Helsinkiläisen Ken Mikaelin tavoite on suomalaisittain korkealla, etenkin ääneen sanottuna. Hänen esikoisteoksensa Egomania - Naurutalon vangit (Arktinen banaani 2011) takakansitekstissä lukee se, josta useat tekijät vain haaveilevat. Naurutalon vangit "aloittaa Egomania-teossarjan".
Suoraan sarjakuva-albumeina julkaistavat sarjat ovat suomalaisessa kustannusmaisemassa perin harvat. Lähinnä tulee mieleen Mikko Ketolan ja Anssi Rauhalan Professori Anni Isotalon tutkimukset (Minerva), muita saa kauempaa historiasta hakea. Tunnetut mämmilät ja viivit & wagnerit ovat tehty lehtilevitykseen, albumisarjoja niistä on tullut vasta toissijaisesti.
Jos Mikael on saanut kustantajalta sopimuksen useammasta kirjasta, se on iloinen uutinen. Teossarjojen luomiseen voi Suomessakin uskaltautua.
"Naurutalo" on mielisairaala. Tämä tarkentuu lukijalle sivun kymmenen jälkeen. Sen johtaja Cornland on jäämässä 63-vuotiaana eläkkeelle, heti kun on vain mahdollista. Seuraajakseen hän on järjestänyt veljenpoikansa Sebastian Mattsonin ohi henkilöstövastaava Ursulan. Rekrytoinnissa oli painotettu taloustaitoja, sellaisia Ursula ei ainakaan koulutukseltaan taitanut, sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksen käynyt kun oli.
Kirja alkoi tärkeimpien hahmojen mielenmaisemien esittelyllä. Mielisairaalan sijaan he kuvittelivat olevansa koekaniineja salaisessa geenimanipulaatiota tutkivassa laitoksessa. Teoksen mittaan on useampia käänteitä, joissa asiat muuttuvat näyttämään joltakin aivan muulta.
Mielisairaalaympäristö onkin käyttökelpoinen kokonaiselle sarjalle. Se muuntuu tarpeiden mukaan hyvin moneksi.
Mikaelin kerronta etenee sutjakasti, välillä nopeasti, välillä hyvin nopeasti. Perässä kuitenkin pysyy. Joku laajempaa juonta alleviivava suvantokin on.
Huumori on pääosassa, ja oli hauska huomata, että sarjakuvassakin voi kehnomman tai kuluneemman vitsin kertoa samaan tapaan kuin television sketsisarjoissa. Ei anneta tilaa katsojalle aikaa vitsin tuttuutta muistella, vaan pusketaan heti uutta päälle.
Henkilökohtaisesti en huumorisarjakuvista jaksa innostua, mutta uskoisin sellaista lukijakuntaa olevan. Myrkyn lakattua ilmestymästä 2008 ei sen lukijakunnalle suunnattuja julkaisuja ole tainnut suuremmin tulla. Tosin Egomaniassa ei ole kyse vessa- tai alapäähuumorista niin kuin Myrkyssä niin monesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti