainen majuri, joka kärsimättömänä odotti ohjeita varamaaherralta, ”täällä maakunnassa ovat mananneet esiin paholaisen eivätkä voi sitä jälleen saada masennetuiksi. Mutta Jumalan ja kuninkaan nimessä olemme me kyllä sen tekevät! Jos ryhdytte tekemisiin tämän paholaisen kanssa, varokaa itseänne sen kynsiltä!” puuttui Lincoln puheeseen suuttuneena tällaisesta kansalaistaan kohtaan tehdystä hyökkäyksestä.
”Luvallanne, nuori herra”, lausui kaupungin valtuutettujen kunnioitusta herättävä puheenjohtaja, ”älkää antako riitaisuuden hengen suoda sijaa tunteillenne. Me olemme taistelevat sortajia vastaan rukouksilla ja paastoamisella, niinkuin esi-isämmekin ovat tehneet. Ja heidän tavallaan aiomme antautua kohtalon alaiseksi, johon sallimus näyttää johtaneen meidät luonnollisesti kuitenkin siten, että parhaan kykymme jälkeen koetamme sitä lievittää”.
”Ja sitten ojentaa esiin kyntensä”, jupisi Hutchinson; ”tiedän kyllä hyvin millaista puritaanien alamaisuus on. Tämä asia on kuitenkin heti selvitettävä. Kun saamme vahtimiehen jokaiseen kadunkulmaan ja päävahdin kaupungintalon edustalle, silloin uskaltaa jokainen rehellinen henkilö häiritsemättä liikkua ulkosalla. Kuningas on herrani, Englanti on isänmaani! Niitten asevoiman tukena voin huoleti uhmailla moukkien uhkauksia”. Näin sanoen tarttui hän kynään ja oli juuri kirjoittamaisillaan nimensä pöydällä olevaan paperiin, kun kapteeni Lincoln samassa laski kätensä hänen olalleen. Tuttavallisuuc tässä liikkeessä, joka niin soti sitä kunnioitusta vastaan, jota oli velvollinen osoittamaan maaherran virka-arvolle ja persoonalle, hämmästytti kaikkia, eikä vähimmän Hutchinsonia itseään. Suuttuneena, tultuaan häirityksi, hän kääntyi ja huomasi silloin kapteenin viittaavan vastapäätä olevalle seinälle. Hutchinson katsahti viitattuun suuntaan, huomaten kummastuksekseen mustan silkkiverhon peittävän salaperäistä taulua. Hän tuli silmänräpäyksessä ajatelleeksi hänen aamupäiväistä keskusteluaan nuorten sukulaistensa kanssa, ja alkoi paikalla epäillä, että Alice Wanella oli osansa tässä pelissä. Sentähden hän huusi kovalla äänellä:
”Alice! — tule ulos tänne. Alice!” Tuskin hän oli lausunut nämat sanat, ennenkun Alice tuli esiin kätköpaikastaan ja veti syrjään taulua peittävän verhon. Hämmästyksen huudahdus pääsi läsnäolevien huulilta ja varamaaherran kasvot muuttuivat aivan lumen karvaisiksi.
”Taivaan nimessä”, puhui hän enemmin itsekseen kuin toisille, ”jos Edward Randolph olisi tullut suoraan helvetistä, ei hänen kasvoissaan voisi havaita selvempiä merkkejä sen tuskista!”
”Jossakin varmassa tarkoituksessa on kaitselmus hajoittanut usvan, johon taulu aikaa myöten on kätkeytynyt!” lausui kaupungin edustajain vanha puheenjohtaja juhlallisella äänellä.
”Tähän hetkeen asti ei kukaan kuolevainen ole nähnyt, mitä nyt on silmäimme edessä!” vanhanaikaisten puitteiden sisäpuolella, jotka vielä asken olivat ympäröineet mustunutta kankaanpalasta, näkyi nyt muotokuva, jonka hahmoviivat ja varjot olivat osin hämärät, mutta silti saattoi selvästi eroittaa. Se kuvasi varakkaaseen, mutta aivan vanhanaikaiseen pukuun puettua mieshenkilöä, joka oli koristettu silkkisillä koho-ompeluksilla ja leveällä pystykauluksella. Päässä oli leveälierinen, otsaa varjostava hattu. Näiden hatun lierien alla loistivat silmät sellaisella kiillolla, jotta ne näyttivät miltei eläviltä. Koko muotokuva esiintyi niin kirkkaana ja selvänä tummaa taustaa vasten, että näytti siltä, kuin elävä ihminen olisi katsellut jostain aukosta seinässä alhaalla oleviin ihmetteleviin, kauhunvaltaamiin katselijoihin. Kasvojen ilme oli tuskin kuvailtava. Se muistutti eniten sellaisen ihmisen kasvojen piirteitä, jota vaivaa jokin kauhea rikos ja on ympäröivän kansanjoukon vihan, ylenkatseen ja kirouksien alaisena. Hurja uhkamielisyys taisteli valtavaa häpeää vastaan. Kaikki sieluntuskat kuvastuivat näissä kasvoissa. Näytti, ikäänkuin kuva sinä pitkänä aikana jolloin oli ollut läpipäästämättömän verhon peitossa, olisi saavuttanut voimaperäisemmän katkeruuden ja epätoivonilmeen. Sellainen oli, jos uskomme kansantarua, Edward Randolphin muotokuva, sellaiselta näytti hän silloin, kun kansan kirous painoi leimansa hänen luonteeseensa ja kasvojenpiirteisiin.
”Tuo tekee minut hulluksi — nuo hirveät kasvot!” puhkesi Hutchinson sanoiksi, jonka katse oli ikäänkuin kiinnilumoutunut tauluun.
”Anna tämän olla varoituksena!” kuiskasi Alice. ”Hän polki maahan kansan oikeudet. Katso millainen oli rangaistus, vältä tekemästä samaa rikosta kuin hän!”
Hetkisen värisytti varamaaherraa, mutta ponnistamalla tahdonvoimaansa — joka toki ei kuitenkaan ollut erinomaisimpia luonteenominaisuuksiaan — hän koetti vapautua lumouksesta, jonka Randolphin kasvot vaikuttivat.
”Tyttö!” huudahti hän katkerasti nauraen, samassa kääntyen Aliceen, ”Luuletko tuollaisilla kujeilla saavasi vaikuttaa jotakin hallituksen päämiehiin ja heidän päätöksiinsä tärkeissä kysymyksissä! Silloin olet pian tuleva huomaamaan, että olet erehtynyt!” ”Odottakaa hetkisen!” virkahti kunnan edustajain puheenjohtaja, Hutchinsonin tarttuessa kynään.
”Jos koskaan kuolevainen on saanut varoituksen vaivatulta kiusatulta sielulta, olette te, teidän armonne!”
”Vaikka tuo kuva huutaisikin: Varokaa!” pauhasi Hutchinson suuttuneena ”niin ei se hitustakaan voisi muuttaa päätöstäni”. Ja heittäen uhoittelevan katseen muotokuvaan, joka tällä hetkellä oli kahta hirveännäköisempi — hän kirjoitti vapisevalla kädellä: Tuomas Hutchinson. Sen tehtyään hän alkoi vavista koko ruumiissaan, niin ainakin kerrottiin, ikäänkuin sillä kynänvedolla olisi antanut pois sielunsa autuuden. ”Se on nyt tehty!” lausui hän, tukien päätään kädellään. ”Taivas antakoon anteeksi teon!” kuiskasi Alice lempeällä surullisella äänellään. Päivän valetessa levisi kaikkialle kaupungissa huhu, että mustunut, salaperäinen kuva oli astunut alas puitteistaan ja puhutellut varamaaherra Hutchinsonia. Mutta, jos jokin sellainen ihme olisi tapahtunut, ei kuitenkaan kauemmin voitu havaita mitään jälkiä siitä. Jos muotokuva todellakin oli näyttäytynyt, oli se lamaten kuin muutkin ilmestykset paenneet päivänvaloa, uudelleen kätkeytyen vuosisatojen peittoon. Asian laita oli todella kuitenkin se, että Alice Wanelle oli onnistunut ainoastaan muutamiksi tunneiksi palauttaa taulu alkuperäiseen asuunsa. Mutta ne, jotka sillä hetkellä olivat saaneet katsella Edward Randolphin kauheita kasvonpiirteitä, eivät uudelleen toivoneet niitä nähtäväksi ja heidän ajatellessa tätä hetkeä tuntui heistä, ikäänkuin paholainen olisi väikkynyt silmäin edessä. Kun Hutchinson toisella puolen valtamerta kuolinkamppailussaan valitti tukehtuvansa Bostonin verilöylyn hurmeeseen, silloin näytti Francis Lincolnista, että kuolevan kasvot muistuttivat suuresti Edward Randolphia. Mahtoikohan Hutchinson kuolinhetkellään tuntea kansan kirouksen tuottamaa kauheata taakkaa?
Hämetär no 145 20.12.1906 ja 1 3.1.1907.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti