Muodollista, kiitos!

Mari Koppinen kirjoitti eilen Helsingin Sanomain nettisivuilla, että orkesterikulttuuri pitäisi räjäyttää. Kolumnin mittaan Koppinen lievensi otsikossa julistamaansa, ja lopulta toiveiksi jäi jo monin paikoin toteutettuja ja tuttuja taidemusiikin kynnyksen madaltamiseksi käytettyjä keinoja. Koppinen ei ole otsikoineen yksin. Sinfoniaorkesterien saamat kulttuurirahat ovat olleet intohimojen kohteena monesti aikaisemminkin.

Sinfoniaorkesteri on iso ja raskas organisaatio. Sitä ei missään suhteessa voi pitää dynaamisena ja helposti uusiin tarkoituksiin muokattavana ja muotoutuvana. Siksi orkesteri näyttäytyykin muodollisena ja luutuneena, kuten Koppinen kirjoittaa. Mutta se vain osatotuus. Hiljan Ismo Alanko ihmetteli sitä miten vähin harjoituskerroin iso orkesteri on valmis esityksiin. Kaikilla soittajilla on pitkä koulutus, ja se näkyy toimintakyvyssä. Alangon mukaan pienet orkesterit eivät samaan kykenisi.

Suomessa on "jopa kolmekymmentä" sinfoniaorkesteria. Tosin täysi miehitys on niistä on vain muutamalla. Oulussa täydestä vahvuudesta puuttu kolme virkaa. Sinfoniaorkesterin nimellä kulkee myös kaksitoista jäsenisiä kaupunginorkestereita. Koko vaikuttaa paljon siihen mitä voi esittää.

Koppisen kovasti moittima muodollisuus on tärkeä osa musiikkikokemusta. Se luo konserttisaliin turvallisen ilmapiirin. Kun sellainen on syntynyt, kuulijat ovat valmiimpia ottamaan vastaan uusia kokemuksia, uusia häiritseviäkin nautintoja. Konserttimusiikki ei ole taustamusiikkia, joka soljuu korvasta toiseen. Turvallinen tunne konsertissa auttaa heittäytymään musiikin vietäväksi. Silloin György Ligetin (1923-2006) musiikin koukut on mahdollista tunnistaa.

Muodollisuus on siis mahdollistaja. Siitä ei pidä pyrkiä eroon.