Pohjois-savolainen runoilija, kirjailija ja journalisti Lauri Soini (1875-1919) kolumnoi alkuvuodesta 1903 Suomen Kansa -lehteen runoudesta. "Runous on ajatusten taide", tiivisti Soini ajattelemansa kirjoituksensa otsikoksi. Kuten kolumnisteilla on tapana, Soini yksinkertaisti roimasti ja oikoi kehitystä epähistorialliseksi stereotypiaksi. Mainituilla keinoilla kolumnistit muokkaavat muun maailman omaa ajatustaan myötäileväksi.
Soinin kirjoitus tuli mieleeni Parnasson Papinniemen blogia lukiessa. Eräs nimeämätön runoihminen oli Papinniemen runokonklaavissa todennut:
Muutos on tosiasia, mutta meneillään ei ole runouden vallankumous. Ei ole nuorten vihaisten miesten joukkoa. Sen sijaan on monia eri-ikäisiä ja eri taustaisia ihmisiä, jotka ovat alkaneet ajatella runoudesta uudella tavalla. Mitään ei syrjäytetä, mutta homma laajenee.
Soini nimesi kuvataiteen mielikuvituksen ja säveltaiteen tunteiden tulkiksi. Näin runoudelle jäi sija olla ja kasvaa ajatusten taiteeksi. Soinilla taisi osin olla mielessään poliittiset aatesuunnat, mutta myös laajemmat ajatusmaailmat.
Kun runouden välikappale on kieli, jo kun kielellä voi suoranaisesti esittää ainoastaan ajatuksia, on itsestään selvää, ettei runouskaan voi välittömästi esittää muuta kuin ajatuksia. Ihmisajatusten esittäminen on siis runouden varsinainen tehtävä, ja runouden on pakko pysyä ajatuksen piirissä niin kauan kun se täyttää kieltä välikappaleenaan — ja muuta välikappaletta, ilmaisukeinona runoudelle ei ole ajateltavissa.
Soini rakentaa kehityshistoriallisen kaavan, jonka mukaan "kansat lapsuudessaan" runoilivat jakaakseen mielikuvia. "Nuoruusiässä" runoutta käytettiin tunteiden ilmaisemiseen. Nyt, "miehuudessa", runous on kehittynyt täysi-ikäiseksi, ajatusten ja aatteiden taiteeksi.
Takapajuisiksi Soini nimeää ne runouskeskusteluun osallistujat, jotka katsovat sanataiteen olevan ainoastaan mielikuvituksen ja tunteiden tulkin. Kehityksen alemmille tasoille jääneitä nämä tällaiset puheenvuorojen käyttäjät siis ovat, ehtii hätäinen lukija ajatella. Ei Soini kuitenkaan näin jyrkkään mielipiteenseen päädy.
Ei runouden alalta siltä tarvitse sulkea pois mielikuvia ja tunteitakaan. Päinvastoin ilman niitä runous pian juoksisi itsensä kuiviin. Sillä mielikuvitus, vapaa mielikuvitus juuri avaa ajatuksellekin avaroita näköaloja ja tunteen tuulet nämä molemmat lennakoimmille siivilleen nostattavat. Ajatukset herättävät tunteita, mutta heränneet tunteet puolestaan antavat ajatukselle uutta vauhtia. Runoustaide voi ainakin yhtä suuressa määrin herättää mielikuvia ja tunteita kuin kuvaus- ja säveltaide ajatuksia.
Runouden maailma jää kuitenkin vajaaksi, jos ajatukselle ei anneta etusijaa.
Mutta on muistettava, että runouden n. k. kuvakieli on vaan hämärä varjo kuvaustaiteen auringon valaisemista näköaloista, runouden rytmi ja sointu vain heikko kaiku musiikin täyteläisistä sävelaalloista. Jos runouden oleminen ja kukoistus vain näistä on riippuvainen, sen päivät voivat tulla pian luetuiksi. Onneksi ei niin ole, runouden varsinainen ala on ihmisen vapaa ajatus, ja ajatus voi kohota hyvinkin korkean runoilliseen lentoon ihan ilman mitään kuvakoristeita, vieläpä voidaan luoda ihanoita runoelmia ilman varsinaista rytmiä ja sointuakin. Ne jos mitkä ovat todisteita runouden itsenäisyydestä, sen uhkuvasta elinvoimasta. Ajatusten maailma on tämän kukoistavan kasvin varsinainen tarha. Joka tätä kasvia tahtoo nyhtää pois tarhastaan, hän väkisinkin joutuu itsenäisen runoustaiteen tappajaksi.
Ymmärtämystä, vapautta Soini toivoo runoudelle ja runoilijoille. Tämän päivän keskusteluihinkin sopii hyvin toivomus, ettei kenenkään suuta tukittaisi hänen edustamien ajatusten tai aatteiden vuoksi. Älkäämme olko lyhytnokkaisia, nähkäämme asioista useampia kulmia, myös se, että ajatusten lennossa runous voi laajeta kielen ulkopuolellekin.
Onneksi on kuitenkin olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka toivovat runouden versovan siksi mikä on sen luonteen mukaisinta, ajatusten ja aatteiden taiteeksi. Näillä kyllä usein ovat omat aatteelliset harrastuksensa, ja he tahtoisivat runouden tulkitsevan vain omia aatesuuntiaan, mutta ovat suvaitsemattomia muunsuuntaiselle aaterunoudelle. Ihmiset ovat näet sangen lyhytnokkaisia — sanoo Nummisuutarin Esko — ; kun heillä on näkyvissä yksi kulma totuudesta, luulevat he siinä oleman kaiken, eivätkä tahdo nähdä eikä kuulla muista puolista mitään. Mutta vähät siitä. Pääasia on se että runous tunnustetaan ajatusten ja myös aatteittenkin taiteeksi, pitäkööt areenalla sitten eri aatesuunnat puoliaan ja annettakoon niitten pitää puoliaan. Vapaus ei koskaan ole runoudelle vahingoksi, mutta se on vahingoksi, jos tukitaan suu yhdeltäkään kirjailijalta, jolla on jotakin omaperäistä sanottavaa suuntaan tai toiseen. (Suomen Kansa, Viikkolehti n:o 7 14.2.1903)
* Soinin kirjoitus kokonaisuudessaa Jatkokertomuksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti