Mitä suomalaiset haluavat tietää muista maailman maista?

Miksi Grönlanti on merkitty karttaan valkoisella?
Miksi Kanadassa puhutaan ranskaa?
Miksi Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan?
Miksi meksikolaiset suitset?
Miksi Kuuban kriisi syttyi?
Miksi jamaikalaiset ovat niin nopeita?
Miksi Brasilian pääkaupunki on rakennettu sisämaahan?
Miksi Chilen maanjäristys aiheutti tsunamin?
Miksi Argentiinan rannikolla sataa enemmän kuin sisämaassa?


Miksi Kiinan muuri on arvokas?
Miksi Japanista tuli imperialistinen valtio?
Miksi Intia on hinduille pyhä maa?
Miksi Nepalissa syntyy maanjäristyksiä?
Miksi Thaimaassa on niin paljon ladyboyta?
Miksi Vietnamin sota alkoi?
Miksi Israel EM-kisoissa?
Miksi Saudi-Arabia ei ota pakolaisia?
Miksi irakilaista ruokaa ei arvosteta?
Miksi Iranin suurlähettiläs ei kätellyt?
Miksi Afganistanissa soditaan?
Miksi Indonesiassa sataa paljon?

Miksi Australiassa on erilaisia eläimiä kuin muualla maailmassa?

Miksi egyptiläiset antoivat uhrilahjoja jumalille?
Miksi Sudanissa on aavikkoa?
Miksi Keniassa on savannia?
Miksi Namibian rannikolla on kuivaa?
Miksi Kongossa on sademetsiä?
Miksi milk Nigeria
Miksi Liberia ei ollut siirtomaa?

Mitä suomalaiset haluavat tietää Euroopan maista?

Somessa kiertelee kartta, jossa kartalle on kirjattu mitä amerikkalaiset haluavat tietää Euroopan maista. Suomesta kysellään eniten miksi se liittyi Euroopan Unioniin. Kartta perustuu Googlen ennakointiin. Hakukone tarjoaa yleisimmin kysyttyjä asioita valmiiksi.

Kokeilin samalla periaatteella mitä suomalaiset tahtovat tietää muista Euroopan maista. Kirjasin Googlen tarjoaman ensimmäisen vaihtoehdon seuraavan listaan. Aivan kaikki maat, kuten Latvia, Liettua, Valko-Venäjä ja osa Balkanin maista, eivät ole kiinnostaneet niin paljoa, että mitään olisi googlelle kertynyt tarjottavaksi.

Aloittakaamme naapurista Ruotsista.



Miksi Ruotsin vaakunassa kolme kruunua?
Miksi Norjassa sataa paljon?
Miksi Islanti on tuliperäinen?
Miksi Tanskassa on paljon tuulimyllyjä?
Miksi Saksa hävisi toisen maailmansodan?
Miksi Puolan käytävä ärsytti saksalaisia?
Miksi Viro eikä Eesti?
Miksi Venäjä hyökkäisi Suomeen?
Miksi Ukrainassa soditaan?
Miksi Unkari ei päästä pakolaisia Saksaan?
Miksi Slovenian laulajilla on kuulokkeet?
Miksi Serbia ei ole EU:ssa?
Miksi Makedonia onnistui valtaamaan Kreikan kaupunkivaltiot?
Miksi kreikkalaiset hyökkäsivät Troijaan?
Miksi turkkilaiset tulevat Suomeen?
Miksi Albaniasta tulee pakolaisia?
Miksi italialaiset ja saksalaiset halusivat yhden yhtenäisen valtion?
Miksi Sveitsi ei ole EU-maa?
Miksi Itävallan keisari vastusti nationalismia?
Miksi Tsekkoslovakia hajosi?
Miksi belgianpaimenkoira?
Miksi hollantilaiset ovat pitkiä?
Miksi Iso-Britannia teollistui ensimmäisenä?
Miksi Irlanti jakautui?
Miksi ranskattaret eivät liho?
Miksi espanjalaiset voittivat inkat?
Miksi brasiliassa puhutaan portugalia?


Miksi Slovenian laulajilla on kuulokkeet? Siihen ei vastausta internetistä löydy. Euroviisuissa 2015 Slovenian parilla oli kuulokkeet koristeina.

Maraaya, Slovenia.

Kummanjutun kotikatsomossa arvioitiin, että Slovenian Maraaya oli parhaimman näköinen pari lavalla. "Ja kivat kuulokkeet. Pysyy korvat lämpösinä! :D"

Roskilden rauha

Tänään 1658 Roskildessa sovittiin Ruotsin ja Tanskan välisestä rauhasta. Tanskaa kurmootettiin oikein kunnolla. Se menetti muun muassa Itämeren saaret ja Skänen, Norjasta Trondheimin läänin ja Itämeren etelärannalta Pinnebergin kaupungin Ruotsille. Lisäksi koko Norja, Islanti ja Fär-saaret siirtyivät 30 vuodeksi Ruotsille.

Rauhan jälkeen Kaarle X Kustaa (1622-1660, kuninkaana 1654-1660) oli voimaista tunnossa. Hän päätti hävittää koko Tanskan maailman valtakuntien joukosta. Sota syttyikin pian uudelleen, mutta Kaarlen suunnitelmat olivat kantautuneet myös muiden maiden tietoon. Tanska sai liittolaisen Alankomaista, jotka olisivat olleet seuraavana vaarassa joutua ruotsalaisten valtaan.

Hollannin laivaston avulla Kaarle X Kustaan toinen sota Tanskaa vastaan kääntyi puolustajan hyväksi. Itävallan, Puolan ja Brandenburgin joukot tulivat Jyllantiin ja ruotsalaisten voitto haihtui taivaan tuuliin.

Rauha solmittiin Kööpenhaminassa 1660. Tanska sai vuokra-alueensa, Bornholmin ja Trondheimin läänin takaisin. Näiden episodien päätteeksi syntyi Tanskan ja Ruotsin väliset nykyiset rajalinjat. Tanskasta sittemmin irtautuneen Norjan ja Ruotsin rajakin syntyi samalla pääosin. Lapissa rajat käytiin loppuun vasta 1800-luvun kuluessa.

Rajat Kööpenhaminan rauhan jälkeen:



Vihreällä Tanskalle palautuneet alueet. CC BY-SA 3.0, Länk

Virolaisten elämää

Kauksi Ülle
Maaemon lapset
suom. Hannu Oittinen
Palladium 2018


Tänään vietetään Viron itsenäisyyspäivää. Eilen illalla 1918 Viron maapäivien pelastuskomitea luki Viron tasavallan perustamisjulistuksen. Tänään 1918 se painettiin Tallinnassa ja julkaistiin virallisesti. Tänään 1989 vuosikymmenien tauon jälkeen itsenäisyyspäivää muistettiin vetämällä Tallinan Toompeanmäellä tankoon sinimustavalkoinen lippu Neuvosto-Viron lipun sijaan. Tästä lipunnostamisesta kirjoitti Kauksi Ülle runon, ja se on mukana tuoreessa Hannu Oittisen suomentamassa kokoelmassa Maaemon lapset.

Ülle on kirjoittanut ja julkaissut runoja 1980-luvulta saakka. Maaemon lapsiin on koottu runoja vuosilta 1987-2012, kaikkiaan yhdeksästä eri kokoelmasta. Osa Oittisen suomennoksista on aikaisemmin julkaistu lehdissä ja antologioissa. Nyt julkaistu on toinen Üllen suomennoskokoelma.

Tämä runokokoelma sopii hyvin käsiteltäväksi Viron itsenäisyyspäivänä. Ülle kirjoittaa monista virolaisten elämää 1900-luvulla leimanneista asioista, neuvostoajasta, Siperian pelosta, uudesta itsenäistymisestä ja Estonian onnettomuudesta. Hyvin usein Üllen näkökulma virolaisten vaiheisiin lähtee tavallisten ihmisten pohdinnoista. Ne laajenevat kuin itsestään laajoihin mittasuhteisiin. Näin käy esimerkiksi silloin, kun pariskunta pohtii lastenhankintaa.

Näytteeksi tänään sopii 7.3.1989 kirjoitettu runo:



Isä isä
mikä lippu
tuonne
tähtitorniin
on vedetty?

Kysyi
pienenä
vanhempi
tyttäreni

sinimustavalkoinen
mies vastasi

sitten kun roistot
tulee taas
niin tehkää
niin kuin Peppi
heittäkää pihalle
ensin roistot
ja sitten
poliisit

Irma Kääriäinen kannessa

Pertti Jarla
Fingerpori 11
Arktinen Banaani 2018


Jo vuosia myydyin kotimainen sarjakuva on ollut Pertti Jarlan Fingerpori. Alkujaan Helsingin Sanomissa julkaistut stripit kestävät julkaisun myös muissa sanomalehdissä ja niistä tehdyt erilaiset kokoomateokset valloittavat Top20-listasta useita sijoituksia.

Fingerporin pääalbumisarja on edennyt 11. osaan. Siihen on koottu vuosina 2016-2017 julkaistuja strippejä aiheen mukaan järjestellen. Tällä kertaa kanteen on päässyt Irma Kääriäinen, Heimo Vesan vaimo, joka työskentelee sikäläisessä lentoyhtiössä matkustamotyöntekijänä.

Esipuheen uuteen albumiin on kirjoittanut Mike Pohjola. Hän kertoo, että monet lähestyvät Jarlaa kehuen ”huonoa huumoriaan”. Pohjola analysoi omien kokemustensa kautta vitsin olemusta. Perusolemukseltaan vitsi on aina jotakin epäsopivaa, huumori useimmiten syntyy asioiden epäsopivasta yhdistelystä.

Jarlalla on hieno kyky yhdistää suomen kielen sanaston monimerkityksellisyyden kautta mitä erilaisempia asioita epäsopivasti. Arkinen ja alatyylinen yhdistyvät näppärästi päivästä toiseen. Jos se naurattaa, niin Pohjolan mukaan kyse ei ole huonosta huumorista, vaan hyvästä.

Vaikka kyse on huumoristripistä, niin Jarlalla on muutamia vakioaiheita joilla hän kritisoi nyky-yhteiskunnan menoa. Keskeisimpiä näistä ovat uusfasismin vastustaminen, luontaishoitojen kritisointi ja iltapäivälehtien toiminta. Kaupunginjohtaja Homelius joutuu jatkuvasti Ilta-Fingerin ja Fingerporilaisen toimittajien hämmästyttämäksi. Tällä kertaa Homelius ”Ei panisi” äiti Birgittaa ja ”kantaa sisäsiittoisuutta”. Haluaisin uskoa, että Fingerpori on tällä tavalla vaikuttanut kotimaisten iltapäivälehtien otsikointitapaan, ainakin lööpeissä. Takavuosikymmenien räikeitä harhaanjohtavuuksia en viime vuosina ole havainnut. Klikkiotsikot ovat toinen tarina.

Suomi Ensin -porukan kuvaus tuntuu tarkkanäköiseltä hiljattaisten tapahtumien jälkeen. Pieni porukka on jakautunut entistä pienemmiksi fraktioiksi. Kohta ne lienevät Siiri Ensin, Tapio Ensin, Pirkko Ensin, Mika Ensin ja Jussi Ensin -ryhmittymiä.

Tämäkin kirja nähtäneen hyvin korkealla kuluvan vuoden myydyimpien kotimaisten sarjakuviakirjojen listalla.

Artisti maksaa, ja joskus artistille maksetaan

Yle uutisoi tutkimuksesta, jossa on päästy hieman valottamaan Spotifyn rahaliikennettä. Spotify on yksityinen yritys, joka toimii markkinatalouden ehdoilla. Tätä voisi pitää päätuloksena ainakin uutisoinnin perusteella.

Kohdakkoin pörssiin kirjautuva ruotsalaisfirma on onnistunut saamaan aseman tärkeimpänä musiikin välittäjänä. Yksittäisten kuuntelijoiden valitessa musiikkipalvelua keskeisessä roolissa on mahdollisimman kattava tarjonta. Tässä Spotify on onnistunut kilpailijoitaan paremmin. Neljän suurimman musiikkituottajan hyväksynnän saaminen maksoi aikoinaan melkoisen siivun yhtiön osakkeista.

Monelle kuluttajalle on tärkeätä, että musiikkipalvelussa on tarjolla uusimmat artistit ja heidän päivän hittinsä. Usein näiden tähtien läsnäolo varmistaa sen, että palvelusta ollaan halukkaista maksamaan.

Tietenkin uusimpien hittien osuus koko musiikkitarjonnasta on pieni. Tehdyn tutkimuksen mukaan niitä soitetaan kaikesta kuuntelusta 0,4 prosentin verran. Siitä huomimatta Spotifyn tilityksistä muusikoille tähdet nappaavat kymmenen prosentin osuuden. Konsultti Jari Muikku nimittää tätä Pro rata -malliksi.

Suomalaisten muusikkojen edustajat toivoisivat käyttäjäkeskeisempää mallia, jossa Teoston tapaan maksettaisi kuuntelun mukaan. Näin tähtien saamat korvaukset puolittuisivat ja muiden kasvaisivat.

Pörssiyritykselle moisen toiveen esittäminen taitaa olla turha. Spotify haluaa pitää kaikki tähtiartistit tarjonnassaan jatkossakin, joten muutoksia tuskin nähdään. Musiikkitähdet kun voivat vetää musiikkinsa pois Spotifystä, toisin kuin esimerkiksi kirjailijat kirjansa kirjastoista.

Jos "oikeudenmukaisiin" korvauksiin haluttaisiin, niin alan järjestöjen kannattaisi kehittää alalle julkista palvelua esimerkiksi kirjastojen kautta. Siinä syntyisi etuja kuuntelijoille ja suurimmalle osalle musiikin tekijöistä.



* Spotify raotti salaisuuden verhoa: käyttäjämaksut valuvat suosituimpien poppareiden taskuun – pelkkää klassista musiikkia kuunteleva tukee tietämättään Cheekiä ja Sannia. Yle 21.2.2018.

Attila, puhuva koira

Derib – Rosy – Kornblum
Attila
Otava 2017


Suomessa käydään kiivasta keskustelua tiedustelulakien muuttamisesta. Erityisen ongelmalliselta tuntuu viestintäsalaisuuden murtaminen, ja sen vaatima perustuslain muuttaminen. 1960-luvun lopulla Sveitsin armeijalla ei ollut samoja ongelmia. Professori Miksiö kehitti teknologiaa niin, ettei perustuslakimuutoksiin ollut tarvetta. Sveitsin tiedustelun salainen ase oli Attila, puhuva koira.

Käsikirjoittaja Rosyn ja piirtäjä Deribin luoma Attila tuli suomalaisille tutuksi 1970-luvun alussa Ruutu- ja NonStop-lehdistä. Nuo vanhat seikkailut on julkaistu yhtenä kokoomateoksena Otavan NonStop-kirjasarjassa. Toisin kuin monet muut Spirou-lehdessä ilmestyneet sarjat, Attilan seikkailut loppuivat maailmallakin jo 1970-luvulla. Neljännessä seikkailussa Odéen jymy-yllätys (NonStopissa Casmirin perintö) Attila ja kumppanit päätyvät aikaisempaan nähden erikoisiin ympäristöihin, muun muassa kuun takaiselle tuntemattomalle planeetalle.

Tarinoiden muuntuminen perinteisestä seikkailusta science fictioniksi saivat Deribin mielenkiinnon lopahtamaan. Jo tehty viides käsikirjoitus jäi piirtämättä puhtaaksi. Vasta vuonna 1987 kustantaja teetti sen loppuun, mutta tuota Didgén piirtämää kertomusta ei ole mukana Otavan julkaisemassa kokoelmassa. Se julkaistiin vasta 2010. Tieteistarinat olivat ilmeisesti Kornblumin vaikutusta, hän tuli toiseksi käsikirjoittajaksi kolmannessa albumissa. Rosy ja Kornblum olivat kiinnostuneita ajan ilmiöistä ja sosiaalisista kokeiluista. He lapsineen muuttivat yhteen ja isännöivät valkeissa puvuissa new age -henkistä taloutta.

Kaikki Attila-albumit on käsikirjoitettu yhdeksi ajalliseksi jatkumoksi. Uusi seikkailu alkaa suoraan edellisen albumin viimeisestä ruudusta. Aikoinaan Ruudusta sarjakuvaa seuratessa professori Miksiön ilmestyminen Mysteeri Z 14:n viimeiseen ruutuun kummastutti. Hänen tuttuuttaan ei selitetty myöskään Odéen jymy-yllätyksen alussa. Kokooman lopussa on kaksi Spiroussa julkaistua joulutarinaa, jotka selittävät Miksiön roolin. Hän oli kehittänyt seerumin, jonka avulla Attila ja Z 14 muuttuivat älykkäiksi ja puhuviksi koiriksi.

Vuosikymmenien tauon jälkeen Attila ei enää tunnu niin jännittävältä ja hauskalta kuin lapsena. Eivät seikkailut silti ole pettymyksiä, sellaisia, joista ihmettelisi miksi nämä ovat aikoinaan viehättäneet. Piirros on tyylikästä ja juonet vetäviä. Tekijöiden tuoreisiin haastatteluihin perustuva johdanto selvittelee sarjakuvan taustaa.



* Toni Jerrman Tähtivaeltajablogissa
* Jukka Laine Kvaakissa

Vuoden 1967 sanat

Merriam-Websterin sanakirjassa on Time Traveler -sovellus, jossa voi vuosiluvun perusteella hakea tuona vuonna käyttöönotettuja sanoja. Omana syntymävuotenani erityisen suosittuja näyttäisivät olleen huumeisiin ja muihin hippitouhuihin liittyvät sanat. Elettiinhän tuolloin rakkauden kesää, joten tulos ei ole kovin yllättävä.

Erityisesti lämmitti tämä sana:

conceptual art

noun, often capitalized C

Popularity: Bottom 20% of words |Updated on: 15 Feb 2018

• TRENDING NOW:
• hoax, unwittingAnglo-Americansartorialwhipsawtreason
• SEE ALL

•  
•  
•  
•  
•  

Definition of conceptual art

: 

—

conceptual artist

 noun, often capitalized C

NEW! Time Traveler

First Known Use: 1967

SEE WORDS FROM THE SAME YEAR

Tehokkuus

Tieteen termipankissa tehokkuus-artikkelissa määritellään talouden toimivan tehokkaasti, kun se saa aikaan mahdollisimman suuren tuotoksen annetuilla voimavaroilla ja teknologialla. Perusmääritelmässä ei oteta lainkaan kantaa siihen, että onko kyse julkisesta tai yksityisestä taloudesta. Tehokkuuden määrittää mahdollisimman suuri tuotos.

Viimeiset pari vuosikymmentä on toistettu mantran omaisesti yksityisen sektorin tekevän kaiken tehokkaammin. Tälle on olemassa yksi hyvä peruste: yksityinen sektori voi laskuttaa hyväksytymmin paljon enemmän kuin julkinen sektori. Edelleenkin valtion ja kuntien liikelaitosten toimintaa arvioidaan eri periaattein kuin yksityisiä.

Julkisten toimijoiden voitontuottoa, tuotoksen maksimointia, pidetään pahana asiana. Hyvin usein puhutaan piiloverotuksesta, kun julkinen laitos perii kustannukset ylittäviä maksuja kuluttajilta ja muilta asiakkailta. Takavuosina termi tuli tutuksi erityisesti kunnallisten sähkölaitosten toimintaa arvioitaessa.

Yksityisiin sähköntuottajiin samanlaista ajattelua ei sovellettu. Voittoa tuottava sähkölaitos oli onnistuneesti hoidettu firma.

Yksityisen sektorin tehokkuudesta alettiin puhua erityisesti 1990-luvun alussa. Pääasiallisena syynä siihen oli mobiilipuhelimien ja tekstiviestien yleistyminen. Yksittäisen tekstiviestin tuotantokustannukset olivat alle pennin. Kuluttajalta siitä kuitenkin voitiin laskuttaa markka. Tekstiviestit olivat uusi keksintö ja niitä pidettiin ylellisyystuotteina. Siksi olikin sopivaa laskuttaa niistä reippaasti.

Suurin puhelinalan toimija Suomessa oli valtio Posti- ja telelaitoksen kautta. Jos poliittisesti tilanne olisi pidetty samana, niin tekstiviestien käytön arkipäiväistyessä tuotantokustannusten ja laskutetun summan epäsuhta olisi taatusti kohdannut suurta vastustusta. Oliko oikein, että valtio piiloverotti matkapuhelimien käyttäjiä näin reippaasti?

Poliitikot ratkaisivat erottamalla telepuolen omaksi liikelaitoksekseen ja yksityistämällä sen. Sonera yksityisten ihmisten omistamana osakeyhtiönä pystyi helposti jatkamaan rahastusta tekstiviesteillä "markkinaehtoiseen" hintaan. Sähkön osalta sama toteutettiin luomalla yksityistetty Fortum.

Näissä tapauksissa yksityinen oli kieltämättä "tehokkaampi" toimija. Pääosan tehokkuudesta synnytti ihmisten halukkuus maksaa yksityiselle paljon enemmän kuin julkiselle toimijalle.

Mikki-ukki muistelee

Tebo
Huimapää Mikki
Sanoma Media 2017


Ranskalainen Glénat-kustantamo on onnistunut saamaan oikeudet Mikki Hiiri -tarinoiden tekemiseen. Se on tilannut oman maansa kärkikastiin kuuluvilta sarjakuvantekijöiltä omia muunnelmia klassisesta sarjakuvahahmosta. Näistä albumeista on nyt suomennettu kolme, viimeisimpänä Tebon Huimapää Mikki. Loiselin Zombi-sumpista kirjoitin aikaisemmin Kvaakkiin.

Tebon tarinallisissa kehyksissä Mikki on vanha ukki (tai oikeastaan isosetä), joka kertoo nuorelle sukulaiselleen Nortille juttuja omista huimista seikkailuistaan. Nortti suhtautui vanhan sedän horinointiin terveen epäilevästi.

Mikki on Tebon käsittelyssä ikäisensä vanha mies. Koko 1900-luvun ajan tekijänoikeuksien suoja-aikaa pidennettiin Mikki Hiiren ikääntymisen mukaan. Tällä tietoa varhaisimmat Mikki-piirretyt vapautuvat tekijänoikeuksista vuonna 2024. Asiantuntijoiden arvioiden mukaan uutta pidennystä ei enää tule. Toisaalta Disneyn lakiosasto on saanut sementoitua hahmojensa tavaramerkkioikeudet niin vankasti, ettei tekijänoikeuksien vapautuminen juurikaan muuta nykytilannetta. Hiiret ja Ankat pysyvät tiukasti yhtiön hallinnassa.

Glénatin julkaisemissa Mikki-kirjoissa on pidetty kiinni varhaisen Mikin hieman anarkistisistakin ominaispiirteistä. Kukin tekijä on käsitellyt näitä omalla tavallaan. Tebon Mikin seikkailuihin tulee jännitettä sukupolvien välisen kuilun kautta. Nortti on tuon tuostakin kyseenalaistamassa isosedän turinointia.

Mikki tarinoissaan selvittää vanhan kultakaivoksen salaisuuden, pelastaa suistomaan vangit, välittää rauhanviestiä, toimii kaakaogansterina kieltolain aikana ja käy kuussa Akun kanssa. Jokaiseen tarinaan liittyy yksi tai useampia koko aukeaman kokoista kuvaa, joissa seikkailu pääsee huimiin visuaalisiin mittasuhteisiin.

Mikistä on moneksi toteamuksella taidettiin joskus nimetä Aku Ankan taskukirja. Siinä taskarissa Mikki ei esittäytynyt kovinkaan monipuolisena hahmona. Näissä Glénatin kirjoissa moninaisuus tulee paljon laajemmin esille, vaikka lähtökohdat ovat pitkälti samat.


* Kvaakissa on keskusteltu Glénatin kirjoista

Kaksi hyvin erilaista kirjaa

Erkka Mykkänen
Something not good
WSOY 2018

Pekka Mansikka
Muinaisten kansojen uusi kronologia tähtitieteen avulla
BoD 2017


Työpöydälleni sattui kaksi Pielavedeltä lähtöisin olevan kirjailijan teosta. Kirjoilla ei ole muuta yhteistä kuin kirjoittajan juuret, mutta silti lukemisen jälkeen tuntui luontevalta käsitellä niitä yhdessä. Pekka Mansikka (s. 1953) on Pohjois-Savosta päätynyt erilaisten vaiheiden jälkeen Kittilään. Siellä hänet tunnetaan paikallisen, nyttemmin jo lopettaneen taidekehystämön pitäjänä. Viimeiset seitsemän vuotta Mansikka on perehtynyt muinaisten kansojen historiaan.

Erkka Mykkänen (s. 1988) on päätynyt Helsinkiin ja toimii aktiivisesti sikäläisissä runouspiireissä. Juuri ilmestynyt esikoisromaani Something not good on nimestään huolimatta kirjoitettu (pääosin) suomeksi. Kirja on kasvukertomus Veikon elämästä ylioppilaskirjoituksista 23-vuotiaaksi. Veikolla on kaikki hyvin, elämä sujuu kuten monilla muillakin 2010-luvun nuorilla miehillä.

Mansikka perehtyessään muinaisten assyrialaisten, babylonialaisten ja egyptiläisten historiaan on havainnut, että joiden kuningaskuntien hallitsijoiden vallassaolovuodet eivät täsmää. Kirjoittaja on halunnut muinoin ylöskirjattujen tähtitieteellisten havaintojen avulla laatia hallitsijaluettelot oikein. Viime vuonna työstä on ilmestynyt kolmas, tarkastettu laitos. Mansikka on suuren äärellä, ”tämän uuden tutkielman voidaankin havaita lähentelevän suurta tieteellistä läpimurtoa”.

Mansikan käsittelemän kolmen kansan hallitsijaluettelot on taannoin tehty neljännen kansan vaiheiden ajoittamiseksi. Useita Raamatun tarinoita ei voi määritellä ajallisesti siinä kerrottujen tietojen perusteella. Teologit ja raamatunhistorioitsijat ovat kääntyneet näissä ongelmallisissa kohdissa naapurikansojen puoleen ja saaneet siten paremmin ajoitettua Pyhän kirjan tapahtumat. Kronologioiden laatijat ovat ottaneet Raamatussa kerrotut ajankohdat annettuina, ja siten naapureiden ajanlaskuun on tullut erikoisia poikkeamia. Etenkin babylonialaisten tähtitiede on jälkimaailmassa ollut suuressa arvossa. Kolmatta painosta Mansikka on täydentänyt etenkin muinaisten egyptiläisten tekemillä havainnoilla.

Usein sanotaan, että kirjailijan pitäisi elää sellainen elämä josta riittäsi kerrottavaa. Mykkäsen romaanin Veikko ei ole elänyt sellaista. Hän on elänyt kuten muutkin ikäisensä kirjallisuudenopiskelijat: matkustellut, rakastellut ja osallistunut runotoimintaan. Mykkänen ei suuremmin peittele runopiirien ihmisiä, mutta ei kerro heistä meheviä juoruja. Kerronta tukee koko ajan juonta, eikä poikkea Veikon tarinasta sivupoluille. Mykkänen ei ole Kalle Päätalo, joka tarvitsi tuskaa ja kärsimystä ja pitkiä kirjasarjoja selvittääkseen tiensä kirjailijaksi. Mykkäselle riittää 150 sivua.

Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, niin Mansikan moittimat muinaisten kansojen kronologiat ovat jääneet tiedemaailmassa uudistamatta joidenkin vielä selvittämättömien käytäntöjen vuoksi. Uutta, mahdollisesti virheellistä ei ole haluttu tehdä, koska vanhakin on tiettyyn tunnettuun rajaan saakka toimiva. Mansikan laskelmat ovat ehkä tulevaan hyödyksi.

Mykkäsen romaanissa luetaan Helsingin Sanomista, että nuoren aivot kehittyvät aina 25-vuotiaaksi saakka. Vaikka tuleekin täysi-ikäiseksi 18-vuotiaana, niin aivot jatkavat kehittymistä edelleen. Nuorena aikuisena kaikki palat päässä eivät ole vielä loksahtaneet paikalleen. ”Enää pari vuotta tämmöstä”, miettii Veikko synttäreillään uutista. Tuskin Veikon elämä ja ajatukset suuremmin muuttuivat aivojen valmistuttua. Toki tuohon mennessä opittu on vakiintunut, ja suuria mullistuksia päässä tapahtuu harvemmin. Ajatukset tapaavat kulkea tuttuja, voimistuneita hermoverkkoja pitkin ja uusien reittien muodostuminen on huomattavasti työläämpää kuin aikaisemmin. On parempi odotella mitä elämä tuo eteen, toimia luontevasti toisten kanssa ja toivoa ettei tule suljetuksi ulkopuolelle.

Kirjailijoita halutaan tutkia

Kirjailijoita Suomessa riittää. Viikonloppuna Ylivieskassa oli puhetta Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa -hankkeesta. Kaikkiaan siinä ilmestyi 750 runokokoelmaa, ylivieskalaisista viisi oli siihen osallistunut. Moni ei ollut ensimmäistä kertaa asialla.

Jos suomalaisten ammattikirjailijoiden joukko on moninainen, niin sivutoimiset mukaan lukien joukko kirjavoituu edelleen. Jyväskylän yliopistossa on kiinnostuttu miten kirjailijat kokevat yhteiskuntaluokat ja sukupuolen. Taija Roiha tekee aiheesta väitöskirjaa, ja osaksi tutkimusaineistoa hän haluaa haastatella kirjailijoita. Kokevatko kirjailijat näiden tekijöiden vaikuttavan heidän työ- ja toimintamahdollisuuksiinsa kirjailijana, ja jos kokevat, millaisin tavoin?

Haastattelukutsussa Roiha ei avaa asiaaa enempää, eikä se tässä yhteydessä olisi oikeinkaan. Lopputulos voisi värittyä.

Haastateltavikseen Roiha toivoo mahdollisimman monenlaisia kirjailijoita.




* Kutsu tutkimukseen

2018 talviolympialaisten paikka

Aku Ankka tietää missä kisat ovat. #pyoengchangfi #Olympialaiset #sarjakuvat pic.twitter.com/HndLMT2T9E

— Reijo Valta (@reijovalta) 12. helmikuuta 2018

Etelä-Koreassa pidettävien olympiakisojen paikkakunnan nimi on jo kaihertanut pidempään. Toki olen tietoinen, että kielenhuoltajat ovat jo pidempään suositelleet ettei uusia suomalaistuksia ulkomaiden paikannimistä tehtäisi. Entiset tukholmat, pietarit ja palestiinat vakiintuneina saavat kuitenkin olla käytössä. Taustalla on 1970-luvulla Yhdistyneissä Kansakunnissa aloitettu paikannimistön yhtenäistäminen.

Korean niemimaalta suomalaistetun muodon on saanut kaksi paikkakuntaa, Soul ja Pjongjang. Niissä kielissä, joissa käytetään muita kuin latinalaisia kirjoitusmerkkejä, alkuperäisen kirjoitusasun käyttäminen on mahdotonta. Englannin vaikutus muunnoksissa on ollut suuri. Korea sattumalta istuu helposti suomalaiseen suuhun englantilaistetussakin muodossa.

Samaa ei voi sanoa Pyeongchangista. Koreankielinen ääntämys on [pʰjʌŋtɕʰaŋ], joka tulee aika lähelle tuttua Pjongjangia. Kisat eivät kuitenkaan ole Pohjois-Korean pääkaupungissa, vaan Etelä-Korean vuoristoseuduilla. Pjongjangin ääntämys on [pʰjʌŋ.jaŋ]. Äänneasultaan Pyeongchang ja Pjongjang eroavat vain yhdellä merkillä vaikka kirjoitusasusta voisi päätellä jotakin ihan muuta.

Uusimmassa Aku Ankan taskukirjassa on kirjoitettu auki olympiakisapaikan nimi jos nimiä edelleen suomalaistettaisiin. Pjongtsang. Pjongtsangin talviolympialaiset.

Sivuääniä

Vuonna 1967 ilmestyi Delfiini-sarjassa kirjoituskokoelma Sivuääniä – viestinnästä ja sen välineistä. Poimin kirjan kirjaston vaihtopisteestä, koska vanhojen ajankohtaista mediaympäristöä käsittelevien tekstien joukossa oli Kari Aronpuron runo Runo on toimenpide.

1960-luvun lopulla sanomalehdet olivat kriisissä (milloin ne eivät olisi olleet?). Televisio (ja radio) nähtiin uhkana sanomalehtien levikille ja kansalaisten oikeudelle saada tietoa ympäröivästä maailmasta.

Tuolloin tiedotusopin assistenttina Tampereen yliopistossa toiminut Pertti Tiihonen tarkasteli television, radion ja sanomalehtien suhdetta. Näkökulmansa viestintään hän aloitti määrittelemällä joukkotiedotusvälineet päivittäiseksi yhdyssiteeksi ihmisten ja maailman välillä. ”Joukkotiedotusvälineet ovat ihmisille tärkeitä siksi, että ne antavat hänelle mahdollisuuden valvoa ympäristöä; ne ovat hänelle turvallisuuden tae”.

Tiihonen tarjosi sanomalehdille uudenlaista roolia selvitä taistelussa televisiota vastaan. Hän näki television (ja radion) nopeana uutistapahtumien kertojana. Tiihonen siteeraa Pierre Lazareffiä: ”kun kansa on kuullut uutisen radiosta tai televisiosta, se kääntyy sanomalehden puoleen saadakseen tietää enemmän, saadakseen paremman kuvan asiasta ja voidakseen rauhassa muodostaa vaikutelman tämän uutisen merkityksestä ja seurauksista”.

Suomalaisten sanomalehtien toimintatapa ei kuitenkaan noudattanut tuota Lazareffin suositusta. Lehdet eivät edes pääkirjoituksissaan syventäneet tapahtuneen tulkintaa saati taustojen selvittelyä. Pääasiassa lehdet tyytyivät toistamaan ihmisten jo televisiosta ja radiosta kuuleman. Samat uutiset toistuivat.

Yli viisikymmentä vuotta sitten käyty keskustelu tuntuu aivan tältä päivältä. Sanomalehdiltä edelleen toivotaan syventäviä ja taustoittavia juttuja. Tiihosen kirjoittama ”[sanomalehdiltä] vaaditaan aineistoa, joka asettaa nämä tapahtumat mielekkäisiin kehyksiin ja osoittaa ne yhteydet, joita tietyillä tapahtumilla on koko sattumusten ketjussa” voisi olla yhtä hyvin eilen pidetystä mediaseminaarista.

Turkan turhia kärsimyksiä

Jouko Turkka
Kärsimys on turhaa
Teos 2017


Viime vuonna ilmestyi Jouko Turkan kirjoituskokoelma Kärsimys on turhaa. Kirja sisältää sivun, parin mittaisia tekstejä, joiden aiheet vaihtelevat suuresti. Mukana on tuttua väkevää Turkkaa, joka arvioi napamiehiä ja yhteiskunnan rakenteita. On Turkkaa, joka inhorealistisesti kuvaa yhteiskunnan väkivaltakoneistoa. Ja sitten on viininmaistelija ja ruoanlaittaja, joka kertoo vaikutelmiaan juomista ja antaa ruokareseptejä.

Kärsimys on turhaa on postuumisti julkaistu teos. Turkka sairasti pitkään ja kuolemasta on kulunut hetki. Olisin kaivannut kirjaan mukaan tietoa toimittajasta ja toimitusperiaatteista. Kannen perusteella tekstit on koottu mitä ihmeellisemmistä käsinkirjoitetuista lipuista ja lapuista. Syntynyt kokonaisuus on turkkamainen, kirjoittajan tunnistaa, mutta miksi ja miten, se jää lukijalle arvoitukseksi.

Joissakin kohdissa tuntuu, että tekstit ovat Turkan tv-töistä ylijääneitä pätkiä. Poliisien touhut tuovat mieleen Kiimaiset poliisit, Kekkosen, Mannerheimin ja Paavalin kolmiodraamat saavat miettimään jotakin näytelmähahmotelmaa. Kolmen investointipankkiirin seikkailut ovat ehkä luonnostelua kirjalliselle työlle.

Tekstien toimittaja(t) ovat sommitelleet jälkeenjääneet kirjoitukset luontevaksi kokonaisuudeksi. Ensimmäinen ruokaohje hämmästyttää, eivätkä (jostakin lainatut) ruoka- ja viinijutut avaudu osaksi muuta kerrontaa. Ehkä ne ovat huumoria.

”Minun on nyt siis venyttävä kolmeksi, pystyttävä samaa mihin kolme ihannemiestä: moraaliseen sanaan, vallanvastoon ja huumoriin” kirjoittaa Turkka yhden tekstin aloitukseksi. Kolme pyrkimystä tuntuisi kuvaavan koko teosta. Jotakin tarkoituksista tavoittaa, mutta liian paljon jää kokonaisuuteen yhdistymättä.

Muutamat selittävät sanat kustantajalta olisivat auttaneet paljon.

Kvaakissa

Egon Meurosen

Välskärin kertomukset

on Kvaakin Sdan vuoden sarjakuvien

valinta vuodelle 1959

Johannes, arkkipiispan poika

Marko Lappalainen
Johanneksen 1. kirja
omakustanne, 2017


Marko Lappalaisen sarjakuva-albumi nimi Johanneksen 1. kirja vie ajatukset Raamatun maailmoihin. Tämän nimistä kirjaa ei Pyhässä opuksessa ole, lähimpänä on Uuden Testamentin Johanneksen ensimmäinen kirje. Johannes-nimen valinta sarjakuvan päähenkilölle ei ole sattumaa, vaan ilmeisen tietoinen valinta. Onhan Johanneksen evankeliumi viimeinen kirjoituskokoelmaan hyväksytyistä ilosanomista ja koko kirjan päättää lopun aikoja kuvaava Johanneksen ilmestys.

Dystooppisiin lopun aikoihin ja Raamatun maailmoihin viittaava nimi toimii hyvänä johdattajana varsinaisen tarinan maailmaan. Jossakin lähitulevaisuudessa Suomi on jakautunut kirkon johtamiin kaupunkivaltioihin, jotka ovat muodostaneet liittouman. Helsinkiä, johon tarina sijoittuu, johtaa arkkipiispa Suurkirkosta, Helsingin tuomiokirkosta. Päähenkilö Johannes on pappi, arkkipiispan poika ja siten monin tavoin etuoikeutettu.

Vahvan patriarkaalisen yhteisön taustalla on jotakin muuta. Johannes ei tunne äitiään, ja hänen isoäidillään tuntuu olevan jonkinlainen myyttinen merkitys koko yhteiskunnan kannalta. Historiakirjoissa siitä ei kuitenkaan kerrota yhtään mitään. Isä ei suostu puhumaan asiasta. Johanneksen muistot varhaislapsuudesta vaivaavat, ja hän päättää ottaa asioista selvää.

Johanneksen 1. kirja on tarinan alku. Ensimmäisessä osassa on luotu maailma ja asetettu kysymys, mutta vastaukset matriarkaatista jäävät valtavan, Sortavalan yläpuolella olevan lasikaton alle. Tarinan jatko taitaa saada vaikutteita alkukirkollisista asetelmista ja aineksista.

Lappalaisen selkeää viivaa katselee ilolla. Harmaasävyinen nykyhetki lomittuu punasävyisten takautumien kanssa. Jatkoa odotellen.



* Johanneksen 1. kirja. Turun Sarjakuvakauppa

Juustohöylä

Tuoreimmassa Tekniikan historia -lehdessä on pieni juttu juustohöylistä. Keittiötyökaluhan on yksi pohjoismaisen juustonsyönnin kulmakivi, ja edamin ja emmentalin nauttiminen ilman höylää tuntuisi mahdottomalta.

Juustohöylän keksi norjalainen Thor Bjørklund vuonna 1925. Mallina Bjørklundilla oli puuhöylä, josta hän karsi uuteen käyttöön tarpeettomat osat. Uutuus patentoitiin helmikuussa ja uusi firma Thor Bjørklund & Sønner alkoi valmistaa niitä. Yritys toimii edelleen ja on vuosien varrella tehnyt yli 50 miljoonaa juustohöylää.

Moniin tekniikan alan keksintöihin liitetään tarina sen saamasta vastarinnasta. Sellainen voidaan liittää myös juustohöylään. Meijerit vastustivat uutuutta, koska ne pelkäsivät ihmisten juustonsyönnin vähenevän ohuiden siivujen myötä. Toisin kuitenkin kävi. Suomessa juustohöylien valmistuksen aloitti 1939 Hackman.

Sittemmin ainakin ruotsalainen meijeriteollisuus on ottanut juustohöylän omaksi tunnuksekseen. Ruotsin Ånäsetissä on kulkijoiden hämmästyttäjänä maailman suurin juustohöylä.

Saarijärven Paavo

Tänään vietetään Runebergin päivää. Aamulla radiossa historioitsija Henrik Meinander arvioi Runebergin perintöä molempien kansalliskielien puhujien kannalta. Ruotsinkielisille Runeberg oli kaksikielisen maan luojia. Runeberg oli tärkeä myös aitosuomalaisuudelle. Esimerkiksi Saarijärven Paavolla hän loi ihannekuvia suomenkielisistä suomalaisista.

Tämä mökki, jossa kirjoitan, on myös Saarijärven Paavo. Vuonna 1939 Maatalousministeriö järjesti arkkitehtuurikilpailun, jossa etsittiin suomalaisille sopivia asuintalomalleja. Arkkitehti Jouko Ylihannu antoi omalle ehdotukselleen nimeksi "Saarijärven Paavo". Tuvan, kamarin ja eteisen sisältävä 42 neliöinen ehdotus voitti kilpailun.

Ensi kesänä rakennus saa keltamullan pinnoitteekseen.

Vanhoja piirustuksia selatessani ja valitessani en vielä tiennyt voitosta. Sitä ei ollut ehdotukseen merkitty. Asia selvisi vasta myöhemmin etsiessäni tietoja arkkitehdistä.

Runebergillä on siis yhteys myös suomalaisen maaseudun vähäisemmän väen, pientilallisten asuinoloihin. Juuri näillä piirustuksilla ei liene kovin monta taloa Suomeen noussut, koska maailmanpoliittinen tilanne muuttui pian kilpailun jälkeen. 1940-luvulla tehtiin useammat uudet mallitalopiirustukset jälleenrakennuskautta varten.

Varsin toimiva ja mukava on Saarijärven Paavo majailla.

1984

Eilen Yle Teemalla esitettiin kaksi elokuvaa, jotka perustuivat George Orwellin romaaneihin. Animaation Eläinten vallankumouksesta olen nähnyt usein, elokuvan pohjalta on tehty myös sarjakuva-albumi. 1984 (Iso-Britannia 1984) on sattunut kohdalle harvemmin.

1984 on tunnettu Isosta Veljestä, Puolueesta ja Uuspuheesta. Kirja on nostettu usein esiin demokraattisissa yhteiskunnissa, kun sen on nähty olevan muuttuvan autoritäärisempään suuntaan. Trumpin valinnan jälkeen kirja nousi myyntilistoille, erityisesti 'newspeakin' vuoksi. Suomessa kansalaisten sähköisiä oikeuksia puolustava Effi on pitänyt kirjaa paljon esillä, yhdistys on lahjoittanut sen kaikille kansanedustajille ja jakanut vuosittaista Winston Smith -palkintoa.

Elokuvassa keskeiseen osaan kielen lisäksi nousee menneisyyden hallinta. Se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee nykyisyyttä. Se joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä. Päähenkilö Winston Smith työskentelee ministeriön arkisto-osastolla, jossa vanhoja sanomalehtiä editoidaan nykyhetkeen paremmin sopiviksi. Epähenkilöt katoavat historiasta ja kaikki on paremmin nyt kuin aikaisemmin. Sodat ovat ikuisia sotia, periviholliset ikuisia.

