Oulun Vappu 2011: ilmoittelua

[Oulun Vappu 2011: ilmoittelua, aatto Ainolanpuistossa, ilmapalloja, mieskuorojen tervehdys, Cassiopeia, Vappukulkue, Vapun liput]

Katumainonta kertoo Vapunkin tapahtumista sen, mitä Kalevan menokalenteriin tai Rummuttajaan ei ole ilmoitettu.

Torilla tapahtuu koko päivän, jo aattona oli kaikenlaista juhlintaan sopivaa tarjolla.

Mikki Rehtimieli ja veli Hopo kustannusmaailmassa

Joskus ajattelin, että blogiin saisin helposti aiheita kuukausittain ilmestyvistä Aku Ankan taskukirjoista. Aika harvoin lopulta mainitsemisen arvoista on ollut. Elleivät sitten päivän uutiset ole sattuneet yhteen jonkin taskarista luetun kanssa. Tänään tuli mieleen tuplataskarissa 341 Läpimurto julkaistu Mikki Hiiri -kertomus Mullistava keksintö.

Italialaisten Giorgio Pezzinin ja Paolo Motturan sarjakuvassa käsitellään kirjapainotaidon syntyä ja merkitystä. Mikki Rehtimieli on kiertelevä ritari, joka jää auttamaan veli Hopoa. Hessu ei olekaan tavanomainen höselö, vaan maailmaa eteenpäin vievä oppinut munkki.

Kertomus on eräänlainen ideaalitarina kirjapainotaidon yhteiskunnalle tuomista hyödyistä ja eduista. Popularisointi tapahtuneesta historiankulusta. Näitä taskukirjoissa on aina silloin tällöin.

Veli Hopolla on selvät kansansivistykselliset suunnitelmat. Luostarin painokoneella aletaan tehdä tietokirjoja, joiden välityksellä kaikenlainen uusi tieto leviäisi tehokkaasti ja edullisesti.

Muutosvastarinta herää ensimmäisenä luostarissa. Vanhoja käsikirjoituksia kopioineet kirjurit vastustavat ajatusta oman työpaikkansa menetyksen pelossa. Veli Hopo osaa esitellä asiansa. Tarjolla olisi mahdollisuus ylennykseen kirjurista kirjailijaksi. Veli Velli aloittaa innoissaan keittokirjan teon, veli Yrtti rohto-oppaan kirjoituksen jne.

Kreivikuntaa johtava ylhäisyys Rautasaapas (Musta Pekka) ei ole munkkien suunnitelmista moksiskaan. Eiväthän alustalaiset osaa lukea.

Se onkin munkeille ongelma. Kirjoja tehdään ja painetaan, mutta harva niitä osaa lukea. Perustetaan kouluja ja oppi menee perille.

Rautasaapas alkaa olla helisemässä. Kun väki osaa lukea, Rautasaappaan välistävedot paljastuvat. Kuninkaan määräysten oikeaa noudattamista aletaan vaatia. Syntyvät sanomalehdet, poliittiset pamfletit, pilapiirrokset. Syntyy kansalaisyhteiskunta, demokratian ituja. Ketku Rautasaapas ajetaan tiehensä. Mielivalta saa väistyä lakikirjan tieltä.

Ritari Mikki Rehtimielikin alkaa kirjailijaksi, sillä "kynä tuntuu olevan väkevämpi kuin miekka".

Kirjapainotaito mahdollisti porvariston nousun yhteiskunnan huipulle. Sivistysporvaristo piti kunnia-asianaan pitkään, että vapauden ja kansalaisoikeuksien vaaliminen olisi nimenomaan sen käsissä. Se takaisi kaikille yhtäläiset mahdollisuudet.

Kustantamot olivat tässä avainasemassa. Ideologisista syistä tappiollista toimintaa pidettiin yllä vuosikymmeniä, aina toisesta maailmansodasta saakka.

Nyt ei enää vaalita. Ainakaan kustantamoissa, vaikka ne voittoa tekeviksi oli paineen alla saatu.

Vaalinta on jossain toisaalla. Vuodesta 1984 asti Suomessa toiminut McDonalds ei ole tuottanut voittoa paria poikkeusvuotta lukuunottamatta. 1984-2008 yhtiötä on lisäpääomitettu 86 miljoonalla eurolla.



* Aleksis Salusjärvi. WSOY lihoiksi, uusi omistaja pelastaa maailman. Luutii.
* Karo Hämäläinen. WSOY Hollannin taivaalle. Karon kuvalehti.
* Karri Kokko. Sanoma myi ”pienet perunansa” Ruotsiin. Kohtaamisia.
* Niklas Herlin. Kirja, pörssi ja tuotekehitys. Puheenvuoro.
* Jarmo Papinniemi. Jäähyväiset Bulevardille? Parnasso.fi
* Jukka Kemppinen. WSOY. Kemppinen.

Martti Syrjän Aku Ankka

Sanoma Magazines edeltäjineen on vuosikymmenet tahkonnut ankkaintoiselle kansalle mitä moninaisimpia lehtiä ja kirjoja. Lehtipisteissä oleva alakoululaisikäisille tytöille suunnattu Inez hakee nimeä ankkamaailmasta, vaikka lehden muutamat sarjakuvat ovat ihan kotimaista tuotantoa, Tea Tauriaisen käsialaa. Nostalgian nälkäisille on alkuvuodesta tullut tarjolle Aku Ankka -lehden vuosikerran 1969 näköispainos. Kaksi osaa, yhteensä lähes 1700 sivua.

Vuonna 1969 Aku Ankka oli ollut jo pidempään koko kansan suosikkilehti. Tätä lehti viesti itsekin, numeron 29/1969 takakansi oli omistettu myyntiluvuille: "Levikintarkastus Oy:n suorittaman virallisen tarkastuksen mukaan Aku Ankka -lehden keskimääräinen nettolevikki oli vuoden 1969 ensimmäisellä puoliskolla 237.372".

1950-luvun lopulta lähtien syntyneet ovat siis kasvaneet Aku Ankan ja kumppaneiden kanssa, olivat sitä halunneet tai eivät.

Yksi tällainen 1950-luvun lopulla syntynyt on saatu kirjoittamaan lyhyt esipuhe näköispainokseen vuosikerrasta 1969. Martti Syrjä (s. 1959) kertoo veljensä kanssa odottaneen lehden tuloa ja kiistelleen sitten kumpi saa ensin lukea. Tuttu tarina monesta kodista. Meiltäkin. Siitä olin kiitollinen ettei meillä toimittu kuin yläkerran naapurissa. Siellä äiti laittoi lehden piiloon siihen saakka kunnes perheenisä tuli töistä. Vasta isän luettua lehden oli lasten vuoro.

Syrjä kiittelee Sirkka Ruotsalaisen suomennoksia, ja muistelee kuinka vuonna 1999 Eppu Normaali antoi yksinoikeushaastattelun Aku Ankalle (julkaistiin numerossa 51/1999). Bändi oli tehnyt Oulussa 28. marraskuuta keikan salanimellä Heimo Hämähäkki, ja ainoa paikalle pyydetty media oli Aku Ankka -lehti.

Taisi haastattelun antamisessa olla taustalla piruilua. Aku Ankka oli varmaankin ainoa lehti, joka sellaista ei ollut pyytänyt.

Näköispainoksen toimittajat ovat esipuheen kuvitukseksi nostaneet annetun yksinoikeushaastattelun lisäksi pari bändin ja lehden vuorovaikutusta kuvaavaa sarjakuvaruutua. Eppu Normaalin esitys Kiirastulen kerubi (levyllä Aku ja köyhät pojat, 1983) oli saanut innoituksen Aku Ankoissa 4-5/1973 esiintyneestä moottoripyöräjengistä. Kiirastulen kerubit yrittivät saada Ankkalinnan tanssimaan heidän pillinsä mukaisesti.

Tehtyään läpimurron Eppu Normaali luonnollisesti pääsi yhdeksi monista Akun Ankan nimenväännöksistä. Aku Ankassa 7/1980 Tupu, Hupu ja Lupu kuuntelevat Aku-sedän harmiksi uutta suosikkibändiään Normaalijätkiä. Sellainenkin bändi nykyisin on, esiintyy muun muassa Pauli Hanhiniemen ja Pate Mustajärven taustalla.

Nuorelle Martille Disneyn omalaatuinen oikeiden tekijöiden salaaminen aiheutti suuren huolen vuonna 1966. Uutisissa kerrottiin Walt Disneyn kuolleen, ja nuori lukija päätteli, että luonnollisesti tästä on seurauksena Aku Ankka -lehden ilmestymisen loppuminen.

Onneksi isoveli osasi lohduttaa ja kertoa ettei lehti lopu.

Ensimmäinen avaruusturisti

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Kymmenen vuotta sitten tänään yhdysvaltalainen miljönääri Dennis Tito (s. 1940) lähti venäläisen Sojuz-avaruusaluksen mukana Kansainväliselle avaruusasemalle (ISS) ja saapui sinne pari päivää myöhemmin. Asemalla Tito oli reilun viikon, ja palasi turvallisesti maahan.

Erikoiseksi ja ensimmäiseksi laatuaan Titon matkan tekee se, että hän oli turisti. Matka asemalle ja takaisin maksoi noin kaksikymmentä miljoonaa dollaria.

Mikään tavallinen turistin tollukka Tito ei kuitenkaan ollut. Hän oli 1960-luvulla kouluttautunut avaruusinsinööriksi ja työskennellyt Nasalla aina 1970-luvun alkupuolelle. Yhdysvaltain avaruusohjelmien supistamiset saivat Titon siirtymään pankkialalle, miljoonien omaisuutensa hän hankki investointipankkiirina.

Intohimoaan avaruuteen Tito ei koskaan unohtanut. Hän seurasi pankkiirinakin tarkasti mitä rakettitieteissä tapahtuu, ja heti kun mahdollisuus avaruusmatkaan avautui, hän tarttui siihen.

Nykyisin avaruudessa on käynyt reilut viisi sataa ihmistä. Heistä seitsemän on Titon kaltaisia oman matkansa maksajia. Viimeisin avaruusturisti wikipedian mukaan on kanadalainen Guy Laliberté (s. 1959), tunnetun Aurinkosirkuksen (Cirque du Soleil) johtaja.

Laliberté kävi Kansainvälisellä avaruusasemalla venäläisellä Sojuz-aluksella syksyllä 2009. Sittemmin avaruusturismi asemalle on ollut hiljaista. Titon ajoista 35 miljoonaan dollariin noussut hinta on hillinnyt uusia matkaanlähtijöitä.

Kysyntä on lisännyt tarjontaa. Parinsadantuhannen dollarin hinnalla nykyisin pääsee juuri ja juuri avaruuteen kokemaan painottomuuden tilan 110 kilometrin korkeuteen. Näitä avaruuden keihäsmatkalaisia eivät ainakaan wikipedistit ole alkaneet laskea tai kirjata.

Ennen rahoituslamaa vuonna 2007 Ruotsissa suunniteltiin, että Euroopan kansainvälinen avaruussukkuloiden lentokenttä voitaisi sijoittaa Kiirunaan. Ainakin Kalevassa ajatusta pidettiin Pohjois-Suomenkin kannalta myönteisenä kehityksenä.

Ovat sittemmin jääneet suunnitelmat jatkokehiteltäviksi, eli odottamaan rahakkaampia aikoja. Tiedän yhden tämän kirjoituspöydän äärestä, joka heti lähtisi Kiirunaan katsomaan pienemmänkin kantoraketin taivaalle ampumista.

Sähköisiä kirjailija-arkistoja

Juuri ennen pääsiäistä maailmalla uutisoitiin, että British Library oli hankkinut runoilija Wendy Copelta (s. 1945) noin neljäkymmentätuhatta sähköpostiviestiä 32,000 punnalla. Kyse oli laajemmasta kirjallisen aineiston hankinnasta, joka sisälsi runoilijan taustatyömerkintöjä vuodesta 1973 alkaen. Aineistoon kuului muun muassa perinteisiä muistikirjoja ja kirjeitä, mutta myös nuo mainitut sähköpostit vuodesta 2004 alkaen.

British Library halusi nostamalla sähköpostit esille muistuttaa, että maailma muuttuu ja kirjailijat sen mukana. Enää kirjalliset jäämistöt eivät ole ainoastaan viehättäviä vihkoja, käsinkirjoitettuja kirjeitä ja konekirjoitettuja liuskoja. Muistiorganisaatiot ovat uusien haasteiden edessä arkistojen muuttuessa entistä enemmän sähköisiksi.

Wendy Copelta saatu aineisto ei ole British Libraryn kirjailija-arkistoista ensimmäinen, joka sisältää sähköisiä aineistoja. Aikaisemminkin hankintojen yhteydessä kokoelmiin on sellaista kertynyt, mutta ei näin suuressa määrin. Esimerkiksi vuonna 2007 hankittu Harold Pinterin (1930-2008) arkisto piti sisällään hänen Outlook-ohjelmaan tallentamansa viestit.

Arkistouutisointi saattaa esittää kirjailijat hitaasti uutta teknologiaa omaksuvana porukkana. Onhan sähköposti ollut arkipäivää kohta parikymmentä vuotta ja kuningatar Elisabeth II lähetti ensimmäisen sellaisen jo 1970-luvun alkupuolella.

Kyse on kuitenkin arkistoluovutusten ajankohtaisuudesta ja siitä miten kukin kirjailija on aineistojaan säilyttänyt. Uutisten yhteydessä haastateltu British Libraryn Modernin kirjallisuuden käsikirjoitusosaston johtava kuraattori Rachel Foss muistuttaa ettei kirjailijan iästä voi päätellä mitään hänen arkistojensa laadusta.

Esimerkkinä Foss nostaa esille näytelmäkirjailija NF Simpsonin (s. 1919). Absurdeista ja surrealistisista näytelmistään tunnetun tekijän arkisto sisältää koko joukon huolella ja järjestelmällisesti talletettuja WordPerfect-kirjoitusohjelman tekemiä automaattitallennuksia.

Persoonallisuus ja kiinnostus näitä asioita ohjaa.



* The future of literary past: Archives in focus as British Library wins huge Wendy Cope archive. Culture24 21.4.2011.

* Kuvassa Wendy Copen runo kokoelmasta Serious Concerns (1992).

Kahvi- ja tupakkatarjoilu

[Pääsiäispyhien kuvauskierros: puutarhatuolit, Rommakkokatu 1 ja mukit]

Pari päivää ja kymmeniä kilometrejä kuljettuani tapaankin ihan kotinurkalta lehmuksen juurelle tehdyn kahvi- ja tupakkatarjoilun.

Milloin lie siihen tehty?

Rommakkokatu 1

[Pääsiäispyhien kuvauskierros: puutarhatuolit, Rommakkokatu 1 ja mukit]

Vanha, aivan 1800-luvun lopulla rakennettu kaupunkitalo lähellä keskustaa meren rannalla. Tähän varmasti löytyisi paljon halukkaita arvostavasti remontoivia asukkaita jos kadun vastakkaisen puolen naapuri olisi joku muu kuin Stora Enson Nuottasaaren tehtaat.

Vuonna 2007 kun tehtaiden ympäristölupaa uusittiin talon asukkaat toivoivat jonkinlaista meluaitaa, työt kun alkoivat neljältä aamulla ja jatkuivat kahteen asti yöllä. Ilmeisesti rahan hajuun ja kuljettimien jatkuvaan kitinään tottui, noiden asukkaiden mielestä pahinta oli kauhakuormaajien äänet.

Toissakesäiset puutarhatuolit

[Pääsiäispyhien kuvauskierros: puutarhatuolit, Rommakkokatu 1 ja mukit]

Pääsiäispyhinä oli aikaa kierrellä ja kuvailla. Muutama kilometri Haukiputaan puolella oli entinen pihapiiri, päärakennus oli jo purettu, mutta piharakennus ja puutarhatuolit vielä jonkinlaisena muotona tallessa.

Saattaa olla kauemminkin kuin pari kesää kun noilla tuoleilla on istuttu.

Corto Maltese: Herra presidentin voodoo

Alkuvuodesta kuultuani uuden Corto Maltesen ilmestymisestä menin heti katselemaan Akateemisen kirjakaupan sarjakuvahyllyä. Siellä uusi teos, Herra presidentin voodoo (Jalava 2010), olikin jo ostajia odottamassa. Muoveihin pakattua kirjaa ei päässyt selaamaan, mutta takakansi paljasti sisällön: vanhat tutut tarinat Päitä ja sieniä (1970), Banaaniconga (1971) ja nimitarina Herra presidentin voodoo (1971).

Hugo Prattin lyhyitä Corto Maltese -tarinoita on julkaistu kokoelmina aikaisemminkin: Kauriin merkin alla (Jalava 1996) ja Banaaniconga (Jalava 1997). Uutuus sisältää jälkimmäisen kolme ensimmäistä tarinaa. Aikaisemmassa kokoelmassa tarinat julkaistiin mustavalkeina, nyt ne ovat tarjolla väreissä.

Kaksi tarinoista on jo nähty Suomessa väreissä. Nonstopissa 20-22/1977 julkaistiin Päitä ja sieniä ja saman lehden numerot 1-2/1978 pitivät sisällään Banaanicongan. Herra presidentin voodoo julkaistiin mustavalkeana Tapiirissa 1/1986.

Tarinat ovat hienoja ja omalta osaltaan loivat Corto Maltesen mainetta ja herättivät suomalaisiakin hahmoa ihailemaan ja rakastamaan. Etelä-Amerikan elävä mystiikka ja menneisyyden arvoitukset tarjoavat erinomaiset puitteet, ja joita Hugo Pratt (1927-1995) mieltä kutkuttavasti osasi käyttää.

Ensimmäisellä kerralla Herra presidentin voodoo sai kuitenkin jäädä kirjakaupan hyllyyn. Jotakin uutta olin odottanut, ja sitä tällä teoksella ei ole tarjottavana. Vaikka Pratt on jo edesmennyt, niin vielä olisi suomentamatonta julkaistavaksi. Pienen markkina-alueen suomalaisella kustantajalla ei taida olla paljoa sananvaltaa näiden yhteispainatuksina tehtävien teosten sisältöön.

Myöhemmin paljastui, että kokoomassa on johdantona Marco Steinerin alkusanat ja sen kuvituksena Marco D'Annan taidevalokuvia Etelä-Amerikasta. Harmi ettei Prattin luonnoksia tai hahmotelmia ole ollut alkuun liitettäväksi kuten moneen muuhun Corto Maltese-seikkailun värilaitokseen.

Marco Steiner (lieneekö sukua seikkailuissa mukana olevalle Rudolf Steinerille?) ja Marco D'Anna molemmat osaavat tehdä työnsä Corto Malteseen sopivassa hengessä. Steiner selostaa muun muassa kansantaruja ja uusimpia arkeologisia löytöjä Amazonian alueelta. Keihtovia ovat suuret geoglyfit, joita metsähakkuut ja pellonraivaus on paljastanut alkuperäiseksi sademetsäksi luullulta alueelta.

Geoglyfit herättävät ajatuksen, että siellä jossakin on oikeastikin ollut Eldorado! Ehkä sademetsä joskus paljastaa salansa...

Metsäpuro

Iloisesti solisi vesi metsäistä rinnettä alas.

Jeesus kusessa

Eilen kapinoitsija naulattiin ristille, tänään on aika miettiä mitä tuli tehtyä. Eilen pitkästä aikaa Ulla Karttunen kirjoitti blogiinsa raportoiden Ranskan taidemellakoista. Avignonissa on esillä eräässä galleriassa amerikkalaisen Andres Serranon (s. 1950) valokuvateos Piss Christ (1987). Juuri ennen pääsiäistä teosta vaadittiin poistettavaksi, ja vaatimusta tehostettiin mielenosoituksella, adressilla ja suoralla hyökkäyksellä taidetta kohtaan.

Taiteilija Karttusen blogi on ollut raskasta luettavaa. Blogin Karttunen aloitti Helsingin taidemuseossa olleen Neitsythuorakirkko-teoksen nostattaman kohun ja oikeusjuttujen setvimiseen. Kun on luullut taistelevansa hyvien puolella pahoja vastaan ja saakin niskaansa yllättäen muut "hyvät", niin henkinen kolaus varmasti kauhea. Ja taideteoksesta saatu rikostuomiokin säilyi valitusteiden loppupisteeseen saakka.

Blogi on nyt vaihtanut nimeä, aikaisempi Tapaus Neitsythuorakirkko on nyt erään kadonneen kirkon tapaus.

Hyökkäys yli kaksikymmentä vuotta sitten tehtyä Piss Christia (Pissakristus) kohtaan on liitetty Ranskan presidentin Nicholas Sarkozyn aloittamaan kansalaiskeskusteluun ranskalaisuudesta. Avignonissakin teos on ehtinyt olla esillä jo kuukausia.

Tausta voi olla toinenkin. Taideteos herätti kohun Yhdysvalloissa vuonna 1989 ollessaan valtion taideorganisaation NEAn tukemassa näyttelyssä, pari senaattoria repi pelihousunsa, koska veronmaksajien rahoilla tuettiin kusijeesuksia, ts. jumalanpilkkaa.

Yhdysvaltalaiset äärikonservatiiviset järjestöt ovat tukeneet eurooppalaisia, jotka ovat nostaneet vanhalla mantereella keskusteluun heidän kannattamiaan arvoja. Suomeenkin rahaa on virrannut, Johanna Korhonen hiljan paljasti homo- ja naispappivastaisen Luther-säätiön saavan huomattavaa rahoitusta rapakon takaa. Tutkivan journalistin kannattaisi penkoa löytyisikö kristillisdemokraattien vaalirahoista samasta suunnasta tullutta.

Ranskan taidemaailmassa asiat ovat kuitenkin toisin kuin Suomessa. Galleristi on pitänyt turmellun Piss Christin ja madonnankuvan esillä vastalauseista huolimatta. Suomessa poliisi vei Karttusen teoksen museonjohtajan suosiollisella myöntymyksellä. Sellainen ei liene hyvä meriitti Guggenheimin museon johtajanpaikasta haaveilevalle.

Pohjois-Suomen taidekärhämät ovat kotoisen lutuisia. Viime viikolla Lapin Kansa raportoi erään rovaniemeläisen isoäidin kauhistuneen lastenkirjassa olleesta väliliha-sanasta. Kirjassa yritetään pyyhkiä pyllyä kissalla, mutta tämä pistää vastaan raapimalla aroista paikoista.

Teos oli Ranskan kansalliskirjailija Francois Rabelaisin (n. 1494-1553) Gargantuan otteeseen perustuva Pyllynpyyhin (Pieni karhu 2011). Kustantajan mukaan teos on "aitoa ranskalaista kakkahuumoria 500 vuoden takaa! Ajalta jolloin kirjapainotaito oli juuri keksitty, mutta vessapaperista ei tiedetty mitään." Taaperoille suunnatun kuvituksen on tehnyt - tietenkin - Pef.

Aikuisille suunnatut pissa-aiheet menevät muualla maailmassa näköjään hukkaan. Tampereen yliopiston Viestintäverkoston Kuvalukutaito -verkko-opetusaineistossa on käytetty yhtenä esimerkkinä Serranon Piss Christia. Samalla kiitellään suomalaisen sanaston riittävyyttä kohdata tällaisetkin aiheet:

Teoksen symboliseksi merkitykseksi voi siis tulkita, että kristillisyys sijaitsee likaisuudessa tai siitä on tullut tarpeetonta. Suomalaisessa kielenkäytössä on oivallinen ilmaisu tähän yhteyteen. Kun sanomme, että jokin on kusessa, tarkoitamme, että jokin meni pieleen tai tapahtui väärin. Tämän pohjalta teoksen merkitykseksi muotoutuu: kristillisyys on kadoksissa, mennyt hakoteille tai se on kusessa.

Tuhkat kaalimaalle kiirastorstaina

SKS:n vuotuisjuhlien tietopaketin mukaan pääsiäisen ajan vanhan kansan toimiin kuului Itä-Suomessa tuhkien levittäminen kaalimaalle. Salmista vuonna 1938 kerätty tieto kertoo, että

Piinaviikon torstaina, jos kolmesta pesästä otetaan kolmesta eri kohdasta tuhkaa, niin kun tämä tuhka on kaalimaahan istutettu, madot ja kirput eivät syö kaaleja.

Tere Vadén on pamfletissaan Kaksijalkainen ympäristövallankumous (Rohkeaan reunaan 2010) arvioinut, että ympäristövallankumouksen jälkeisessä ajassa eletään alkuperäiskansojen elintapojen mukaan, eli tietyllä tapaa vanhan kansan viisauksien ohjaamana.

Alkuperäiskansojen tai vanhojen suomalaisten luonnontuntemus ja ympäristötietous muokkautui yhteen maagisten sääntöjen ja uskomusten kanssa. Niin ne olivat helpompi muistaa ja tehdä osana vuodenkierron rituaaleja.

Esimerkiksi saamelaiset hämmästyttivät suomalaisturisteja vielä 1960- ja 1970-luvuilla kertomalla, että porot pitää lypsää ennen aamukastetta, muutoin maahiset veivät maidon. Turisti sai hupinsa, mutta lypsäjä tiesi, että hänen pitää ehtiä ennen vasaa. Vaatimesta kun sai vain desin tai kaksi maitoa kerralla.

Näitä syntytietoja pitäisi oppia tulkitsemaan ja ymmärtämään. Moni kotipuutarhuri on perinnetiedot oiviksi havainnut, vaikka ei kaikkia vaikutussuhteita olisikaan hoksannut.

Kaalimaan tuhkiin sisältyy ainakin kolme nykyiseen kaalinkasvatukseen sisältyvää nyrkkisääntöä. Kaalin taimet voi istuttaa jo varhain maahan. Tuhkien levittäminen kaalimaalle hankiaikaan joudutti lumen ja maan sulamista ja siten sai taimet aikaisemmin maahan. Kasvit saivat etumatkaa hyönteisiin nähden.

Tuhkaa piti levittää paljon. Kolmen tulisijan kolmesta eri paikasta. Niin sitä jäi hankien lähdettyä maahankin ohjaamaan tuholaisten reittejä muualle.

Tuhka nostaa maan pH-arvoa, parhaimmillaan jopa kaksi pykälää, tämä ehkäisee kaalilla yleistä möhöjuuri-tautia. Tuhka lisää myös ravinteiden kiertoa maassa.

Tuhka tuskin riitti yksin torjumaan koko kesän tuhohyönteisten tulvan, mutta pääsi sillä alkuun.

Lievestuoreen lipeälampi

Eilen Suomea kiertäessä pysähdyin katselemaan Lievestuoreen lipealammen nykytilaa. Lampeahan ei enää ole, se on täytetty 1990-luvulla. Pinnan alla edelleen muhii, tai ainakin siellä tapahtuva on tarkkailun alla. Lammen historiasta kerrotaan esimerkiksi Elävässä arkistossa.

Vieressä on ohikulkevalle levähdyspaikka. Kioskiakin on siinä taidettu pitää. Kuntalaisille on ulkoilureittejä lammen ympäri.

Ei lemahtanut enää, vaikka näillä ilmoilla siihen hyvät mahdollisuudet olisi ollut.

Takaisin konsensukseen?

Vaalitulosta on muutama päivä sulateltu, ja sen antamat mahdollisuudet hallituspoliikaksi ovat alkaneet hahmottua. Vaikuttaisi siltä, että edessä on paluu 1970- ja 1980-lukujen konsensuspolitiikkaan. Puolueiden on haettava sitä, mikä on yhteistä, soviteltava ja tehtävä suuria kompromisseja.

Nyt meillä on vain suurehkoja puolueita. Viimeiset parikymmentä vuotta kaksi suurta ovat keskenään voineet sopia asioista, heillä on tähän turvanaan eduskunnan enemmistö. Näin ei enää ole. Suurimmalla Kokoomuksella on vain 44 edustajaa.

Oikeastaan nyt konsensus ja kompromissit ovat vielä tärkeämpiä kuin takavuosina. Tuolloin oli yksi suuri, SDP, joka pystyi kilpailuttamaan hallitukseen haluavia. Nyt kenelläkään ei ole tuollaista etua.

Vaikuttaisi siltä, että uuden perustuslain mukaan ajatellut koko vaalikauden istuvat hallitukset jäävät taakse. Konsensuksen ja kompromissien hakemisessa tulee vastaan sellaisia kysymyksiä, jotka johtavat hallituskriiseihin.

Eduskuntaa tuskin hajoitettaneen, vaan samasta kokoonpanosta haetaan uudenlaista enemmistöä. Vähemmistöhallituksia tuskin tullaan näkemään. Viime vuosien aikana hallitukset ovat ohittaneet neuvottelut oppositiossa olevien eduskuntaryhmien kanssa niin, että käytäntöön on tuskin pikaista muutosta tulossa.

Konsensus. Se on varsinainen kiro- ja lyömäase ollut. Sitä on hyvien aikojen jakopolitiikan välineenä pidetty. Mutta ainakin se tuki hyvinvointivaltiota, ja sai aikaan hyvät vesien- ja ilmansuojelulainsäädännöt.

Saa nähdä miten konsensuksen hakeminen uusilta toimijoilta alkaa sujua. Ainakin toinen näistä hyviksi iltalypsijöiksi tunnetuista poliitikoista on eduskunnasta poissa. Että sen verran helpotusta edes.

Toppilansalmeen uutta

Toppilansalmen rannalle alkaa nousta uutta.

Steadysellereitä on olemassa!

Suomalaisilta kirjamarkkinoilta ei ole viime vuosina juurikaan positiivisia uutisia kuultu. Tarkoitan siis taloudellista puolta, sisältöjen puolesta menestystarinoita on ollut. Kustantamoissa kuohuu, käytännössä monopoliasemassa oleva tukkukauppias on nopeuttanut kirjojen kiertoa ja tekijänoikeuksista kiistellään kulisseissa ankarasti. Mikään näistä ei ole kirjoittajien asemaa parantanut, eikä tulevaisuuden odotuksetkaan hyviltä näytä.

