Olette varmaan kuulleet jonkun pohtivan (olevan tai olemattoman) käsikirjoituksensa äärellä sen arkistoimista. Siis jos kukaan ei ottaisi sitä julkaistavaksi. Fantasiassa se lojuisi Kansanrunousarkiston uumenissa pitkiä aikoja ja viimein joku kirjallisuutta oikeasti tunteva löytäisi sen ja saattaisi maailman tietoisuuteen suurena mestariteoksena.
Kylmää kyytiä fantasioinnille antaa Katja Seutu Parnassossa (7/2007). Hänen kirjoituksensa alaotsikkona on kysymys: miksi jälkeen jääneet paperit eivät kiinnosta kirjallisuuden tutkijoita?
Seudun käsittelemät arkistot ovat lähinnä tunnettujen ja julkaistujen kirjailijoiden aineistoja. Kirjoituksesta jää kuva, ettei tallennettuun aineistoon tahdota kajota tulkintojen ts. tutkimuksen vaikeutumisen takia.
Kysymyshän on pitkälti tutkimusotteesta. Julkaistu on aina 'lopullinen' ilmaisun manifestaatio, arkistot välivaiheita. Uskoisin arkistojen tulevan käytetyiksi, kun kirjailijasta ollaan kiinnostuneita ihmisenä.
Julkaisemattomien mestaritöiden tekijöille ei siis Seudun kirjoitus anna aihetta hylätä fantasioitaan. Mitä kauemmin jokin käsikirjoitus (tai julkaistukin teksti) säilyy, sitä arvokkaammaksi se muuttuu. Ajateltakoon vaikka Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämiä ja oppeja.
Mutta joku yläraja kannattaa tekstin määrässä pitää mielessään. Lulluksen* lurituksia lienee edelleen julkaisematta.
---
* Kuvan Raymundus Lullus (1232-1315) lienee ainoita keskiaikaisia nimekkäämpiä kirjoittaja, jonka kaikkia tekstejä ei ole edelleenkään julkaistu. Hänen tuotantonsa on huomattava, ja sisältää vähintään 265 teosta. Lisäksi noin neljä sataa kirjoitusta kulkee hänen nimissään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti