Tässä viikolla liikenneministeri ehdotti nuorille autoilijoille nollatoleranssia alkoholin käytön suhteen. Hän oli huolissaan, koska kuolemaan johtaneista kolareista joka neljännessä kuljettaja on känninen 18–24-vuotias.
Tällainen säädös, joka edellytti - ei pelkästään nuorilta - ajokortin haltijoilta ehdotonta raittiutta, on Suomessa ollutkin. Vuonna 1911 Oulun läänin kuvernööri määräsi, että auton ajo-oikeus on vain "vähintään 21 vuotta täyttäneitä, raittiita ja luotettavia, [ja] ovat täysin perehtyneet automobiilien hoitamiseen". Tuohon maailman aikaan liikenne oli paikallishallinon asia, tie- ja vesirakennustenylihallitus vain ohjeisti ja neuvoi sen suhteen mitä kuvernöörien tulisi asiasta päättäessään ottaa huomioon. Ohjeistuksen mukaiset olivat Oulun kuvernöörinkin määräämät säännöt.
Tämä "raittius ja luotettavuus" ei jäänyt pelkäksi sanahelinäksi. Toukokuussa 1914 Oulun poliisimestari antoi Verner Ginmanin taksia ajaneelle Kustaa Elorannalle vakavan varoituksen "juopumuksesta ajotoimessa".
Ajokortillisen ihmisen piti olla "raitis ja luotettava" myös silloin, kun hän ei istunut ratin takana. Alkutalvesta 1920, aikana jolloin talviautoilua ei vielä tunnettu, Oy Rauman autonkuljettaja Antti Pennanen sai ajotietoihinsa merkinnän, että hän oli esiintynyt juopuneena kaupungilla. Ylivieskalainen Bruno Norrena vuonna 1921 esitti poliisille ajokorttia hakiessaan autokoulutodistuksen lisäksi Raittiuden Ystävien Seuran jäsenkortin.
Autoilun alkuaikoina uskottiin, että autonkuljettamisen taidon kykenisi oppimaan vain harva ja valittu. Raitis ja luotettava. Nykyisin tilanne on päinvastainen, vain harvalla on varaa jättää kortti hankkimatta. Nykyisessä autoiluun "pakottamisessa" ei voida ajokortin haltijoilta vaatia samanlaista. On tunnettu liikennepsykologinen seikka, että ajotaidon hankkiminen kestää 5-7 vuotta. Niin kauan, kaiken muun nuoruusikäisen opiskelun vuoksi, autokoulu ei voi kestää.
Sanotaan, että monet miehet muistavat elämänsä tärkeät tapahtumat sen mukaan, millä autolla he kulloinkin ovat ajaneet. Yllä olevassa kuvassa ovat ensimmäinen autoni ja ensimmäinen lapseni.
Auton, Renault 12 L vm. 1970, sain isältä ylioppilaslahjaksi alkuvuonna 1986. Talven lähes 30 asteen pakkasissa vaihdoimme koneeseen sylinteriputket ja männät naapurin autotallissa. Auto opetti ja palveli lähes kymmenen vuotta, kunnes venttiilit paloivat toisen kerran uuden, lyijyttömän bensiinin vuoksi.
Myöhemmästä autonomistushistoriastani kerrottakoon, että keväällä 2001 ostin ilmajokiselta pariskunnalta muun muassa kattoluukulla erikoisvarustellun Peugeot 309:n, vm. 1986. Ostopäätökseeni vaikutti muun muassa se, että täsmälleen samanlaisen, samaa vuosimallia, väriä olevan ja samoin erikoisvarustellun Pösön oli eräs rinnakkaisluokalla oleva abiturientti saanut isältään ylioppilaslahjaksi.
Aivan sama se ei kuitenkaan ollut. Rinnakkaisluokkalaisen auto oli rekisteröity Kuopion lääniin, ostamani Vaasan.
