Mistä kansalliskirjailijat ovat saaneet alkunsa?

Tekno-Kekon kommentti toissapäiväiseen kirjoitukseen Ville Rannan Elias Lönnrotista muistutti mieleen, että kansalliseepoksemme kirjoittajan isoisän Mustapää-Matin on epäilty olleen puoliksi romani. Aikaisemmin olen kirjoittanut Aleksis Kivestä, jonka isoisä oli melko suurella todennäköisyydellä Adlercreutzien aviotonta sukua.

Tästä heräsi ajatus, että ovatko kansalliskirjailijat laajemminkin saaneet innoitusta kirjoituksiinsa isälinjansa epäselvyyksistä? Kansalliskirjailijoita on eri maissa nimetty vaihtelevasti. Pääasiassa se on eurooppalainen 1800-luvun ilmiö, kiinnostusta on ollut myös Intiassa, Pakistanissa ja Iranissa.

Saksankielisestä wikipediasta löysin seuraavan kansalliskirjailijaluettelon:

Espanja: Miguel de Cervantes (1547-1616)
Flanderi (Belgia/Alankomaat): Charles De Coster (1827-1879)
Iran: Muhammed Šemseddin Hafis (n. 1320-1390)
Iso-Britannia: William Shakespeare (k. 1616)
Israel: Chaim Nahman Bialik (1873-1934)
Italia: Dante Alighieri (k. 1321)
Itävalta: Franz Grillparzer (1791-1872) ja Johann Nepomuk Nestroy (1801-1862)
Pakistan: Muhammad Iqbal (1877-1938)
Portugali: Luís de Camões (n. 1524-1580)
Puola: Adam Mickiewicz (1798-1855)
Ranska: François Rabelais (k. 1553)
Ruotsi: Selma Lagerlöf (1858-1940)
Saksa: Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832) ja Friedrich von Schiller (1759-1805)
Suomi: Aleksis Kivi (1834-1872)
Tanska: Hans Christian Andersen (1805-1875)
Tsekki: Alois Jirásek (1851-1930) ja Jaroslav Hašek (1883-1923)
Ukraina: Taras Ševtšenko (1814-1861)
Unkari: Sándor Petőfi (1823-1849)
Venäjä: Alexander Pushkin (1799-1837)

Monissa vanhoissa sivistysvaltioissa kansalliskirjailijan titteli on annettu keskiajan tai uudenajan alun, jo tuolloin maailmankirjallisuuden, klassikoille: Shakespeare, Dante, Rabelais, Cervantes. Lähteiden hajanaisuuden vuoksi tieto koko heidän elämistään on epävarmuuksien täyttämää, joten juoruilujen historiaa ei näiden osalta voida ajatellakaan arvioitavan.

Suomessa kansallisten kulttuurimerkkihenkilöiden nimeäminen oli ohjelmallista. Kansalliskirjailija Kiven lisäksi on kansallisrunoilija J. L. Runeberg, kansallisfilosofi J. V. Snellman ja kansalliseepoksen kirjoittaja Elias Lönnrot.

Muualla on runoilijakin saattanut saada kansalliskirjailijan aseman, kuten Pushkin Venäjällä ja Petőfi Unkarissa. Saksalaisissa Goethessa ja Schillerissä yhdistyvät eri kirjallisuuden alojen hallinta samassa persoonassa.

Ainoa nainen joukossa on ruotsalainen Selma Lagerlöf.

Aleksis Kiven ja Elias Lönnrotin taustalta paljastui epämääräisyyksiä isän puolen juurissa. Suvun johto esipolviin ei kulje normaaliin tapaan. Mitä löytyy muiden 1800-luvulla vaikuttaneiden kansalliskirjailijoiden taustasta?

Aloitetaan listan lopusta: Pushkinin isoisoisä oli afrikkalainen orja, Ibrahim Petrovitš Gannibal, joka tuotiin vuonna 1701 Etiopiasta Konstantinopoliin, jossa Venäjän Turkin suurlähettiläs Savva Raguzinsky adoptoi pojan kahdeksanvuotiaana vuonna 1704.

Unkarin kansallisrunoilija Sándor Petőfin isän äidinkieli oli unkari, mutta synnyinkansallisuudeltaan hän oli serbi samoin kuin isovanhemmat. Kasteessa Petőfi sai serbinimen Alexander Petrovics.

Ukrainalainen runoilija ja taidemaalari Taras Ševtšenko oli syntyjään maaorja. Tarasin äiti kuoli pojan ollessa yhdeksän ja isä kolme vuotta myöhemmin. Orvoksi jääneen Tarasin otti hoiviinsa hänen omistajansa poika, aatelisherra P. Engelhardt. Lyhyet elämäkertatiedot eivät kerro Engelhardtien ja Ševtšenkojen välisistä suhteista tarkemmin.

Historiallisista kertomuksistaan ja näytelmistään tunnettu tsekki Alois Jirásek oli taustaltaan vanhaa talonpoikaissukua, mutta hänen vanhempansa kuitenkin olivat maattomia käsityöläisyrittäjiä (leipuri ja kutoja). Humoristi ja satiirikko Jaroslav Hašekin lapsuutta leimasi ”jatkuva” muuttaminen. Opettajaisä huolehti kahden poikansa lisäksi myös orvoksi jääneestä poikien serkkutytöstä.

Tanskalaisen satusetä Hans Christian Andersenin isä oli suutari, joka oli vakuuttunut olevansa aatelista sukutaustaa. Näitä uskomuksia ruokki Hans Christianin isoäiti, mutta näyttöä väitteille ei ole kirkonkirjoista löydetty.

Ruotsalainen satutäti, ensimmäinen Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut nainen Selma Lagerlöf syntyi Mårbackan herraskartanoon Värmlannissa, hänen lapsuuttaan ja elämäänsä leimasi synnynnäinen lonkkaluksaatio ja kolme ja puolivuotiaana kärsitty halvaus. Toinen Lagerlöfien sukuhaara oli aateloitu, Selman ei.

Puolalaisten kansallisrunoilijan Adam Mickiewiczin isä kuului Puola-Liettuan valtakunnan aatelistoon, Liettuan suuriruhtinaskunnan johtoon. Adamin epäonneksi valtakunta lakkasi olemasta kolme vuotta ennen hänen syntymäänsä.

Pakistanilaisten Muhammad Iqbalin isä oli kashmirilainen räätäli, isoisä oli kääntynyt islaminuskoon. Sitä ennen Iqbalin suku oli ollut arvostettuja brahmiineja, hindujen pappisaatelia.

Itävallan Franz Grillparzer kuului äitinsä puolelta Sonnleithnerien säveltäjä- ja kirjailijasukuun ja näytelmäkirjailija, oopperalaulajanakin tunnettu Johann Nepomuk Nestroy oli asianajajan poika.

Israelin kansallisrunoilija, odessanjuutalainen Bialik jäi orvoksi seitsemän vuotiaana, jonka jälkeen ortodoksijuutalainen isoisä kasvatti häntä.

Belgialaisen kirjallisuuden isä Charles De Coster syntyi Münchenissä, jossa hänen isänsä oli kasvatettu Paavin Nuntiuksessa (Vatikaanin suurlähetystössä).

Jättiläisiin Goethe ja Schiller en tässä pikaselvityksessä uskalla kajota.

Melkein kaikkien kohdalla isien tai isoisien alkuperä näyttäisi aiheuttaneen ainakin juoruilun aihetta, vaikka oikeaa aihetta ei siihen olisi ollutkaan. Mikäpä Paavin lähettiläs ottaisi vierasmaalaisen pojan kasvatettavakseen, jos se ei hänen omansa olisi...

Paljon on joukossa aatelissuvusta alenneita, isänsä uskonnon tai maanvaihdosta kärsineitä...


Isänmaanasian julistamiseen parhaiten sopiviksi nimetyt näyttäisivät olevan joukko, joka on itse isäasioissa jäänyt jotenkin vajaalle. Se on tunkenut heidän kirjoituksistaan läpi ja se on opettu kansoille luettavaksi isänmaan tuskana, ei kirjailijan tuskana omasta alkuperästään.