Seinäjoella!

Jos selviän täältä

seuraava viesti perjantaina.

San Franciscon hyvät yrtit

Tänään 1847 Pohjois-Amerikan Tyynenmeren rannikolla oleva pikkukaupunki nimettiin uudelleen San Franciscoksi. Vanha, katolisten lähetystyöntekijöiden antama nimi Yerba Buena jäi historiaan. 1840-luvun lopulla alueella tapahtui suuria muutoksia. Laajat alueet Meksikosta siirtyivät 1848 Yhdysvaltain hallintaan, muun muassa koko Kalifornia. Pari vuotta aikaisemmin San Franciscon väestö- ja kielisuhteet olivat muuttuneet kun 240 mormonia muutti pikkukaupunkiin. Kaupungin kasvu alkoi suuresta kultaryntäyksestä 1848. Monesta kaupunkiin muuttaneesta mormonista tuli miljonääri tarjotessaan erilaisia palveluita kultaa etsiville.

Kaupunki sai alkunsa 1776 seudulle muuttaneista espanjalaisista. Alue oli otettu osaksi Espanjaa seitsemän vuotta aikaisemmin. Espanjalaisten mukanaan tuli tietenkin katolinen kirkko ja lähetystyö. Espanjan valtaa vartioimaan perustettiin linnake.

Viralliseksi nimeksi taajamalle tuli Yerba Buena Meksikon itsenäistymisen myötä. Nimen olivat antaneet katoliset lähetystyöntekijät. Yerba Buenan suora suomennos olisi 'hyvät yrtit'. Nimellä ei viitata 1960-luvun hippiliikkeen hyviksi havaitsemiin huumekasveihin vaan pitkin Kalifornian rannikoita laajoina mattoina kasvaviin sirokkikasveihin (Micromeria douglasii).

Suomessa yrtit tunnetaan intiaaniminttuna tai valkomikromeriana. Viralliseksi suomenkieliseksi nimeksi vuonna 2008 mikromerioille vahvistettiin sirokit.

Sitten se varsinainen asia: jos jonkun kasvin suomenkielinen nimi on hukassa, niin tiedon sen saa selville Kassusta.


* Kassu - kasvien suomenkieliset nimet.

Poen Kellot

Valvojassa 5-6/1911 julkaistiin Ari Pitkäsen suomennos Edgar Allan Poen runosta The Bells nimellä Kulkuset.

Kuule, reki, kulkuset --
hopeiset!
Mikä riemun maailma säveless' on helskeen sen!
Kuin ne kil, kil, kilisee
säässä jäisen talviyön!
Yli taivaan vilisee,
kristalleina kiiltelee
hurmanäky tähtivyön.
Lyövät silloin tahdin, tahdin
lailla loihdun, runon mahdin,
sulosoinnun helskyilevän kilskuntahan kulkusten,
kil, kil, kil, kulkusten,
helskeisten,
kilinällä, helinällä hopeisten.

Runon maisema oli kuin eilisillasta. Mutta onko Poe muka tehnyt tällaisia idyllisiä kuvauksia?

Ei. Syystä tai toisesta Valvoja on julkaissut vain runon alun. Edellisenä vuotena Valvoja julkaisi suomennoksen Anna Bohnhofin pitkästä Poeta käsittelevästä artikkelista. Siinä yhtenä esimerkkinä Poen työskentelytavoista oli juuri The Bells. Runo on kirjoitettu yhteistyössä M. L. Shew'n kanssa, hän aloitti runon viattomasti ja Poe lisäsi siihen omat tunnetut kauhuelementtinsä.

Kirjallisena selvityksenä siis sopi kertoa runon synnystä, mutta lopputulosta ei sopinut kokonaisuudessaan julkaista. Kaikkiaan runossa on neljä osaa, joista siis vain ensimmäinen Valvojassa julkaistiin.


Tänään 1845 julkaistiin Poen Korppi ensimmäistä kertaa. Se on wikiaineistoissa Valter Juvan suomennoksena.


* Korppi

Penni Pulla

Tänään 1913 syntyi Maurice Gosfield, yhdysvaltalainen näyttelijä, joka antoi äänensä televisioanimaation Topi-katin (Top Cat) Penni Pullalle (Benny the Ball). Taisipa lyhyenläntä ja tukeva Gosfield antaa animaatiohahmolle ulkomuotonsakin.

New Yorkissa vaikuttanut Gosfield aloitti näyttelemisen 1930-luvulla. Toisen maailmansodan aikaan hän värväytyi sotilaaksi ja yleni kersantiksi. Sodan jälkeen Gosfield sai pieniä rooleja elokuvista kunnes sai suosiota television sotilaskomedia The Phil Silvers Show'ssa vuonna 1955. Ohjelma rakentui kersantti Bilkon ympärille, tätä hahmoa on myöhemminkin hyödynnetty. Gosfield näytteli sotilas Duane Dobermania ilmeisen onnistuneesti. Hahmo napattiin oman sarjakuvalehden päähahmoksi.

Topi-katti oli osittain luotu Gosfieldin ja The Phil Silvers Show'n hahmojen varaan. Kansasilaisen varuskunnan sijaan tapahtumat sijoittuivat New Yorkin kujille, jossa kissajoukkio keksi  kaikenlaista harmia konstaapeli Tiplulle.

Animaatiosarjaa ehdittiin tehdä kolmekymmentä jaksoa vuosina 1961-62. Jatkoa oli suunnitteilla, mutta Gosfieldin menehtyminen sydänkohtauksen jälkikomplikaatioihin lokakuussa 1964 sai Hanna-Barberan vetäytymään suunnitelmista. Gosfieldille ei löydetty korvaajaa. Animaatiopaja kehitti Topi-katin tilalle uuden Jetsonit -avaruusperhesarjan.

Topi-katti esitettiin Suomessakin. Sarjaa ei, kuten Hanna-Barberan tuotantoja yleensäkään, dubattu suomeksi, joten Gosfieldin ääni tuli tutuksi täälläkin. Topi-katti ja muut kujakatit seikkailivat myös Retu & kumppanit -sarjakuvalehdessä.

* Topi-katti Television aarteissa.

Adolf Hitlerin kuolema

Eilen marketissa käydessä unohduin pitkäksi aikaa kirjaosastolle. Hyllyssä oli kaupan Simon Dunstanin ja Gerrard Williamsin Hitlerin pako (Minerva 2012). Kirja alkaa brittiläisen alkuteoksen Grey Wolf: The Escape of Adolf Hitler kustantajan esipuheella, jossa vakuutellaan täydellistä vastahankaisuutta kustannuspäätöksen tekemiseen monessa eri vaiheessa. Kun kirja on kaupan hyllyissä, omissa käsissä suomennoksena ja tässä kirjoituksessa arvioitavana, niin ei lukijan tarvitse arvailla mihin lopputulokseen kustantaja päätyi. Esipuhe on hieno tunnelman nostattaja.

Dunstanin ja Williamsin pääteesina on, että Berliinissä bunkkerissa kuolivat Hitlerin tunnettu kaksoisolento Gustav Weber ja Eva Braunia esittänyt näyttelijä. Oikeat Adolf Hitler ja Eva Braun esikuntineen pakenivat salakäytävää myöten ja elelivät leppoisan loppuelämän Argentiinan Patagoniassa. Hitler olisi kuollut 13. helmikuuta 1962 73-vuotiaana rauhallisessa argentiinalaiskylässä lääkärin hänelle antamaan morfiinipistokseen.

Dunstan ja Williams tunnetaan pitkän linjan tv-toimittajina, muun muassa History Channelille tekemistään dokumenttiohjelmista. Dunstan on kirjoittanut paljon sotahistoriasta, sotahistoriaan keskittynyt Osprey Publishing on julkaissut kaksi hänen teostaan. Williamsin käsialaa oli Sudanin 1980-luvun alun nälänhätää käsitellyt dokumenttielokuva Strength to Cry (1983). Molemmat siis osaavat kertoa tarinan uskottavasti ja yleisöön vetoavasti. Kustantajan esipuhe on oleellinen osa uskottavuuden rakentamista.

Hitlerin selviämisellä ja pakenemisella Etelä-Amerikkaan on spekuloitu paljon. Ensimmäisenä Berliiniin saapuivat Neuvostoliiton sotilaat, joten venäläiset valloittivat bunkkerin ja löysivät siellä olevat ruumiit. Yksin tämä herätti myöhemmin epäilyksiä. Voiko kommunistin sanaan luottaa? Hitlerin poltetut luut päätyivät Moskovaan (ainakin pääkallo) ja Kylmän sodan aikana sitä noin vain menty katsomaan ja tarkastamaan. Argentiinaan ja Paraguayhin pakeni sodan jälkeen koko joukko korkea-arvoisia natseja. Israelilaiset etsivät heitä CIA:n avustuksella, ja moni saatiinkin oikeuden eteen vastaamaan sotarikoksista.

Teoksen mukaan Hitlerillä ja Braunilla olisi ollut vanhuuden ilonaan kaksi tytärtä. Toinen näistä olisi syntynyt jo 1930-luvulla Saksassa. Yleensä suhdetta on pidetty lapsettomana. Teos perustaa monet väitteensä yhdysvaltalaiseen tiedustelutietoon. Kirjan loppuun koottu näitä dokumentteja väitteiden tueksi.

Tiedustelutiedon käyttäminen historiantutkimuksen lähteenä on hyvin ongelmallista. Tiedustelupalvelut keräävät hyvin monenlaista: huhuja, juoruja ja kuulopuheita. Näiden pohjalta agentit kehittelevät lisäksi mahdollisia skenaarioita, tekevät olettamuksia siitä mitä olisi voinut tapahtua. Eivät nämä kuvitelmat ja kuvittelut sen todemmiksi muutu, vaikka ne kirjoitettaisiin koneella puhtaaksi FBI:n viralliselle paperille.

Etenkin 1950- ja 1960-luvuilla kaikki vähänkään erikoinen tuntui päätyneen tutkittavaksi. 1960-luvun puolivälissä FBI selvitteli, mitä Richard Berry oikeastaan sanoi laulussaan Louie Louie (1963).  Viisi- tai kuusivuosikymmentä myöhemmin tehdyt haastattelutkaan eivät tällaisessa tapauksessa kovin luetettavia ole.

Hitlerin pako on vetävästi ja uskottavasti kirjoitettu teos. Mutta ilmaisutapa ei ole sama kuin totuus. Tämän perusteella ei ole syytä muuttaa käsitystä Hitlerin kuolinajasta ja -paikasta. Kuolinsyyhän Dunstanin ja Williamsin mukaan oli sama: itsemurha.

Zero Dark Thirty

Kathryn Bigelow'n Zero Dark Thirty (Yhdysvallat 2012) oli sopivaan aikaan esitetty ja sopivan mittainen elokuva nuorison juhlien tieltä ajetuille vanhemmille. Tämän lajityypin elokuvia tulee harvemmin jos koskaan teatterissa käytyä katsomassa.

Zero Dark Thirty on tietääkseni ensimmäinen suuren budjetin elokuva Osama bin Ladenin jahtaamisesta ja kuolemasta. Mark Boalin käsikirjoituksen kerrottiin perustuvan tositapahtumiin, tai ainakin silmännäkijöiden kertomuksiin.

Todellisuus on yleensä huono lähtökohta elokuvan tekemiselle. Oikeasti tapahtunut harvemmin noudattaa tarinan kaaria ja todellisuudella on kohtalaisen huono draaman taju. Valitettavasti niin käy tässäkin elokuvassa.

Tarina on rakennettu suoraan koulusta värvätyn CIA:n agentin Mayan ympärille. Kaksitoista vuotta hän jahtaa Abu Ahmedia, jota epäillään bin Laden kuriiriksi. Lopulta jahti tuo tulosta. Sitä ennen tehdään uskomaton määrä inhimillisiä erehdyksiä. Vankeja kidutetaan ja uskotaan yleismaailmalliseen rahan ahneuteen kunnes omista tietokannoista havaitaan silminnäkijälausunto, jonka perusteella vyyhti alkaa avautua.

Jotkut juonenkäänteet tuntuvat hyvin epäuskottavilta. Jos CIA pystyy kuuntelemaan kaikkia maailman puheluita, niin miksi sen pitää lahjoa kuwaitilaisen sheikin serkku V10 Lamborghinilla saadakseen erään puhelinnumeron? Eikö CIA:lla ole puhelinluetteloita käytössään tai pääsyä puhelinyhtiöiden numerotietokantoihin?

Elokuva ei tartu jo julkisuudessa olleisiin pilkan aiheisiin. Jotakin ajattelemisen aihetta rahan merkityksestä maailman hallinnassa elokuva antaa, mutta kovin kevyesti.

Toronton kaupungintalo

Tänään 1910 syntyi arkkitehti Viljo Revell. Yksi hänen merkittävimmistä töistään oli Toronton kaupungintalon suunnittelu. Suomalaisille tutuin hänen töistään lienee Helsingin rautatieasemaa vastapäätä oleva Makkaratalo.

Toronton kaupungintalo syntyi yhdessä Heikki Castrénin, Bengt Lundstenin ja Seppo Valjuksen kanssa. Suunnitelmat valmistuivat 1958, ja itse talo oli valmis 1965 neljän vuoden rakennusurakan jälkeen.

Kaupungintalo koostuu neljästä osasta: kahdesta toimistotornista, valtuustosalista ja kansalaistorista. Talvisin tori jäädytetään yleiseksi luistinradaksi.

Julkinen rakennus on yhtä aikaa suljettu ja avoin, ja sellaista se minusta hyvin kuvaa kunnallinen demokratiaa.

Kuvat: wikimedia commons

Pohjanmaalaiselle roskaväelle sopivat sukunimet

Basse kaivaa verta nenästään.

Stendhalin kiteytyminen

Tänään 1783 syntyi Marie-Henry Beyle, jonka maailma oppi paremmin tuntemaan kirjailijanimimerkillä Stendhal (k. 1843). Stendhal muistetaan parhaiten Stendhalin syndroomasta, joka vuonna 1979 otettiin mukaan viralliseen tautiluokitukseenkin. Firenzen lukuisat taideteokset ja -aarteet saivat monen turistin  sydämen tykyttämään, päätä huimaamaan tai pyörryttämään ja tuntemaan olonsa hieman sekaiseksi. Stendhal selitti oireiden johtuvan liiasta kaunotaiteen määrästä. Potilas oli saanut yliannostuksen hienoa katseltavaa.

Stendhal yritti selittää muitakin sielullisia ilmiöitä. Vuonna 1822 esseessä ilmestyneessä De l'amour hän kehitteli ajatusta rakkauden kiteytymisestä. Matkalla Salzburgin suolakaivoksille hän innostui seuraamaan erään baijerilaisen upseerin ja rouva Gherardin välille syntyvää suhdetta.

Stendhal vertasi esseessään rakkauden syntyä ja täydellistymistä matkaan Bolognasta Roomaan. Lähtöpisteessä pari ei tunne toisiinsa mitään vetoa, on välinpitämätön toistensa suhteen. Perillä Roomassa odottaa täydellinen rakkaus (tämän reitin varrella on myös Firenze).

Matkalle lähteminen on sattumaa. Kun on päästy Apenniinien yli, alkaa tapahtua. Ensimmäisessä vaiheessa syntyy ihastus. Toinen alkaa näyttäytyä ominaisuuksiltaan sellaiselta, että häneen voisi lämpimiä tunteita suunnata. Toisessa vaiheessa ihastus hyväksytään molemmin puolin. Vastapuoli havaitsee ihastuneen hauskaksi ja miellyttäväksi, ja ihan kiinnostavaksi kumppanivalinnaksi.

Kolmannessa vaiheessa syntyy toivo. Voi kunpa hänkin rakastuisi minuun! Neljännessä vaiheessa seuraa mielihyvä ja nautinto. Mutta kuten Stendhalin yllä olevasta piirroksesta näemme, matkaa Roomaan on vielä kosolti.

Kerjäläisten merkkikieli

Eräässä Sherlock Holmes tarinassa salapoliisimme ällistyttää tohtori Watsonin ja paikalliset poliisit käyttämällä hyväkseen kerjäläisten portinpieliin jättämiä merkkejä. Holmes osasi merkkejä tulkita, muilta tarinan setvijöiltä ne olivat jääneet tyystin huomaamatta. Vasta loppuselvittelyissä lukijakin sai tietää, että kerjäläisillä oli oma merkkikielensä, joka viestitti talon asukkaiden anteliaisuudesta ja sen laadusta.

"Paljon puhutaan kansainvälisestä kielestä ja paljon puuhataan sen aikaansaamiseksi", kertoi Suomen kuvalehti (Hämeen sanomain liite) tammikuussa 1912. "Yksi ihmisluokka on kuitenkin jo tämän arvoituksen ratkaissut ja todella muodostanut itselleen kansainvälisen kielen", lehti jatkoi.

Kielen levinnäisyydestä tai sen käytöstä Suomessa jutussa ei ole mitään kerrottu. Mutta kahdeksantoista kielen merkkiä ja niiden selitykset kerrottiin.

1. Asukkaat epäystävällisiä.

2. Vaarallista; rikos vast'ikään tapahtunut.

3. Varottava vankeutta.

4. Hyödytöntä, älkää kysykökään.

5. Ruokavaroja annetaan.

6. Asukkaita voi pelottaa.

7. Poliisivirkamiehen asunto.

8. Voi harjoittaa väkivaltaa.

9. Yösija annetaan.

10. Varokaa koiraa.

11. Isäntä on raju mies.

12. Rahaa annetaan.

13. Varokaa; ihmiset kiukkuisia ja koirat vihaisia.

14. Rouva yksin palvelustytön kanssa.

15. Asuu lempeitä naisia, herättäkää sääliä.

16. Sairaille annetaan.

17. Ei tarvitse arkailla olemasta tunkeileva.

18. Puhuttava uskonnosta.

Anekdootteja ja muistelmia Fidel Castrosta

Zoé Valdés
Fidelfiktio
suom. Samuli Arkko
Ivan Rotta & Co 2012


Nykyisin Pariisissa maanpakolaisena elävä Zoé Valdés syntyi Kuuban vallankumousvuonna 1959. Valdésin isä kuoli vallankumouksen jälkimainingeissa. Saman kohtalon koki moni muukin vanhan vallan palveluksessa ollut poliisi. Fidelfiktio (alkuteos La ficción Fidel 2008) on Valdésin kolmas suomennettu teos, aikaisemmat ovat romaanit Nainen ja dollari (WSOY 2000) ja Arkipäivän mitättömyys (WSOY 1997).

Fidelfiktio on hämmentävä teos. Ulkoasu ja sisäsivujen taitto kertovat kyseessä olevan tietokirjan, mutta teksti tarkemmin luettuna (ja jo teoksen nimikin) ei tue tätä. Takakannessa valistetaan kirjan olevan "poikkeuksellinen yhdistelmä muistelmia, kirjeitä, tutkimuksia, salaisia haastatteluja, viiltävää analyysiä ja peittelemätöntä inhoa".

Zoé Valdés inhoaa ja vihaa Fidel Castroa. Kaikki Kuubassa on mennyt heikompaan suuntaan sen jälkeen kun Castro tuli valtaan. Valdés esittelee kaiken Kuubassa vuoden 1959 jälkeen tapahtuneen negatiivisessa valossa. "Nyky-Kuuba on yksi suuri toteuttamiskelvottomien illuusioiden karuselli."

Valdésin motiivit tällaisen kirjan kirjoittamiseen ymmärtää. Hän haluaa Castron ja kommunistisen puolueen pois vallasta. Länsimaat ovat olleet hänen mielestään toimettomia Kuuban suhteen, ja monet johtajat, filosofit, kirjailijat, toimittajat jne. ovat jopa ihailleet Fideliä.

Jos Valdésin tarkoitus on ollut kääntää Fideliä ihannoivien tai sympatiseeraavien päät omalle kannalleen, hän epäonnistuu. Valdés kirjoittaa sujuvasti ja vetävästi (ja suomentaja Arkko on pysynyt perässä hyvin), mutta ylenmääräinen tarkoituksellisen pahuuden vakuuttelu kääntyy itseään vastaan. Fidel Castro ei ole puhtoinen poika, mutta Valdés ei anna todisteiden puhua itsensä puolesta. Machadon ja Batistan aikojen ongelmia silotellaan, Castrojen liioitellaan.

Epilogissa Valdés tekee Fidel Castron erosta maan johdosta oivan havainnon. Ennen sitä teoksessa on Castron erokirje helmikuulta 2008 kokonaisuudessaan. Castro erosi ilman eroamista. Valta ei siirtynyt Raul Castrolle jakamattomana.

Jos inhoat Fidel Castroa tai kommunismia sydänjuuriasi myöten, ja kaipaat lisää vettä myllyysi, niin Fidelfiktio on teos juuri sinulle.


* Fidelfiktio kustantajan sivuilla.

Eliitti, moukat ja peili

Ilkka Malmbergin lauantaiessee Eliitti ja moukat keskustelutti paljon eilen ja varmaan vielä tänäänkin. Yksi Malmbergin esittämä konkreettinen huoli oli, että miten voi välttyä tulemasta uuden käsittämättömän taiteen ja kulttuurieliitin huijaamaksi?

Ne taiteilijat on kanssa ihmisiä. Eipä äkkiä tule mieleen sellaista ammattiryhmää, jonka joku jäsen ei olisi joskus muita sahannut linssiin. Jos alkaisi pelätä, että kauppiaat, pankkiirit, byrokraatit, kiinteistönvälittäjät jne. hoitavat omia roolejaan yhteiskunnassa ainoastaan muita kusettaakseen, niin mitä elämästä silloin tulisi? Uudet tuotteet jäisivät ennakkoluulojen vuoksi kaupan hyllyihin, rahat sijoittamatta kun ei korkeakorkoisia määräaikaistilejä ole, avustukset hakematta kun kunnanvirastossa ei olisi henkilöä jolta kasvokkain kysyä neuvoa ja asunnot ostamatta ylihintavedätyksen ja homeen pelossa.

Riskinottaminen taidenautinnon saamiseksi on kuitenkin melko pieni verrattuna esimerkiksi vaikkapa opiskelupaikan valintaan. Uusiin sarjakuviin, romaaneihin ja runoihin voi tutustua ennen ostamista vaikka kirjastossa tai ihan myymälässä. Jos ei nappaa, niin sen voi laittaa takaisin hyllyyn toisen lainattavaksi tai ostettavaksi. Taidemuseoista ja gallerioista voi kävellä ulos. Samoin teatterista tai konsertista ainakin väliajalla. Savonlinnan oopperajuhlilla lähes joka esityksessä joku havaitsee ensimmäisen näytöksen aikana, ettei ooppera ole hänen lajinsa ja kävelee kesken ulos.

Malmbergin ajatus siitä, että "kaiken" pitäisi olla "kaikkien" ymmärrettävissä, jos ei muuten niin asiantuntijoiden opastuksen avulla, on melkoisen perussuomalainen taidekäsitys. Malmberg itsekin kertoi samassa jutussa, että hän oli huijannut kirjallisuuskriitikkoa itse kirjoittamallaan saarikoskella. Absoluuttisia asiantuntijoita ei ole olemassa, kuten Malmberg on itse todistanut, mutta samassa jutussa hän kaipaa absoluuttista asiantuntijuutta ihmisten opastajiksi siitä mikä on arvostettavaa taidetta ja mikä ei.

Aku Ankan taskukirja on yllättävän hienosti ajanhermolla monissa keskusteluttavissa aiheissa. Uusimmassa (397 Perhosvaikutus) käydään sivulla 336 seuraava sananvaihto:

- En ymmärrä nykytaidetta laisinkaan. Tuo taulu on kammottava.
- Se on peili, Hjalmar.

Tsantsa, jatkoa

Vajaat pari viikkoa sitten esittelin Göteborgin maailmankulttuurimuseon kokoelmiin kuuluvaa tsantsaa. Rafael Karstenin 1910-luvun lopun Etelä-Amerikan tutkimusmatkalla hankkima aineisto päätyi Ruotsiin matkan rahoittajien toivomuksesta.

Myöhemmin Rafael Karsten kartutti Kansallismuseon kokoelmia. Nyttemmin esineet kuuluvat Kulttuurien museon kokoelmiin. Karstenin tuomia esineitä ei ole vielä viety Suomen museot online -luetteloon. Kaukaa haettua -verkkonäyttelyssä esitellään suomalaisia maailmanmatkaajia, myös Rafael Karstenia. Näyttelyssä on mukana Karstenin Suomeen tuoma tsantsa, se tosin ei ole ihmisen päästä kutistettu vaan kaksivarvaslaiskiaisen.

Shuarit uskoivat laiskiaisten olleen aikaisemmin ihmisiä, joten surmattua laiskiaista käsiteltiin kuten ihmisvihollista. Sen pää kutistettiin tsantsaksi.

Kulttuurien museon kokoelmiin ilmeisesti kuuluu myös kutistettu ihmisen pääkallo. Mutta sitä ei Karsten ollut Suomeen tuonut.

Seurassa 13/1939 kerrottiin Kansallismuseon uudesta hankinnasta. Haastateltavana on sirkustirehtööri Nils Nilson, tai oikeastaan Nilson oli kiertävän vahakabinetin omistaja.

Nilson kiersi Suomen markkinoita ja muita tapahtumia erikoisuuksia esitellen. Eräs merimies oli kaupitellut tirehtöörille jostakin tropiikin satamasta hankkimaansa tsantsaa. Nilson oli sen ostanut arvellen saavansa hyvän vetonaulan näyttelyynsä.

Toisin kuitenkin kävi. Ihmiset eivät uskoneet, että appelsiinin kokoinen ja täysin musta pieni pää olisi oikeasta ihmisestä tehty. Väärennökseksi ja huijaukseksi oli moni Nilsonin vahakabinetissa käynyt tsantsaa epäillyt.

Niinpä Nilsonin oli helppo heittäytyä kulttuurimyönteiseksi ja myydä harvinainen tsantsansa Suomen kansallismuseolle. Kauppahinnasta ei Seuran jutussa puhuta. Ilmeisen tyytyväiseltä Nilson kuitenkin vaikutti.

Paljonko humusavotasta pitäisi maksaa?

Luutiissa on käyty keskustelua Maaria Pääjärven kirjoituksen Keisarille mikä keisarille kuuluu pohjalta. Pääjärvi kritisoi kirjailija- ja kustantajajärjestöjen tapaa kampanjoida kirjailijoiden toimeentulon puolesta. Sanaston kautta jaettuja lainauskorvauksia haluttaisiin korottaa moninkertaisiksi, ja kampanjan puolestapuhujiksi on värvätty koko joukko eturivin kirjailijoita ja tietokirjailijoita.

Paljon on suuria sanoja vuodatettu -- niin minkä puolesta? Pääjärven avaus on kirvoittanut tätä kirjoitettaessa lähes sata kommenttia.

Sattumoisin Veikko Huovisen kuoleman jälkeen koottua kirjoituskokoelma Luonnonkiertoa (Siltala 2012) lukiessa taatusti nimekkään ja tunnustetun kirjailijan mielipide. Annetaan Huovisen kysyä ja vastata itse:

Mikä olisi kirjailijan kohtuullinen elintaso demokraattisella aikakaudellamme? Tarkasti ottaen oikeastaan viisi perunaa, jokunen matikanretku, sillinpala ja kulaus vodkaa. Mitä nyt lisäksi lyijykynä ja käärö kaupan käärepaperia rekvisiitaksi.

Kirjoitus Apurahan filosofiaa on ajoittamaton, mutta sisällön perusteella se vaikuttaisi 1970-luvun loppupuolella kirjoitetulta.

Huovisen oli tuossa vaiheessa valtion kolmivuotisella helppo hengähtää, mutta vain yksityisesti. Ensijulkaisunsa teksti sai viime vuonna.

Humusavotassa (julkaistavaksi tarkoitettu päiväkirja vuosilta 1974-75, julkaistiin 1976) puhe apurahoista on aivan toista. Huovinen haukkuu silloisen Oulun läänintaiteilijan, joka oli ehdottanut apurahajärjestelmää aloitteleville kirjailijoille. Kun oikeidenkaan kirjailijoiden toimeentuloa ei oltu järjestetty, parahti Huovinen.

Huovisen Apurahan filosofiaa on kahdessa mielessä ajankohtainen edelleen. Huovinen moittii maan valtalehden tapaa laskea apurahoja. Miksi taiteilijoiden tuloja lasketaan kymmenen vuoden periodeissa?

Kymmenen vuotta on pitkä aika. Voitaisiin laskea mitä tahansa kymmenelle vuodelle. Paljonko vuorineuvos on saanut kymmenenä vuotena, paljonko kansanedustaja, vasemmistojohtaja ja kauppaneuvos. Jos erikoistunut lääkäri on saanut kymmenessä vuodessa miljoonan, eikö hän voisi tehdä seuraavat kymmenen vuotta ilmaista työtä. 

Lisäksi Huovinen muistuttaa, että kirjoja on syntynyt vankiloissa ja kurjissa murjuissa. Ehkä parhaimmat ovat syntyneet tiukoissa ja ahdistavissa oloissa. Mutta rahakaan ei koskaan ole estänyt hyvien kirjojen syntyä. Kirjallisuuden perusta ei ole kirjailijan toimeentulossa tai toimeentulemattomuudessa. Se on jotakin muuta.

Miksi kaukosäädin on aina kateissa?

Koska maahiset tykkäävät istua niiden päällä.

Tuuli Hypénin Nanna 3 Ketunleipää tienaamassa (Arktinen banaani 2012) albumissa päätähti citykettu Nanna kertoo, että maahiset ovat näkymättömiä. Tästä tietysti seuraa, että ne muuttavat näkymättömiksi kaiken minkä päällä he istuvat. Ja kuten Nannan kämppäkaveri Ritu arvelee, kaukosäätimien nappulat tuntuvat erityisen hyviltä niiden pakaroita vasten.

Maahinen voi siis olla syyllinen moneen salaperäiseen katoamiseen. "Jos pyörän avain jää jumiin niiden pyllyvakoon, se katoaa ikiajoiksi!"

Punaisin oli Jyväskylä

Keskisuomalainen julisti eilen nettilehtensä otsikossa, että Jyväskylän yliopisto se oli punaisin eikä Tampere, kuten yleensä tavataan väittää. Kyse on siis 1960- ja 1970-lukujen taitteesta ja vasemmistolaisten määrästä yliopistoissa.

Eilen illalla Jyväskylässä julkistettiin Kustaa H. J. Vilkunan tutkimus Kapina kampuksella. Teos käsittelee opiskelijaradikalismia Jyväskylän yliopistossa. Keskisuomalaisen haastattelema Vilkuna laskeskelee poliittisten opiskelijajärjestöjen jäsenmääriä. Jäsenmäärältään suurin Jyväskylän Opiskelevat Sosialistit (JOS), SKP:n vähemmistöläisten opiskelijajärjestön Sosialistisen opiskelijaliiton paikallisosasto. Vilkunan mukaan siihen kuului noin neljäsataa opiskelijaa. Toiseksi suurin oli kansandemokraattien JOKA 120 jäsenellä ja kolmanneksi Jyväskylän sosialidemokraattiset opiskelijat noin sadalla jäsenellä.

Tampereen punaisuus perustui muutamiin näkyviin professoreihin. Jyväskylässä opiskelijat olivat oikeasti järjestäytyneet punaisiin järjestöihin.

SAK:n Jyväskylän alueen paikallisjärjestön (JAP) historiaa (Toverit! Yhteistyössä eteenpäin! 2005) kirjoittaessa myös yliopiston vasemmistolaiset opiskelijajärjestöt tulivat osin tutuiksi. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta järjesti helmikuussa 1970 luentolakon yliopistojen hallinnonuudistus-, huoneenvuokra- ja työehtosopimuslakeihin kohdistuvien vaatimustensa tueksi. Vuokra- ja tes-lakien suhteen opiskelijoilla oli samat tavoitteet SAK:n kanssa.

Eduskunta ei rynnännyt muuttamaan lakeja ylioppilaiden luennoille menemättömyyden vuoksi. Kokoomuslaisten hallinnonuudistusta vastustavat jarrutuspuheet vain pitenivät ja pitenivät. Opiskelevat sosialistitkin olivat varautuneet tällaiseen vaihtoehtoon. JOS oli solminut suhteita Jyväskylän suuriin ammattiosastoihin ja SAK:n alueelliseen paikallisjärjestöön. Ylioppilaiden tavoitteena oli, että heidän vaatimustensa tehostamiseksi yksi tai useampi Keski-Suomen paperitehtaista menisi tukilakkoon.

JAPilla ei ollut toimivaltuuksia tuki- tai minkään muunkaan lakon aloittamiseksi. 1960-luvun lopulla keskusjärjestöjen roolin muutoksessa päätösvaltaa oli siirtynyt suoraan ammattiliitoille. Paperiliittolaiset eivät innostuneet ylioppilaiden ideasta, eivätkä oikeastaan muutkaan ay-liikkeen järjestöt. Paperitehtaat jatkoivat työtään normaalisti. Solidaarisuussähkeet sentään kulkivat suuntaan ja toiseen.

Vallankumous jäi iduksi. Se ei laajentunut ylioppilaiden toivomalla tavalla kampuksen ulkopuolella ja koko yhteiskuntaan. Vaikka teoria oli hallussa, käytännön sovellukset vaativat edelleenkin harjoitusta.

Biljoonan dollarin kolikko

Ylen Uutiset kertoivat, että Yhdysvallat ovat taas talouskriisin partaalla. Kongressin säätämä valtion velkakatto on tulossa vastaan, ja sen ylittäminen aiheuttaisi automaattiset säästötoimet valtionhallinnossa. Velkakaton ylitys tuhoaisi muun muassa Obaman ajaman terveydenhuoltouudistuksen.

Muutamat viime päivät maassa on pyöritelty hyvin yllättävää ratkaisua ongelmaan. Se olisi biljoonan dollarin platinakolikko. (Atlantin toisella puolella puhutaan trillion dollar coinista, pilapiirtäjät ovat alustavia hahmotelmia kolikosta tehneet).

Yhdysvalloissa on tarkat säädökset setelien painamisesta ja kolikoiden lyömisestä. Juhlarahojen suhteen käytännöt ovat löysemmät, ja niiden perusteella valtiovarainministeriö (tai sen alainen US Mint) voisi lyödä vaikka minkä arvoisia kolikkoja. Kun juhlarahatkin ovat liikenteessä ollessaan normaaleja maksuvälineitä, niin ministeriö voisi käyttää sitä miten haluaa. Toki ministeriölle syntyisi velvollisuus vastata kolikon rahamäärästä, mutta tuota vastuuta ei kirjanpidossa laskettaisi valtion velaksi. Valtio möisi kolikon arvostaan keskuspankille ja saisi vastineeksi käyttökelpoista riihikuivaa. Kuudellatoistatuhannella miljardin dollarin kolikolla voitaisi kuitata vaikka koko valtion velka.

Ajatus biljoonan dollarin kolikosta, "keisarin kolikosta", on pyörinyt jo muutamia vuosia talouden ja taloustieteen toisinajattelijoiden mielissä. Nyt kun republikaanienemmistöinen kongressi on ajanut demokraatit ja presidentti Obaman ahtaalle omine poliittisene vaatimuksineen velkakaton korottamisen vastineeksi, on ison kolikon lyöminen noussut näyttävästi vaihtoehtona esiin.

Republikaanit ovat jo tehneet lakialoitteita porsaanreikien tukkimiseksi. Obaman hallinto on vakuutellut ettei kolikkoa tulla lyömään.

Ajatus on kuitenkin levinnyt niin laajalle, että siitä on tullut yksi rahapolitiikan keino. Näin se tulee joka tapauksessa vaikuttamaan maailman talouteen ja talouspolitiikkaan.

Historiallisesti ajatellen muutokset taloudessa ovat tapahtuneet aina nopeasti. Aina ei ole muutosten tai päätösten merkittävyyttä heti ymmärrettykään. Yhteistä suurille käänteille on ollut se, että ne lähes aina ovat olleet ennakoimattomia, aikaisemmin mahdottomiksi koettuja. Nähtäväksi jää millainen vaikutus keisarin kolikolla on.


* Voisiko yksi kolikko ratkaista Yhdysvaltojen talouden ongelmat? Raha ja talous 14.1.2013.

Äideistä parhain

Kvaakkiin kirjoitin arvion Alison Bechdelin Äideistä parhaimmasta (Like 2012).

"Are You My Mummy?"

3D-efektejä

Pohjoisen valokuvakeskuksen Kummigalleriassa on Marja Kurjen valokuvanäyttely Nature Morte (24.2. saakka). Tila on pieni, siihen mahtuu luontevasti puoli tusinaa työtä. Näillä edellytyksillä Kurkikin on töitään esille tuonut.

Muista näyttelyistä poiketen Kurjen kuvat vaativat lisävarustusta. 3D-kuvia pitää katsella 3D-laseilla kuin elokuvissa ikään. Lasien käyttöön huoneen portaissa on erityiset käyttöohjeet.

Harvoin muistan saaneeni niin voimakkaita ruumiillisia reaktioita taidenäyttelyssä. Kurjen kolmeulotteisten kuvien kuollut, ja osin mädäntynytkin hedelmäliha sai aikaiseksi vatsassa reaktion. Sitrushedelmän tarkastelun jälkeen en pystynyt kauan mansikoita katsomaan. Viimeinen näyttelyn töistä jäi suosiolla toiseen käyntikertaan.

Nature Morte, kuollut luonto. Siinä on jotakin alkukantaisesti kavahdettavaa.

Pyllygate

Ilta-Sanomien mukaan Norjassa riehuu pyllygate. Norjalaiset lehdet tosin Aftonbladetia myöten uutisoivat huomattavasti maltillisemmin kertoen, että Therese Johaugin ja Team Skigon käyttämä hiihtopuku on herättänyt keskustelua. Yllä olevassa kuvassa puku on suunnittelijansa Hilde Hoffin yllä. Team Skigon hiihtäjät ovat käyttäneet pukua marraskuusta saakka. Norjassa asu tuli suurempaan julkisuuteen Johaugin Tour de Ski -menestyksen myötä.

Norjassa siis puhuttiin siitä onko maan lippu sopiva näin suurena sopiva urheiluasuun. Keskustelussa päädyttiin siihen, että eri sukupolvilla on erilaisia käsityksiä.

Ilta-Sanomien pyllygate-uutinen tuntui herättävän lähinnä ärtymystä kommentoisissa. Tätä kirjoitettaessa kaksi kolmasosaa noin sadastaviidestäkymmenestä kommentista käsitteli sitä, miksi uutisessa ei ole kuvaa Johaugin hiihtoasusta ja erityisesti sen takapuolesta. Ilta-Sanomat lisäsivät uutiseen huomautuksen:

Toim. huom: kuvaa Johaugin asusteen takaosasta ei ole juuri nyt saatavilla.

Norjassa lehtikuvaajat ovat joutuivat joku aika sitten tarkistamaan käytäntöjään. Eräs lehti julkaisi kuvia naismaajoukkueen hiihtäjistä vaihtamassa vaatteitaan. Hiihtäjillä on ollut pitkään tapa kisan jälkeen vaihtaa vaatteita julkisesti, mutta aikaisemmin tapahtumaa ei ole kuvattu. Norjassa ei esimerkiksi uimarannoilla ole pukukoppeja. Yleiset sovinnaisuustavat edellyttävät, että asunvaihdon aikaan katsotaan toisaalle. Lehtikuvaaja rikkoi tätä tapaa, ja siksi urheilijoista julkaistujen otosten kuvakulmat ja rajaukset ovat olleet erityisen tarkkaan valittuja.

