Eilen 1790 kuoli Adam Smith (s. 1723), nykyaikaisen taloustieteen isänä pidetty ja taloutta ohjaavan näkymättömän käden lanseerannut skotlantilainen moraalifilosofi. Ajatuksineen Smith ei ollut yksin, samantyyppisesti kirjoitti moni muukin, muun muassa kokkolalainen pappi Anders Chydenius jo ennen Smithiä.
Adam Smithin pääteos oli Kansojen varallisuus (An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, 1776), suomeksi klassikko ilmestyi 1933 Toivo T. Kailan toimittamana ja suomentamana.
Klassikoita lukee harva. The Wealth of Nations on teos, josta lähinnä tarkistetaan onko joku siihen viitannut oikein. Näin itsekin olen teosta kohdellut.
Onneksi on ihmisiä, jotka lukevat klassikoita uusiksi. Esimerkiksi Kari Saastamoinen, joka on perehtynyt Smithin kirjoituksiin. Hänen lukemisensa tuloksia on luettavissa esimerkiksi Risto Heiskalan ja Akseli Virtasen kokooman Talous ja yhteiskuntateoria I (Gaudeamus 2011) artikkelissa Adam Smith ja näkymätön käsi.
Saastamoisen artikkelia lukiessa silmiin piirtyy aivan toisenlainen Adam Smith kuin taloustieteen oppikirjoista. Toki oli niin, että Smith arvosteli aikansa monopoleja suosivaa merkantilistista talouspolitiikkaa, antoipa hän nimenkin tuolle talouspoliittiselle suuntaukselle.
Mutta Smith ei suinkaan halunnut valtiota pois talouselämästä. Valtion roolina hän näki markkinoiden toimivuuden varmistamisen, ja tähän kuului koko joukko talouden toimijoita koskevia säädöksiä. Näkymättömän käden toimipiiriä ympäröi valtion suojelevat näkyvät kädet.
Smithin mielestä intressiristiriidoissa valtion tuli aina asettua tavallisen palkkatyöläisen puolelle. Se olisi paras tapa edistää kansakunnan kokonaisvaurauden kasvua.
Suurliikemiesten edut olivat kansakunnan kokonaisedun vastaisia. Yrittäjien saamista voitoista saattoi Smithin mukaan nähdä suoraan kansakunnan talouden tilan. Yrittäjien tulot olisivat matalat rikkaissa maissa ja korkeimmat siellä, missä maa oli nopeimmin menossa raunioiksi.
Politiikassa jo tuolloin suurliikemiesten ääni kuului kuuluvana. Smithin mielestä poliitikkojen piti ummistaa korvansa noilta ääniltä. Voittojensa pienuutta valittavat liikemiehen yrittävät uskotella heidän etunsa olevan koko kansan etu. Smithin mukaan voittojen pienuus oli tosiasiallisesti osoitus toimivasta kilpailusta ja talouspolitiikasta.
Smith olisi sallinut ammattiyhdistysliikkeen, kannatti korkokattoja ja progressiivista verotusta. Korko- ja osinkotuloja piti verottaa aina enemmän kuin tuotannollisesta toiminnasta saatavia tuloja.
Osakeyhtiötä Smith piti sopivana ainoastaan pankki- ja vakuutusalalle. Näitä valtion tulisi säädellä ankarasti. Muutoin taloudellisen toiminnan pitäisi olla yksityisyrittäjien vastuulla, ei firmojen, joiden palkkajohtajat käyttivät toimissaan vain toisten rahoja.
Aimo annos idealismia siis talousnäkemyksissä oli. Oma raha ja oma, täysi vastuu takaisi suosiollisimman lopputuloksen. Oikein hankittu vauraus myös ilmenisi suurina, kauniina ja jaloina nautintoina.
Lisäksi Smith katsoi, että rahan hankkiminen oli yksinkertaisin ja siksi suosituin keino tavoitella yhteiskunnallista asemaa. Toisten arvostusta voi tavoitella myös toisin, viisauden ja hyveen avulla. Joskus tämä näkyy palkassakin (lääkäri, juristi), mutta ei aina (filosofi, runoilija).
Smith ei todellakaan ollut, kuten Saastamoinen artikkelinsa lopuksi tiivistää, shareholder valuen varhainen puolestapuhuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti