 |
| Rukinlapoja Iin kotiseutumuseosta. |
Lauantainen huolimaton kommenttini rukinlavoista kotiseutumuseoiden (tylsyyden) symbolina herätti vastareaktiota twitterissä. Huolimattomuudesta saa yleensä kärsiä, sillä en enää täsmällisesti muista missä yhteydessä rukinlavoille tälläinen merkitys annettiin. 1980-luvun alussa se kuitenkin oli. Näin joutuu paljastamaan huudelleensa ilman parempaa tietoa. Googlauksella ei tällaisiin keskusteluihin pääse kiinni, rukinlapa-hakukin tuottaa enimmäkseen tietoja Raija Uosikkisen Arabialle suunnittelemasta Rukinlapa -kahvikupeista.
Rukinlavan veistäminen oli yksi osa suomalaisen talonpoikaiskulttuurin häätapoja. Sulhanen pyrki näin osoittamaan kädentaitojaan morsiamelle. Rukin paikan katsomiseksi kutsuttiin tilaisuutta, jossa morsian vieraili ensimmäisen kerran tulevassa kodissaan. Maija-Liisa Heikinmäki kirjoittaa Suomalaisissa häätavoissa (Otava 1981) monet sivut rukinlavoista.
Talonpoikaiskulttuurissa korostetaan kaiken tehdyn tarpeellisuutta ja hyödyllisyyttä. Veera Vallinheimo korosti tietokirjansa otsikossa Rukinlapa - käyttöesine ja kihlalahja (WSOY 1967). Rukinlapa oli kuontalon pidike, kehrääminen onnistui kyllä ilman sitäkin. Esimerkiksi Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen Villan kehräämissivuilla lavasta ei puhuta sanaakaan. Rukinlavan merkitys oli ilmeisesti jo talonpoikaiskulttuurissa enemmän koristeellinen kuin käytännöllinen.
1970-luvulta muistan, että lapojen veistämistä ainakin yritettiin tuotteistaa miehille samanlaiseksi käsityöharrastukseksi kuin ryijyjen kutomista naisille. Myynnissä taisi olla samantapaisia tarvikesettejäkin. Enää sellaisia ainakaan verkkokäsityökauppojen valikoimissa ei ole.
Puhdas koriste-esineiden tekeminen ei istu talonpoikaiskulttuuriin. Rukinlavalla oli sopiva funktio ja sopiva muoto veistotaidon esittelemiseen. Rukinlavan ei välttämättä tarvinnut olla itse tehty, ostettukin häämenoihin sopi. Korujen näpräämiseen tai ostamiseen ei suomalainen talonpoika alentunut.
Kotiseutumuseoiden suurin perustamisinto oli 1950-luvun lopulla. Monet avasivat ovensa 1960-luvulla. 1980-luvulle tultaessa perusnäyttelyt olivat pari vuosikymmentä vanhoja, tätä aikaa pidetään maksimina paikallismuseoiden pysyville näyttelyille. Tällaisessa ajassa yhteiskunta ehtii muuttua niin, että näyttelyn käsikirjoitus vanhenee. Esineet sinänsä, kuten rukinlavat, eivät vanhene, mutta niiden ympärille nykyajasta lähtevä kehyskertomus vanhenee.
Kotiseutumuseoiden myös on uusittava näyttelynsä. Kesän mittaan hyviäkin esimerkkejä olen nähnyt, esimerkiksi Pielavedellä ja Leppävirralla.
2 kommenttia:
Muistan kyllä minäkin, että nuoruudessani rukinlapa oli kaiken museaalisen tylsyyden vertauskuva, vähän samaan tapaan kuin Aalto-maljakot nykyään edustavat yksipuolisesti suomalaisen muotoilun kulttuuria. Varmaan tällaisia kulttuurisesti erilaisia tunteita herättäviä esineitä tarvitaan. Niissä tuntuu kiteytyvän jotain, mitä voitaisiin kuvata ehkä parhaiten sanalla pysähtyneisyys. Kulttuuri kiinnittyy liian lujasti juuri tiettyihin esineisiin (ehkä sen vuoksi, että ne ovat aluksi miellyttäneet monien silmää) muuttuen mielikuvissa ikoniksi, joka edustaa kansanperinnettä tai suomaista muotoillua. Niistä irrottautuminen vaatii juuri tällaisia postauksia, joita teet :)
Kiitokset. Jotain uutta aina yritän, vaikka en sellaisiin suuriin ajatuksellisiin loikkiin kuin Nevanlinna tai Uschanov en pystykään.
Lähetä kommentti