Kunnan vuokra-asunnossa asuessamme kunta järjesti säännöllisesti asukaskokouksia, joiden tarkoituksena oli talossa asuvien yhteisöllisyyden lisääminen. Keskenään toisista huolehtivat ihmiset pitivät paremmin huolta myös kunnan kiinteistöstä ja siten sen ylläpitokustannukset laskisivat. Nämä tavoitteet oli kirjattu kokouskutsuihin, lausuttiin kokouksissa ja niistä tehdyissä pöytäkirjoissa.
Ei niissä kokouksissa monikaan käynyt.
Käytäntö tuli mieleen Ajankohtaisen kakkosen haastatellessa Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelää. Hän peräsi lisää yhteisöllisyyttä ja yhteiskunnan vastuuta sen luomisessa.
Samalla Rimpelä peräänkuulutti suvaitsevaisuuden ja toisten ymmärtämisen perään, mutta ei malttanut olla tölväisemättä ammattiyhdistysliikettä kerta julkisuuten oli päässyt. "Yläkoulujärjestelmä on kuin ammattiyhdistysliikkeen luoma", tutkimusprofessori manasi luokanvalvojien puutetta.
Kun yhteisöllisyyttä perätään, ammattiyhdistysliikkeen työpaikkojen työntekijöiden vapaavalintaisena ja -ehtoisena omaehtoisesti syntyneenä yhteisönä pitäisi olla yhteisöllisyyttä yhteiskuntaan lisää vaativalle malliesimerkkinä. Yhteisöllisyys ei voi olla ainoastaan alistumista hallittavaksi, vaan siihen aina liittyy huolenpito omista.
Stakesin julkaisemassa tuoreessa Yhteiskuntapolitiikassa (4/2008) Suvi Ronkainen pohtii Kenen ongelma väkivalta on? Ronkainen tarkastelee väkivaltaa yhteiskunnan rakenteissa kolmesta eri näkökulmasta, joista eilisiä Kauhajoen tapahtumia ajatellen kiintoisin on väkivallan huomiointi sosiaalipolitiikassa.
Kansainvälisesti rikosuhrityö on kehittynyt kolmessa vaiheessa. Alan pioneerimaita olivat 1970-luvulla Iso-Britannia, Hollanti ja Saksa, 1980-luvulla mukaan tulivat Ruotsi ja Ranska. Vasta kolmannessa vaiheessa 1990-luvulla väkivallan uhrien ja tekijöiden auttaminen levisi Suomeenkin.
Edelleenkin valtakunnallinen ja kattava väkivaltatyö on Suomessa lapsenkengissä. Pääasissa Raha-automaattiyhdistys rahoittaa eri järjestöjen tekemää väkivaltaongelmaa ehkäisevää työtä.
Järjestöt toimivat oman ideologiansa mukaan ja vain jonkin tietyn ryhmän etua ajaen. Suomesta puuttuvat valtiolliset ja kunnalliset organisaatiot väkivaltaongelmien ehkäisemiseen. Onneksi jotkut valveutuneet sosiaalityöntekijät kuitenkin pyrkivät ottamaan väkivaltaongelmat huomioon työssään.
Siksi valtioneuvoston täytyy erikseen perustaa elimiä, jos jotain suurta pahaa tapahtuu. Perheväkivaltatapauksissa suuremmissa kaupungeissa lyödyt naiset ja lapset voidaan ohjata Ensi- ja turvakotien suojaan, lyöjämiehet joissakin näistä omiin tukiryhmiinsä. Alueellisesti palveluiden tarjonta on hyvin kirjavaa. Lyödyille miehille ja lyöjänaisille ei ole palveluja.
Koska ehkäisytyötä tehdään vain olettaen mies särkyvänä ja nainen uhriksi joutuvana osapuolena, on se herättänyt myös vastarintaa.
On oireellista, että koko trauman käsite väkivallan yhteydessä tuli Suomessa käyttöön vasta 1990-luvun lopulla. Nyt kuluneen vuoden aikana siitä on puhuttu paljon.
Miksi sitten Suomessa on niin myöhään käsittää väkivalta sosiaalityössä ongelmaksi? Ronkainen tekee historiallisen katsauksen 1910-luvun lopulta alkaen. Keskeinen selittäjä on sodat ja niiden jälkihoito. Toisen maailmansodan jälkeen Sotainvalidien Veljesliitto ei ottanut tosissaan "romahtaneita", posttraumaattiseen stressioireyhtymään sairastuneita sotaveteraaneja. Heitä ei autettu, eikä heille herunut myötätuntoa. Sisällissodankin jälkeiset tapahtumat jäivät käsittelemättä.
Oli vain kestettävä, selvittävä. Uhriutuminen ja särkyvyys jätettiin näkemättä, katkeruus, viha ja suru käsittelemättä.
Se on meidän sosiaalinen perintömme. Siitä olisi jo aika päästä eroon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti