Maailman valtioiden hallitukset, kansanedustuslaitokset ja keskuspankit ovat tehneet kaiken ja vähän enemmänkin rauhoittaakseen markkinoita, jotta yhteiskunnat pääsisivät takaisin vakaaseen tilaan. Tästä huolimatta markkinatoimijat eivät löydä keskinäistä luottamusta ja pörssien alamäki jatkuu.
Albert Camus toteaa eräässä mietteessään, että luottamus edellyttää ettei tiedä toisesta liikaa.
Kansainvälisillä finanssimarkkinoilla toimijoita on rajallinen määrä ja heidän asemansa perustuu pitkälti samojen yritysten omistamiseen. Kaikki tuntevat toistensa omistukset ja omistamiensa osakkeiden takana olevan. Asuntoluottokriisin myötä omistusten sisältö on valtion rahoitustarkastajien työn myötä tullut vielä piinallisemman selväksi.
Lasku jatkuu niin kauan, kunnes konkreettinen, oikea odotusarvoista vapaa hinta saavutetaan. Jos luottamusta ei ennen sitä toisiin saada.
1970-luvun lopulta lähtien yhtiöt ovat vähentäneet oman kiinteän omaisuutensa määrää. "Kaikkea ei tarvitse osata tai tehdä itse", on ollut iskulause. Ulkoistaminen tuli muotiin perusteollisuudessakin 1990-luvulla ja kiihtyi 2000-luvulla.
Kun yritykset ovat ulkoistaneet raaka-aineensa, tuotantolaitoksensa ja myyntiorganisaationsa, taseeseen omaisuudeksi on jäänyt vain erilaisia arvostuseriä: tuotemerkkejä, patentteja, tekijänoikeuksia jne. Kun odotusarvot riisutaan pois, ei konkreettista omaisuutta jää juuri lainkaan. Ainakaan niin paljoa, että toiselta saisi luottamuksen jatkaa toimintaansa entiseen tapaan.
Raaka-aineita ja energiaa toimittavien yritysten omistukset eivät kestä nekään tarkastelua. Energiajättien omaisuus koostuu futuureista, joilla voi esimerkiksi vuoden päästä ostaa öljyä 140 dollarin barrelihintaan. Raaka-aineiden hintojen romahdettua varsinaisilla markkinoilla, jälkimarkkinapapereiden arvo on nolla.
Konkreettinen omaisuus on ketjutettujen alihankintaorganisaatioiden hallussa. Pieniin osiin jaettu omaisuus ei ilman keskinäistä yhteistyötä kykene palauttamaan vakautta markkinoille, alihankkijoilta puuttuu isännän ääni jota kuunneltaisi. Tällainen rakenne on syntynyt siksi, että emokonsernit eivät olisi saaneet kilpailijoita ulkoistamistaan tuotantolaitoksista.
Suuryritykset ovat globaalissa taloudessa kasvaneet niin suuriksi, etteivät valtiot yhdessäkään voi taata niiden tulevaisuuden odotusarvoja, varsinkaan jälkimarkkinainstrumenttien avulla moninkertaistettuja, ollaan siinä missä ollaan.
Odotusarvoilta on odotettu liikaa. Tällä hetkellä käydään veristä taistelua vähistä konkreettisista arvonmuodostajista. Luultavasti palattaneen ainakin hetkeksi kansallisiin, suojattuihin markkinoihin. Niin paljon on viime viikkoina globaalin finanssitalouden omistuksia kansallistettu, että talouden maapalloistamista yritettäneen uudelleen vasta sitten kun sille on kunnollinen säätelyjärjestelmä saatu kehitettyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti