Ylen nettisivuilla on kolme kolumnia vuoden 1918 tapahtumista. Lähinnä kyse on sisällissodan perinnön arvioimisesta, jossa Jari Ehrnrooth menee metsään. Ehrnrooth kehittelee ajatuksiaan väitöskirjansa (Sanan vallassa, vihan voimalla, 1992) päätelmien pohjalta. Tätähän Ehrnrooth on tehnyt väittelystä lähtien. Mutta sosialidemokraattien arkaainen herraviha ei ollut vuonna 1918 vaikuttava ilmiö, eikä sen pohjalta voi tehdä jatkokehitelmiä.
Ehrnroothin väitöskirjassa aikarajaus on 1905-1914. Jo tuoreeltaan sitä moitittiin vuosien 1915-1917 unohtamisesta. Ansiokkaasti tekijä selvitteli 1905-1914 pidettyjen puhetilaisuuksien määrää ja sisältöä, ympäri maan oli parhaimmillaan yli kymmenentuhatta vuosittaista agitaatiotilaisuutta. Vuoteen 1914 jatkuneella kehityksellä ei voi tehdä suoria päätelmiä kevään 1918 ajatuksista.
Vuonna 1915 Suomessa poliittisessa ilmapiirissä tapahtui suuri muutos. Tämä näkyi paikallisissa työväenyhdistyksissäkin, retoriikan sävyt muuttuivat suuresti kun näköpiirissä oli kunnallishallinnossa toteutuva mies ja ääni -periaate, torpparivapautus ja mahdollinen itsenäistyminen. Jyrkkä agitaatio loppui tuona vuonna kuin seinään. Herrat eivät kunnanvaltuustoista mihinkään katoaisi, mutta työväki pääsisi päättämään arkisista asioista heidän rinnallaan ja omaksi edukseen kun ei enää äänestettäisi veroäyrien mukaan.
Dosentti on aika heikoilla argumentaatiossaan, jos todiste Suomen liittämiselle osaksi Neuvostoliittoa on entisen presidentin 80-vuotissyntymäpäivähaastattelussa esittämä arvelu. Jos asiat olisivat sotien välisenä aikana menneet Ehrnroothin suvun haluamalla tavalla, niin Suomesta olisi voinut tulla kansandemokratia vuonna 1945. Ehrnroothit ja muut vuorineuvokset kaavailivat Suomesta diktatuuria, jonka johtoon olisi tullut Väinö Tanner. Hän kieltäytyi kunniasta ja Suomi pysyi länsimaisena demokratiana toisin kuin kaikki muut Itä-Euroopan valtiot. Liittoutuneet huomioivat jo Teheranissa 1943 Suomen säilymisen demokratiana ja aikoivat palkita sen sodan jälkeisenä aikana.
Ehrnrooth kirjoittaa kolumninsa loppuosassa todeksi Jukka Relanderin ajatuksen, että nykyisin sisällissodasta argumentoidaan oikeiston 1970-luvun kokemusten perusteella. Ehrnroothin vastustama ”kulttuurimaolaisuus” ja työttömien aktiivimallin ylistys sopivat kuvaan hyvin. Jos haluaa kostaa taistolaisten 1970-luvulla tekemät yölliset haukkuvat puhelinsoitot, niin kannattaa keskittyä siihen, eikä sotkea asiaan koko maailmankaikkeutta.
Lopuksi suositus uudesta 1918 kirjallisuudesta: Hennalan naismurhat 1918 ja Sisaret 1918.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti