Olen oppinut tuntemaan Holger Thesleffin (s. 1924) antiikin kulttuurin tuntijana, etenkin Juha Sihvolan kanssa kirjoittamastaan teoksesta Antiikin filosofia ja aatemaailma (WSOY 1994) ja Platonin ja Aristoteleen teosten toimittajana ja suomentajana. Antiikin filosofia ja aatemaailma on laajalti tenttikirjana käytössä, ja tuosta asemasta huolimatta teos jäi miellyttävänä lukukokemuksena ja tietopakettina mieleen.
Nyt keväällä Thesleffiltä on julkaistu uusi teos suomeksi, Platonin arvoitus (Gaudeamus 2011). Teoksen on suomentanut Pinja Riikonen Thesleff apunaan, sanat ja ajatus kulkevat kirkkaina tässäkin teoksessa.
Platon on Thesleffin elämäntyö. Esipuheessa hän kertoo uuden teoksen olevan hänen vuosikymmenien aikana kypsynyt näkemys filosofian historiassa erityisasemassa olevasta tekijästä. Platon on ensimmäinen filosofi, jonka tekstejä on nykyaikaan säästynyt kokonaisina. Moni pitää häntä koko tieteenalan varsinaisena perustajana.
Thesleff lähestyy Platonin tuotantoa filologina. Platonin arvoituksessa käydään tekstejä läpi kirja kirjalta, Thesleff paneutuu kieleen ja ajatusten esittämisympäristöön. Platonin dialogeja hän pitää pienelle, asiantuntevalle piirille kirjoitettuina, ja ajan olosuhteista lähtevänä.
Valitettavasti monet Platonin ajan (n. 426-347 eKr.) päivänpoliittiset merkitykset ovat täysin ymmärryksemme ulkopuolella. Kirjoituksen sävyjä filologi voi hyvinkin arvioida. Siellä täällä Platon saarnaa, arvostelee, opettaa, kertoo myyttejä.
Thesleff nostaa keskeiseksi Platonin ymmärtämiseen vaadittavaksi ominaisuudeksi huumorin. Kirjallisesti lähinnä Platonia antiikin kirjallisuudenlajeista oli komedia. Antiikin auktoriteetteihin suhtautuminen on menneinä vuosisatoina ollut kaikkea muuta kuin koominen, tästä kertoi esimerkiksi hiljan Yleisradiossa uusittu kuunnelmasarja Umberto Econ Ruusun nimestä.
On Platonia luettu sillä silmällä jo ainakin Kierkegaardin ajoista, mutta lähinnä platonista (ja sokraattista) ironiaa korostaen. Thesleff kehottaa pitämään mielessä muitakin huumorin lajeja, etenkin hän pitää Platonille tyypillisenä kaiken huumorin perustuksia: etäännyttämistä, näkökulmien äkillistä vaihtamista, samanaikaista yhdistelemistä ja kaksoisvalottamista. Sanaleikit, allegoriat ja alluusiot eivät myöskään olleet vieraita auktoriteetille.
Thesleffin mukaan kaikki lähtee siitä mitä tarkoitusta varten dialogeja kirjoitettiin. Ne olivat ajatuskokeita ja -leikkejä, joiden tarkoitus oli saada lukija ajattelemaan itse. Valtiota Thesleff pitää puhtaaksi viljeltynä ajatusleikkinä. Tämä Thesleffin ajatus voi olla aika rankka kaikkia tulkintatraditioita vasten.
Historioitsijalle tuskallisin luettava oli Thesleffin tulkinta Atlantis-tarusta. Timaios-dialogissa vakuutellaan kertomuksen todenperäisyyttä, kertomalla jopa lähteet joihin se perustuu. Thesleff kuitenkin huomaa, että tarina kerrotaan Apaturia-juhlassa, tässä on alluusio verbiin apatan, "pettää". Tosiasiallisesti tarussa olisi kyse Ateenan ja Syrakusan tuolloisista ulkopoliittisista suhteista, ja kuvaus Atlantiksen kaupungista oli suunnitelma toteutumattomasta Syrakusasta.
Joka tapauksessa Thesleffin teos on ajatuksia herättävä. Onneksi Thesleff ei vaadi arvoa pois muiden kontekstiin sitomattomilta tekstilähtöisiltä tulkinnoilta, vaikka huomautteleekin välillä vain harvan Platonia tutkivan muinaiskreikkaa osaavan. Filosofiahan on ihmettelyn tiede, ja vaikka ihmettelyn lähtökohtana olisi yksitotinen tulkinta vietikkamaisesti kirjoitetusta, niin ei sen arvo siitä vähene.
[ps. näyttää teoksen työnimenä olleen Platonin filosofia niin kauan, että teoksen ennakkomarkkinointi on aloitettu niin nimetyllä kannella]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti