Reissulla kolusin entisen elämän vinttikamaria. Sieltäpä löytyi kasa Ruutu- ja Zoom-lehtiä. Päällimmäisenä kasassa oli Zoom 36/1974, se, jonka kannessa Tintti kumauttaa eversti Borisia, Muskar XII:n adjutanttia turpaan.
Zoomin kaikki sarjakuvat olivat Aku Ankan tapaan ladotut. Ei siis Tintissäkään ollut muilta julkaisijoilta tuttua tekstausta.
Tintin latoja on joutunut puhekuplien sanarikkauden vuoksi ongelmiin. Tuon tuosta hän on joutunut pienempiä kirjakkeita etsimään. Taitavaa ammattilaista työ on vaatinut.
Tietokoneavusteisuus ja erilaiset sanankäsittelyohjelmistot syntyivät kirjapainoalalla jo 1960-luvulla. 1970-luvun mittaan niitä otettiin käyttöön Suomessakin, ensin sanomalehtipainoissa. Vuonna 1975 alkanut maakuntalehtien kehitysyhteistyö oli tässä suhteessa merkittävä. 1980-luvulla käsin- ja konelatojien työ viimeistään muuttui kokonaan.
Kirjatyöntekijöiden liiton historiankirjoittaja Simo Laaksovirta on selvitellyt tätä laajasti Suomen Kirjatyöntekijäin Liiton historian neljännessä osassa (1997). Kirjoitusajankohtana tietokoneiden käyttö viimeistään läpäisi koko työelämän, ja Laaksovirta yritti 1970-luvun kokemuksista kaivaa esiin jotain silloiseen nykyhetkeen auttavaa.
Mutta ei viisasten kiveä asiaan ollut. 1970-luvulla muutoksen sujuvuuden ratkaisi työnantajan ja työntekijöiden saumaton yhteistyö ja keskinäinen kunnioitus. Sellaisia 1990-luvulla ei enää ollut. Ja vielä vähemmän nyt.
Mary A. Wuorion päätoimittamat ja Sanoman julkaisemat Zoomit on mitä luultavimmin vielä vanhoilla tekniikoilla tehty.
Zoomin Ottokarin valtikan suomennos on Heikki ja Soile Kaukorannan. Sanasta sanaan teksti on Zoomissa sama kuin Otavan kolme vuotta myöhemmin julkaisemassa Kuningas Ottokarin valtikassa.
Mahdollisia ladontavirheitä ja otsikkoa lukuunottamatta.
Tintin Zoomin suomennos osoittaa 1970-luvusta yhden nykyaikana mahdottoman kuvion. Nimittäin Soile Kaukoranta oli Zoomin pahimman kilpailijan Ruudun päätoimittaja.
6 kommenttia:
Ottamatta kantaa ladontateknisiin ongelmiin, Zoom oli hieno lehti. Minulla on kans jossain tunnetun ullakon laipiossa kaikki vuosikerrat noin 95 prosenttisesti olemassa, vuosikerrat joita ei ehtinyt olla edes montaa, pari kait.
Jälkikäteen tuntuu, että suurin osa sarjoista, vai olivatko peräti kaikki ranskalais- ja belgialaisperäisiä. Mistäs huippujutut muualtakaan!
Omat suosikit olivat
- Blueberry,
- Valerian,
- Haikaralaivue ja
- Kapteeni Punaparta (tjtn).
Vakavammasta päästä olevia siekailujuttuja siis. Huumori oli erikseen Pom-Pomeineen ja Umpah-Paheineen, ehkä mun mielestä täytteenä. Hyvä oli myös, että niitä varsinaisia ns. sotajuttuja ei oikeastaan ollut koskaan yhtään (!) (Lista suosituimmuusjärjestyksessä ja nyt muistikin varmaan pätkii, että unohtaa jotain oleellista. Tintti ja Asterix eivät ole em. listassa, koska ne nyt oli hommattu kirjoina tietysti muutenkin ja tuttuja. Ulkoa osattu.)
Blueberrystä täytyy todeta, että juuri ne vanhimmat puhuttelivat eniten. Uudemmat eivät jotenkaan meikäläistä sytyttäneet ja ikääkin alkoi tulla, niin ei kaikkeen enää paukut riittäneet allekirj.
Piirustusteknistaiteellisessa mielessä, sekä juonenkuljettelun kannalta minusta juuri ne pari Zoomissa julkaistua Blueberryä (Giraud) olivat aivan ehdotonta huippua, Bernard Princen ja Haikaralaivueen kanssa (piirtäjät hukassa tähän hätään. Olikohan Giraud jälkimmäisessäkin...) Kait sitä yritti omaksuakin niistä. Ehkä jotain meni lähtemättömästi takaraivoon.
Yksi pieni erikoisuus monissa, jota ei silloin, eikä tänään voi lakata hämmästelemästä oli se pienipiirteisen tarkka taustatutkimusten huolellisuus, jotta kaikki tapahtumaympäristöt, ilmiöt ja asiat saatiin näyttämään uskottavilta.
Zoom-nimellä julkaistiin muuten myöhemmin pehmytkantisina Tintin ja Asterixin kokoisina kirjoina joitain lehdessä olleita sarjakuvia, esim. Mic Vaillant ja Punaparta. Muistaakseni vielä hetken, lehden jo mentyä nurin.
Isäni luki muuten Zoomia sen tupsahdettua postiluukusta, yhtä innolla kuin minä. Oi niitä aikoja, käyttääkseni tuota sileäksi kulunutta ilmausta.
ps.
Viimeinen Valerian kuulemma tuli kauppojen hyllyille näihin aikoihin. Tekijänsä olivat jo ikääntyneet kait niin perusteellisesti, että oli todella jo aika siirtyä siltä osin ansaitulle...
Zoom oli ladottu samaan tapaan muiden Sanoman sarjakuvalehtien (Aku Ankka) kanssa, ei siinä yhtiön sisällä mitään erityistä ollut. Albumeina julkaistut Sanomakin tekstautti.
Hyvin samanlaiset ovat minunkin kokemukset ja muistikuvat 1970-luvun alusta ovat. Kovasti tykkäsin ja pienemmille ääneen lehtiä luin. Vaikka ehkeivät niin ottautuneita asiaan aina olleet.
Mainostan vielä Matti Mattilan Zoom-sivua, jossa pikkutarkasti faktat kerrottuna. Ruudusta ja NonStopista myös.
Uusi Valerian näkyi jo kaupassa olevan, mutta kiire vei ohi ja kassan kautta jäi kulkematta.
Jos Kraivud Komiks ei ole tuttu, kehotan tutustumaan.
Ei ollut tuttu. Onpas muuten todella hieno blogi.
Kiitti vinkistä.
(Kun ehtis vaan lukee...)
__________
(salasanavahvistus action-painotteisesti "carbom")
Millaistakohan Aika-avaajaa se uusi Valerian tarjoaa... jos vaikka enempi aikaa lukemiseen...
Sellaisen olen havainut, että sarjakuvaseurassa saa nopeiten omat suosikkinsa ja mieltymyksensä kerrottua sanomalla olevansa Ruudun ja Zoomin kasvattama.
Kasvattama. Heh.
(Tuossa täytyy olla piikki).
* Yleismerkityksestä:
Eiköhän se 70-luku ollut sitä ns. vapaan kasvatuksen aikaa...
Omakohtaisesti voin todeta, että se kasvatus oli kohdallani riittävä ja sopiva, mistä olen edelleen kiitollinen. Joitain asioita olisi tietysti voinut ehkä kertoa käytännönläheisemmin ja suorasukaisemmin.
* Juonellisten peräkkäisten kuvien vaikutuksesta nuoren ihmisen sielunelämään:
Luulen että sarjakuvilla voi olla nuorella ihmisellä merkitystä siihen, inspiroituuko yleensä myöhemmin lukemaan kirjallisuutta ja katsomaan elokuvia. Nykyään on tietysti tämä verkko.
Juuri sieltä mm. Giraudin ja Mézièresin piirustuspöytien liepeiltä, käsiksien tekijöitä yhtään väheksymättä, mutta tässä mainitsematta, voisi olla peräisin monien ihmisten käsitysten alku eri taiteiden ulkoasusta, hyvästä tarinasta ja juonenkehittelystä. Jopa eräistä arvoideaaleista ja joistain moraalikäsityksistä kenties, jos menee oikein liiottelun puolelle?
__________
[Salasanavahvistus "ansio". (!)]
Silmää ja lukutaitoa varmasti sarjakuvat ovat huomattavasti kehittäneet. Joskus ajattelin, että Gravettin Sarjakuvaromaani -teoksessa esittelemät sarjakuvien lukuohjeet ovat täysin triviaalit ja tarpeettomat. Mutta käytännön elämä on osoittanut toisin. Sellaisia tosiaan jotkut tarvitsevat ymmärtääkseen juonellisia peräkkäisiä kuvia.
Yksi tärkeä asia lienee se, että sarjakuva on sellainen taidemuoto, johon tutustutaan jo lapsena yksin ja itsekseen, siihen harvemmin vanhemmat opastavat ja opettavat. Tarkoitan siis, että toisin kuin muissa taiteissa, sarjakuvat lapsetkin saavat ominpäin ja omista lähtökohdistaan oivaltaa ja ymmärtää. Ilman valmiiksi pureskeltuja taidekäsityksiä ja "tämä-pitää-ymmärtää-näin" selvityksiä.
Sitä "kasvattamalla" tarkoitin.
Lähetä kommentti