Smith on lojaali ja uskollinen puolueen kannattaja. Mutta se ei riitä. Winstonin täytyy rakastaa Isoa veljeä, ja siksi hän joutuu koneiston käsiteltäväksi.

Orwell on tarttunut kirjassaan moniin demokraattisen yhteiskunnan ongelmallisiin kohtiin. Monet ihanteet ovat vaarassa muuttua kammottaviksi vastakohdikseen. Poliittisella kentällä näitä aiheita käsitellään jatkuvasti, ja siksi teos -- tai ainakin sen idea -- on säilyttänyt ajankohtaisuutensa erittäin hyvin. Erään lehden lyhyessä esittelyssä mainittiin hallituksen "aktiivimalli" esimerkkinä sen kuvaamasta ilmiöstä.

Aktiivimalli on tosiaan orwelilaista uuskieltä parhaimmillaan. Työtön ei omalla aktiivisuudellaan pysty täyttämään lain vaatimaa, vaan se on aina kiinni toisten ihmisten toiminnasta.


* 1984. Yle Areena

Piki ja sen keittäjät

Mikko Jylhä
Pien väkeä
Pokuto 2017


Paska närhi nappaa Pietun ja Tiljan pienen lapsen. Metsän mennikäinen vie Paijan vaihdokkaaksi. Vanhemmat eivät tätä hyväksy, vaan menevät Peikon luo neuvottelemaan lastaan takaisin. Pietusta, haaveksivasta luonnonlapsesta, sukeutuu sankari, kun hän tarjoituu pien tekijäksi Paijan sijaan. Eihän vauvasta vielä vuosiin ole työntekijäksi. Sankaruus saa jatkoa, kun Pietu puhuu pien väen vastarintaan Peikkoa vastaan.

Limingan taidekoulun animaatio- ja sarjakuvaopettajan pitkä albumi pohtii sankaruutta ja sitä miten siitä myöhemmin tullaan kertomaan. Isänvaisto ohjaa uhrautumaan toisen puolesta, mutta oliko ratkaisu oikea? Muut tervantekijät olivat kasvaneet rooliinsa vauvasta lähtien, työtahti ja monotonisuus olivat luonnollinen osa elämää. Maan alla ei ollut muusta tietoa.

Pietun selkään koski ja kaipuu ulkoilmaan oli suuri. Hän puhuu muut kapinaan peikkoa vastaan. Muutaman päivän nälän keskettyään väki saa kukistettua riistäjänsä. Pietu oli taas sankari, pien väen pelastaja.

Mutta oliko teko sittenkään oikein toisia kohtaan? Maan alla pien väki sai työtä vastaan säännöllisesti ruokaa ja nälkää ei tarvinnut kärsiä. Vapaana metsässä toimeentulo oli paljon epävarmempi. Ei sankarilla tarvitse olla vastauksia ja takuuta kaikkiin kysymyksiin.

Ensimmäisen kerran albumin kannen nähdessä oikolukija heräsi. Eikö nimen pitäisi olla Pienväkeä? Sisältöön tutustuminen kuitenkin paljastaa oletuksen vääräksi. Suomi on monimuotoinen kieli.

Suomalaisen kansanperinteen fantasiamaailmaan sijoittuva tarina on viehättävän pohdiskeleva. Vesivärit luovat ruutuihin elävän pinnan. Vesiväreillä tekeminen asettaa painolle suuret vaatimukset, ja kohtalaisesti se tuntuu onnistuneen.



* Pien väkeä. Turun Sarjakuvakauppa
* Kvaakissa on keskusteltu alpparista

Maailman meno

Viime vuoden puolella ntamo julkaisi yhteisniteen kahdesta Kössi Kaatran runoteoksesta. Kun tänään lakkoillaan hallitusta ja aktiivimallia vastaan, niin julkaisusta sopii lainata runo Maailman meno.

Petos ja peijuu ja "hyväntekeväisyys"
korkealle sun nostaa --
työstä ja raskaasta raatamisesta
ankara "elämä" kostaa.

Rakenna ja raada ja rehki ja puhkaa
ja täytä "velvollisuuttas",
niin "saat" elää, ellet sa koskaan
valittele palkattomuuttas!

Vieraat

Viime ajat olen viihtynyt mökillä, jonka rakentumista saitte viime vuonna kuvin seurata. Asuminen ilman nykyajan mukavuuksia on sujunut mainiosti ja rakennuksesta on paljastunut ajan mittaan pieniä korjauskohteita. Arjessa halkojen kantaminen, avannon ja kulkuväylien pitäminen auki ovat liikkeellä pitäviä asioita.

Ulla Tapaninen taannoin stand up -esityksessään totesi, että maalla mökin mummo ei saa hetken rauhaa. Kaikenmaailman voinnin kyselijöitä kulkee niin, että kaupungin kerrostaloyksiön rauhasta saa vain haaveilla.

Kun on talvella aurattu tie ja kulkemisen jälkiä, niin toiset tietävät tien päässä olevan elämää. Eilen sain veiraita, paikalliset Jehovan Todistajat poikkesivat kertomassa Raamatusta ja kyselemässä ollaanko sitä vakituisia asukkaita vai mökkiläisiä.

Vieraat tietenkin jättivät Herätkää-lehden tutustuttavaksi. Siinä ei ole enää Maailmalla tapahtuu -uutiskatkelmien palstaa, jota 1980-luvulla seurasin.

Lehden (6/2017) aiheena oli maailman nykyinen tila. Onko maailma riistäytynyt hallinnasta? Vanhoista 1980-luvun lehdistä mieleen ovat jääneet vakioaiheet, Jumalan oikea nimi ja Jeesuksen toisen tulemisen läheisyys. Saamassani lehdessä käsiteltiin Jehova-nimen oikeutta, mutta enää maallisen maailman loppua ei määritelty tapahtuvaksi viimeistään ”sitten kun viimeinen vuoden 1914 nähnyt ihminen kuolee”. Pikemminkin viesti maapallon tulevaisuudesta oli positiivinen. Raamatun mukaan ihmiskunnan tulevaisuus on valoisa, kaikista koettelemuksista selvitään Jehovan suunnitelmien mukaan.

Kaupungissa porraskäytävämme ulko-ovi on nykyisin yöt päivät lukossa. Eikä ovisummereita ole. Täältä maalta matkojen takaa tavoittaa tosiaan ihmisen paremmin.