Vuodesta 1954 lähtien Johannes ja Pirkale oli ilmestynyt säännöllisesti Spiroussa. Järvilinnain sormuksen jatkona alkoi Strumffien maa 1961 (albumi 1964). Suomeksi tämä ilmestyi ensin NonStopissa (5-10/1975) ja sitten Otavan albumina (1978).
Tarinan alussa kuningas on kyllästynyt. Mikään ei häntä huvita eikä innosta. Pirkale yrittää kaikkensa hovinarrina, Johannes yrittää karkottaa masennusta Raakelin valmistamalla juomalla. Linnaan saapuneet ilveilijät eivät myöskään onnistu kohottamaan kuninkaan mielialaa.
Kunnes sirkustirehtööri tuo näytille viimeisen valttikorttinsa, ihmeellinen pienen sinisen olennon. Strumffi saa kuninkaan heräämään horteestaan. Strumffilla on ikävää kerrottavaa, hän oli tullut hakemaan apua Johannekselta ja Pirkaleelta. Suurstrumffi oli vangittu, ja strumffia strumffaava strumffi oli tuhonnut kotikylän.
Strumffien maata oli jo pohjustettu Kuusistrumffisessa huilussa. Mestari Hieronymus oli kuvaillut matkaa Taivaanäärelään mahdottomaksi, nyt tuo taival oli kuljettava mestarin huonon kunnon ja sairauden vuoksi. Kuningas haluaa välttämättä päästä mukaan matkalle.
Avuksi matkalle Hieronymus antoi kepin, jonka avulla pystyi luomaan lähteitä. Siitä ei matkan aikana ollut hyötyä, koska aavikolla se synnytti vain suolaisen veden lähteitä. Perille päästyä Pirkale heittää kepin pois ennen kuin sille löytyi käyttöä strumffia strumffaavan strumffin taltuttamisessa.
Strumffia strumffaavaksi strumffiksi osoittautui tulta syöksevä lohikäärme Fafnir. Se isäntänsä Monulfin kanssa oli tuhonnut kylän, vanginnut Suurstrumffin ja pakottanut muut strumffit kaivamaan timantteja. Niitä oli saatava kukkarollinen päivässä, muutoin Suurstrumffi menettäisi henkensä.
Johannes päihittää Monulfin helposti, mutta Fafnir on vaikeampi tapaus. Juonen avulla lohikäärme saadaan nukutetuksi ja Suurstrumffi Hieronymuksen taikakepin avulla muuttaa sen vettä syökseväksi lohikäärmeeksi. Fafnirin selässä sankarit ja roisto pääsevät takaisin omaan kuningaskuntaansa.
Strumffien maan jälkeen Johannes ja Pirkale jäivät monen vuoden tauolle. Peyo oli aloittanut uuden sarjakuvan, Benjaminin, 1962. Se ja strumffit pitivät hänet kiireisenä vuosikaudet.
Kuten aikaisemmatkin Johannes ja Pirkale -albumit, tämäkin on hyvin käsikirjoitettu. Tosin Peyo noudattaa osin samaa kaavaa, mutta tuo huumorin ja toiminnan rytmitys on onnistunut. Miksi siis muuttaa toimivaa kaavaa. Lyhyemmissä Strumffi-tarinoissa saattoi olla kerronnassa vaihtelevampi.
Seuraava Sysivuoren kirot
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti