Maanantaina poikkesin Kempeleessä. Hyvin, hyvin, hyvin dynaaminen kunta on kyseessä. 1980-luvulla rakennettu matala kauppakeskus oli menossa uusiksi, tai ainakin suurimmassa osassa sen kaupoista oli loppuunmyynti. Loput olivat tyhjillään. Eurolantia -nimisestä kaupasta löysin sarjakuva-albumeita. Laitoin muun muassa Tim ja Tom seikkailun Toarin herääminen.
Yllätyn: tarinan "jännitysmomentti" paljastetaan heti kannessa! Muistan jutun hyvin Non Stopista. Silloin kymmenvuotiaana se tuntui jännältä, koska valtava vanha robotti paljastui pikku hiljaa.
Aikoinaanhan sarjakuvat tehtiin niin, että ne julkaistiin ensin jatkosarjoina (esim. Tintin tai Spirou -lehdissä) ja vasta sitten kirjamuotoisina. Potentiaaliset ostajat tiesivät jo etukäteen tulevan yllätyksen, joten sen saattoi hyvinkin kanteenkin painaa.
Nykylukijoille tilanne on kuitenkin toinen.
Toarin herääminen näkyy kuuluvan Kajaanin normaalikoulun 3. luokan lukudiplomiin. Sarjakuvien esiinnostaminen onkin peruskoulun yksi suuri teko. Kansakouluissa ei sarjakuvia luettu tai suosittu.
1970-luvulle tultaessa monissa kouluissa oli vielä käytössä E. N. Setälän aikoinaan kirjoittamat oppikirjat - tosin 22. uudistettuina ja korjattuina laitoksena. Sarjakuvia eivät Setälä tai hänen uudistajansa olleet katsoneet aiheelliseksi mainita lainkaan.
Vuonna 1967 Aku-Kimmo Ripatti, Hilja Mörsäri ja Pekka Tarkka uudistivat Otavan kirjallisuuden opetusaineistoa. Kirjan maailma. Kirjallisuuden opas kertoi tietokirjamaisesti erilaisista painotuotteista ja miten niihin pitäisi suhtautua. Romaani, kuten Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, on parasta ja kauneinta mitä tekstin avulla kyetään ilmaisemaan. Kaikki muut kirjallisuuden lajit vertautuivat siihen, ainakin jos lähiluetaan 'sarjakuvan ihana elämä' lukua: "Sarjakuva perustuu yksinkertaistettuun ja toistuvaan tarinamalliin. Tarinan käänteet ovat äkillisiä ja epäuskottavia, yleensä viimeinen sivu esittää lopullisen ratkaisun, usein yllättävän."
Ripatti, Mörsäri ja Tarkka ovat tunnistaneet sarjakuvailmaisun perusainekset, mutta koska ne ovat kaukana romaani-ilmaisun keinoista, niin siitä on seurauksena se, että "[k]ovaksikeitetyt jännityssarjat ja helpon onnen rakkaussarjat ovat ns. ala- tai matalakirjallisuutta". Kaiken lisäksi niitä pystyi ostamaan "melkein mistä kaupasta tai kioskista tahansa".
Oikeita romaanejahan ei 1970-luvulla saanut kuin kirjakaupoista. Näytteenä sarjakuvasta oppikirjassa on kolme ruutua tytöille/nuorille naisille suunnatusta romanttisesta Herttasarja -lehdestä, jota julkaisi tamperelainen Sarjakustannus vuodesta 1958 lähtien. Lisäksi tekijät katsoivat tarpeelliseksi kertoa, että (amerikkalaisten) sarjakuvien maailmankuva on sellainen, joka ei toteudu meidän maassamme.
Tämä viesti meni koululaisille ilmeisen hyvin perille ainakin Herttasarjan osalta, sillä sen ilmestyminen loppui numeroon 12 vuonna 1968. Kirjan maailma -oppikirjassa on omana alaotsikkonaan 'Korkeajännitys', mutta tuossa luvussa ei käsitellä jo tuolloin pitkään ilmestynyttä Korkeajännitystä, vaan Jerry Cottonin kaltaisia "kioskikirjoja".