Johaugin hiihtopuku ei ole ensimmäinen tapaus, jonka Ilta-Sanomat on pyllygatena uutisoinut. Joulukuun alkupuolella Ilta-Sanomien mielestä Yleisradio aiheutti pyllygaten esittämällä noin tunti ennen Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivänvastaanottoa Sanakirja-ohjelman jakson, jossa Mikko Rimminen käsitteli pylly-sanaa.

- Pylly. Pylly. Joo, se tuntuu hyvältä suussa.

Näin kertoi Ilta-Sanomat kirjailija Rimmisen sanoneen vain noin tunti ennen Sauli Niinistön ensimmäisiä linnanjuhlia.

"13"

Tämän Oulun Hallituskadulla olevan katutaidetyypin kasvonpiirteet koostuvat ykkösistä ja kolmosista. -- Valokuvatorstaissa haasteena kolmetoista.

Ch. J. Walker

Särkyneen korvan alkusivuilla Tintti haluaa lisätietoja arumbajaintiaaneista. Brysselin etnografisesta museosta on varastettu arumbaja-fetissi, ja sarjakuvasankari on mysteerin äärellä. Kotikirjastostaan (joka vaikuttaa olevan ainakin kohtalaisen kokoinen) Tintti etsii Ch. J. Walkerin teoksen Tutkimusmatkoja Amerikkaan (Kustannusliike Kaivero 1875).

Arumbajaintiaanit kirjassa selvittelin miksi englanninkielisessä albumissa tekijäksi oli vaihdettu A. J. Walker. British Libraryn kirjastoluetteloiden mukaan Charles Joseph Walker oli lontoolainen kustantaja ja toimittaja, joka julkaisi vuosittain Ch. J. Walker's Advertiser's Ready Reckoneria. Alfred James Walker puolestaan oli sellaisten teosten kuin Why Jesus was Crucified ja The Anglican Communion kirjoittaja. Olisivatko englannistajat Leslie Lonsdale-Cooper ja Michael Turner ennakoineet, että joku etsisi Tintissä mainittua kirjaa?

Kirjan ystävänä tuntuu erikoiselta, että perfektionisti ja esittämiensä tietojen tarkkuudesta tiukasti huolehtinut Hergé luotti lähdetyöskentelyssään pääasiassa aikakauslehtiin ja elokuviin. 1930- ja 1940-luvuilla Hänen työtahti oli kova, ehkä se selittää tietolähdevalintoja. Hän työskenteli lehden toimituksessa, jossa piti sarjakuvien lisäksi tehdä kaikenlaista muutakin. Ainakin journalistinen etiikka ja tarkkuus Hergéllä oli.

Särkyneen korvan tunnetun asekauppa-episodin Hergé poimi Le Crapouillot -lehden maaliskuun 1932 numerosta. Vuonna 1915 perustettua aikakauslehteä on luonnehdittu gaullistien Le Monde Diplomatiqueksi, nimi tuli ensimmäisessä maailmansodassa käyttöön otetusta kenttätykistä, "sammakosta".

Voyages aux Ameriques -nimisiä kirjoja on oikeastikin olemassa. Vanhimmat tosin ovat matkakirjoja Antilleille ja Pohjois-Amerikkaan. John junior ja Charles Walker kaiversivat karttoja 1700- ja 1800-lukujen vaihteen Lontoossa. Belgian eikä Ranskan kansalliskirjastojen luetteloista ei ollut apua teoksen esikuvan selvittämiseen.

Särkyneen korvan aikoihin todellisuutta sarjakuvaksi muuntaessaan Hergé oli joltisenkin mielikuvitukseton. Asekauppias Basil Zaharoffista tuli Basil Bazaroff, jibaro-intiaaneista bibaroja ja Gran Chacon alueesta Gran Chapo. Kuvitteellisten valtioiden San Theodorosin ja Nuevo Ricon voisi Etelä-Amerikan oikeallikin kartalle kuvitella. Ch. J. Walkerin taustat eivät voi kovin kaukana sarjakuvan kirjoitusasusta olla.

Kuuretkellä kapteeni Haddock tahtoi syventyä tutkimaan mukaansa ottamaa Tähtitiedettä. Kuten hyvin muistetaan, kansien välissä ei ollut tietoa vaan kaksi pulloa skottiviskiä. Tilanne taisi olla sama Hergén aloittaessa Särkyneen korvan tekemistä. Juonikuvioiden luomiseen tarvittiin chevalier Johnnie Walkerin apua.

Rakkaus kannattaa

Alkuvuoden kirja-alennusmyynnit ovat menettäneet merkitystään muutaman vuosikymmenen takaiseen. Kirjoja on nykyisin halvennetuin hinnoin myynnissä entistä useammassa paikassa. Ennakkotilauksia en ole tehnyt vuosiin, entistä harvemmin alennusluetteloitakaan selannut.

Suomalaisen kirjakaupan markkinointitilassa kävin kuitenkin tarjolla olevaa katsomassa. Mukaan tarttui Marjane Satrapin Luumukanaa (Like 2008), josta Veera Antsalo on kirjoittanut mainion ja tyhjentävän arvion tuoreimpaan Säröön (no 21, 2012).

Marjane Satrapi on nyttemmin ranskalaistunut Iranissa syntynyt sarjakuvataiteilija. Hän sarjakuvansa usein sijoittuvat Iraniin, Persiaan. Omia nuoruusvuosia käsittelevä Persepolis (Otava 2004) oli Satrapin läpimurtotyö.

Myös Luumukanaa sijoittuu Iraniin, vuoteen 1958. Satrapi kertoo sukulaisensa, muusikko Nasir Alin kuolemasta. Albumin aluksi Nasir Ali kohtaa naisen, jolta hän kysyy "Eihän nimenne sattumoisin ole Iran?". "Ettekö muista minua?" Nainen kielsi muistavansa, vaikka hyvin tunnistikin.

Luumukanaa on variaatio vanhasta tutusta teemasta, epäonnisen rakkauden aiheuttamasta riuduttavasta kuolemasta. Satrapi kertoo ja piirtää tarinan tuoreesti ja uskottavasti. Teema ei tunnu lainkaan kuluneelta hänen käsittelyssään.

Elämänhalunsa menettänyt Nasir Ali päättää kuolla. Ja kahdeksan päivän päästä oli kuollut. Hän ei päätynyt oman käden ratkaisuun, vaan ruumis yksinkertaisesti alistui hengen tahtoon.

Ehkä tarinan taika on ikivanhassa persialaisessa kulttuurissa. Äkkiseltään tuntuu, että minkä tahansa aikakauden Eurooppaan sijoitettuna kertomus menettäisi uskottavuutensa. Ja harvemmin riutujan roolissa on mies.

Rakkaus kannattaa elämää. Ja jos menettää uskonsa siihen, on valmis kuolemaan.

Tsantsa

Kuvassa yllä on tsantsa, kutistettu pääkallo. Esine kuuluu Göteborgin maailmankulttuurimuseon kokoelmiin (inv. no 1920.07.0238, huvudtrofé). Aikoinaan, kun museo oli vielä Göteborgin etnografinen museo, esineen toimitti sinne Rafael Karsten (1879-1956). Ruotsalainen säätiö oli rahoittanut Karstenin tutkimusmatkan Ecuadoriin, ja rahoituksen edellytyksenä oli materiaalisen kulttuurin näytteiden toimittaminen tähän museoon.

Helsingin yliopiston (moraali)filosofian professorina ja tutkimusmatkailijana shuar-intiaanien parissa elämäntyönsä tehnyt Rafael Karsten on myöhempinä aikoina saanut lisämainetta mahdollisena Tintin seikkailujen tutkimusmatkailija Ridgewellin esikuvana. Havainnon teki vuonna 2005 Turun Sanomien toimittaja Hannu Miettinen.

Olen päivän selvitellyt Karstenin ja Ridgewellin yhteneväisyyksiä. Työ jatkuu, ja tuloksia esittelen myöhemmin.

Tutkijana Karstenin intohimona oli uskonnon alkuperän selvittäminen. Alkuperäiskansojen ajateltiin olevan varhaisten ihmisyhteisöjen kaltaisia, ja heitä tutkimalla saataisiin selville myös pidemmälle kehittyneiden kulttuurien alkujuuria.

Myöhempien sukupolvien onneksi Karsten ei ollut vain omaan erikoisalaansa keskittynyt tutkija. Hän havainnoi kaikkea mitä tapahtui ja merkitsi sen muistiin. Hänen matkakirjoissaan on jopa nuotteja intiaanien lauluista.

Karstenin uran kohokohta sattui toinen tutkimusmatkan aikana alkuvuodesta 1918. Hän pääsi seuraamaan jibaro-intiaanien tsantsajuhlaa ensimmäisenä länsimaalaisena. Kahdeksan päivää kestänyt juhla oli tarkkaan määritelty seremonia.

Kaikki oli alkanut useita vuosia aikaisemmin sodassa toisen heimon kanssa. Karstenin mukaan heimosodissa tappaminen oli harvinaista. Oli ajateltava seurauksia. Kuolleen vihollisen sielu seurasi surmaajaa koko hänen loppuelämänsä. Sellainen vaati erityisiä voimia. Ennen tsantsajuhlia oli surmaajan paastottava kaksi vuotta. Pään kutistamiseenkin meni aikaa.

Tsantsaa valmisteltaessa vaalittiin erityisesti hiuksia. Shuarit uskoivat sielun sijaitsevan hiuksissa.

Karsten yritti parhaan taitonsa mukaan puhdistaa itäecuadorilaisten alkuperäiskansojen mainetta pääkallonmetsästäjinä. Populaarikulttuuri kuitenkin aina liioittelee, eikä yksi arvovaltainenkaan professori sellaiselle mitään mahda.



* Ilona Salomaa. Rafael Karsten (1879-1956) as a Finnish scholar of religion. (väitöskirja, 2002) Suomeksi Salomaalta on ilmestynyt Karstenin elämäkerta Valkoinen intiaani (SKS 2011).

(jatkuu)

Poen Soikea muotokuva

Jo nuorukaisena kauhusarjakuvista ja -elokuvista opin, että Edgar Allan Poe on alansa mestari. Shokin  sarjakuvat tapasivat olla jollakin tapaa kaavamaisia, mutta Poen jutuissa oli jotakin karmivampaa, selittämättömämpää. Tuoreimmissa Shokki-kokoelmissa on luonnollisesti mukana Poen tarinoiden pohjalta tehtyjä sarjakuvia.

Poesta aloitin kirjoittamaan, kun Jatkokertomuksia -blogin ensi viikon tarinoita tallensin ajastuksella julkaistavaksi. Yksi ensi viikolle aiottu lipsahti julkiseksi heti. Se oli Edgar Allan Poen novelli Soikea muotokuva (The Oval Portrait, 1842).

Kuume- ja huumehoureissa kammottavassa radcliffemaisessa rakennuksessa mies alkaa tuijottaa taulua, ja sen pelottava tarina tulee kerrotuksi.

Vaikka tarina yksi Poen lyhyempiä, vajaat kaksi liuskaa, onnistui Rogelio A. González ohjaamaan sen pohjalta 81 minuuttisen b-kauhuleffan vuonna 1972 (kuva yllä). Internet Movie Databasen käyttäjät eivät ole arvostaneet filmiä. 3,2 pistettä kymmenestä mahdollisesta. Elokuva tunnetaan paremmin nimellä One Minute Before Death.

Viime vuoden Shokki Juhla-albumissa on tarina nimeltään Soikea muotokuva. Sen käsikirjoittajaksi on ilmoitettu Rich Margopoulos ja piirtäjäksi Rich Corben. Tarinan idea on kyllä Poelta, ja tästä saman nimisestä novellista.


* Edgar Allan Poe. Soikea muotokuva. Helsingin Kaiku 9-10/1911.

Vaitelias Elias

Finlandia Junior -ehdokkaanakin ollut Essi Kummun ja Marika Maijalan Puhelias Elias (Tammi 2012) ei ole aikuiselle niitä nopeimmin luettavia lastenkirjoja. Pääosassa on ekaluokkalainen Elias, jonka vanhemmat ovat eronneet. Paras kaveri Priit on jäänyt puun latvaan Pärnuun, kauas meren taakse.

Eliaan pitäisi osata kävellä takaisin koulusta kotiin. Reitti on isin ja pikkusisko Inkerin kanssa kuljettu moneen kertaan. Mutta toimitettavana on tärkeämpiäkin asioita. Olisi saatava puhua Priitille, tutulle kuuntelijalle.

Kummu ei tosiaankaan kirjoita tarinaa vanhemmille, vaan alakouluikäiselle lapselle. Aikuisten maailman tärkeät kiintopisteet ovat sivulauseissa tai jäävät arvailujen varaan. Pojan huolet määrittävät tarinaa. On aivan luonnollista mennä satamaan puhumaan meren takana olevalle kaverille, koska tutusti ja turvallisesti vanhempien kanssa on opittu kesämökillä, että ääni kantaa hyvin veden yli.

Marika Maijalan puuväreillä tehty kuvitus tavoittelee myös samanlaista lapsilähtöistä ilmaisua. Parhaiten Maijala onnistuu mielikuvitelluissa kohdissa.

Tarinalla on onnellinen loppu. Kun Priit ja Elias tapaavat, he istuvat ajan pois. Sitten Elias on taas puhelias.