Olikin eilen mukava Kalevan nettisivuilta lukea ennakkopuffi varsinaisen lehden tämänpäiväisestä jutusta. "Sanakirjat yhä suosittuja", kerrottiin.

Oulun Suomalaisen kirjakaupan myymäläpäällikkö Jaana Härkönen on tehnyt havainnon, että sanakirjat myyvät tasaisesti - ilmestymisajasta tai netin kilpailusta huolimatta.

Entisaikojen kirjamarkkinoilla tällaisia tasaisesti myyviä teoksia sanottiin steadysellereiksi. Eivätkä sellaisia olleet ainoastaan sana- tai tietokirjat, joukossa oli myös romaaneja ja jopa runokokoelmia.

Steadysellereiden olemassaolon havaitseminen kirjakaupoissa saattaa auttaa myös muita kirjallisia julkaisuja saamaan vakituisen aseman kaupan hyllyllä. Tämä olisi sysäys parempaan suuntaan.

Vaalipäiväksi ehdokasehdotuksia

Olen vaalien lähestyessä saanut kainoja pyyntöjä, että voisi ehdokasta tuoda esille. Olen pidättäytynyt tänne vaalipäivään saakka ettei kävisi niin kuin Otso Kantokorvelle. Ensin hän kannatti, mutta sitten paljastuikin ehdokkaan väärä mielipide.

Tasapuolisuuteen pyrkivänä tarjoan Oulun vaalipiiriläisille kahta vaihtoehtoa mieltymysten mukaan. Näistä kahdesta ehdokkaasta en ole vaalipäivään mennessä kuullut tai lukenut mitään sellaista, joka saisi luopumaan suosittelusta.

Siis: Tytti Tuppurainen (sd.), numero 105 tai Paavo J. Heinonen (vas.), numero 59.

Vaaliraportteja reilun sadan vuoden takaa

Uutisissa Kolmen sepän aukiolla Portugalin yleisradioyhtiön reportteri ihmetteli suomalaisten vaalien valjua menoa. Kaikki puolueet mahtuivat kampanjoimaan samassa paikassa! Atlannin rannoilla sellainen ei tulisi kyseeseen.

Pääosin rauhallista vaali- ja lainsäädäntötyö on Suomessa ollut. Viikon mittaan Kaisa Kyläkoski on nostanut esiin muun muassa Juhani Ahon juttuja 1800-luvun lopulta. Valtiopäivätyössä tungosta ja väenpaljoutta on ollut vain juhlatanssiaisissa. Eipä ainakaan talonpoikaissäädyllä ollut liikoja kuvitelmia vaikutusvallastaan.

Etelämpänä Euroopassa Ranskassa meno onkin ollut aina 1700-luvun lopulta kiivaampaa. Tänään 1844 syntyneen Anatole Francen vuoden 1902 vaalien tulosta arviova puhe päätyi Tampereen Uutisiin. France ei vaalien jälkeenkään vastapuolelle sovinnollista kättä ojentanut, vaan perin demonisoidun kuvan antoi.

Ei taitaisi Suomen hallitusneuvotteluissa pitkälle Francen puheilla edetä.

Vaalit Ranskassa.

Eräissä juhlatilaisuudessa, joku aika sitten, Puteaurin kansanyliopistossa piti Anatole France tavattoman mieltä kiinnittävän puheen vaaleista ja vaalituloksista. Hän maitsi aluksi, että natsionalistein ja klerikaalein ponnistukset saada vietellyksi valitsijamiehet tasavallan riveistä olivat menneet myttyyn. Jo nyt on varmaa, että kamarissa tulee olemaan antiklerikaalinen enemmistö. Tosin kärsivät tasavaltalaiset muutamia tappioita Pariisissa, mutta ainoastaan niissä piireissä, joissa tasavaltalaiset käsittelivät kovin lievästi natsionalistisia vastustajoitaan.

”Minä puolestani”, sanoi Anatole France, en sääli tuskin lainkaan näitä tasavaltalaisparkoja, jotka viisaudessaan harjoittivat myöntäväisyyspolitiikkaa. Liian suuri varovaisuus on aina pahasta. Katsokaa miehiin semmoisiin kuin Jaurès ja Pressense. Ne eivät ole tehneet sydämmistään mitään ryövärinpesiä, vaan sanoneet suoraan ja ujostelematta: ”Me olemme asettuneet puolustamaan syyttömiä väärentäjiä ja vääriä tuomareita vastaan, ja me pidämme sen kunniatehtävänämme”. Nämät miehet eivät ole tarvinneet katua vilpittömyyttään. Jaures on valittu ja Pressensen maali on varma.”

Puhuja antoi sitten seuraavan kuvauksen natsionalismista: ”Kun minä kolme vuotta sitten näin meidän hirvittävien natsionalistiemme heiluttavan käsivarsiaan kuin mylly siipiään ja kuulin heidän kerskuvan kuin aasien, menin ystäväni, filosoofin luo kysymään hänen ajatustaan ilmiöstä. Nämä natsionalistit ovat, sanoin minä, sivistymätöntä, tunteilevaa ja erittäin epämiellyttävää väkeä. Heidän johtajansa, jotka ovat keskenään eripuraisia ja joilla ei ole minkäänlaista käsitystä yleisestä tilasta, väittävät pääsevänsä ennen pitkää hallituksen etunenään. Onko se totta?

Ystäväni filosoofi vastasi: Minä en usko, että natsionalistit koskaan valloittavat tasavallan. He eivät yleensä pysty valloittamaan mitään. Natsionalisti-puhe intoilee ajan ja häviää sitten. Siitä voidaan sanoa, että se hallitsee samalla tavalla kuin lavantauti tai rutto.

Ystäväni pudisti surumielisenä päätään ja lisäsi: valitettavasti emme tiedä, milloin rutto lakkaa ja mitä tuhoja se voi aikaansaada heikontuneessa ja lamaantuneessa kansassa.

Hän mietti sitten hetkisen ja jatkoi: Natsionalistit eivät itsessään ole mitään, mutta pelottavat ihmiselliset voimat, tietämättömyyden ja pimeyden synkät voimat pitävät niitä yllä. Ihmisessä on vanha jäännös raakuutta ja villeyttä. Ihmissyönti oli alkuaikoina niin kauan voimassa että tämä alkuperäinen vaisto, jota monen vuosisadan kultturikehitys on viihdyttänyt uneen, vieläkin voi virota eloon silloin tällöin.

Natsionalistit kutkuttavat ja ärsyttävät näitä vaistoja. Natsionalistit koettavat herättää henkiin villien viekkauden ja julmuuden, naurettavan taikauskon ja alkuaikojen raan epäjumalan palveluksen. He koettavat ajaa yksinkertaisia ja heikkoja ihmisiä takaisin näihin raakoihin aikoihin, jolloin miehet polvistuivat palvelemaan töyhtöpäisiä johtajia ja antoivat pappien uhrata ihmisiä jumalille.

Näin puhui ystäväni, filosoofi, ja hän oli oikeassa. Mutta mistä saa natsionalismi, joka itsessään ei ole mitään, tämän barbaarisen leiman, tämän vihan ja valheen hengen? Munkeilta, jotka omat luoneet natsionalismin ja kaikilta niiltä ihmisiltä, jotta työskentelivät taantumisen ja sorron palveluksessa.”

Anatole France lopetti puheensa kehottamalla valitsijamiehiä jatkamaan alkavaa työtänsä ja tekemään munkkien tappion täydelliseksi täyte- ja uutisvaaleissa.

Tampereen Uutiset no 92 15.5.1902.

Koulutetaan hyvä tyyppi

Ammattikorkeakoulujen näyttävät mainoskampanjat ovat saaneet kyselemään, että verorahoillako meidän lapsia toiselle puolelle Suomea houkutellaan? Toimittajat ovat lähteneet asialle ja selvitelleet juuri niin olevan. Hesarin kyselykierros tuotti tiedon 2,5 miljoonan siirtymisestä julkiselta sektorilta yksityisille tv-kanaville ja mainostoimistoille.

Kaleva pääkirjoituksessaan ehti kehumaan, että mainostaminen on taantuvien seutujen koulujen oljenkorsi saada opiskelupaikat täyteen. Esitetyissä laskelmissa kun Oulun ammattikorkeakoulu mainosti pienimmällä summalla. Oulu on vetovoimainen, ei tarvitse Oulun koulut markkinointia.

Oamkin sisältä korjattiin Kalevan viestiä. Kyllä Oamk mainostaa ja markkinoi, mutta tekee sen oman henkilökunnan voimin. Jos käytetyt työtunnit lasketaan mukaan, niin Oamk käyttää aivan yhtä paljon kuin muutkin.

Haastattelussa ammattikorkeakoulujen rehtorineuvoston puheenjohtaja Vesa Saarikoski arvioi, että rahankulutus on ollut samaa tasoa viimeiset kymmenen vuotta. Televisiomainontakaan ei ole uutta. Muutoksen on siis täytynyt tapahtua lähetetyssä viestissä.

Go Vamk yourself! Sinne on päästävä! Väritön asialinja on saanut väistyä.

Ammattikorkeakoulut sanovat toimivansa läheisessä yhteistyössä työnantajien kanssa ja ottavansa huomioon työelämän vaatimukset herkällä korvalla. Eilen yliopiston sähköpostilistan kautta tuli työpaikkailmoitus, joka herätti huomaamaan mistä on kyse.

Eräs oululainen firma etsi kesätyöntekijöitä, ja ilmoitti vaatimuksensa seuraavasti:

Ei haittaa vaikkei sinulla olisikaan aikaisempaa kokemusta, sillä työn perusrutiinit oppii nopeasti. Tärkeintä on, että olet hyvä tyyppi!

Pitää olla hyvä tyyppi! Tämä ilmoitus ei ole mitenkään ainutlaatuinen, ja töitä etsivät nuoret ovat varmaankin minua useammin vastaavia nähneet.

Pitää olla hyvä tyyppi! Koulut eivät enää mainosta millaisia taitoja ja uramahdollisuuksia niiden kautta saa. Ne mainostavat, että opiskelemalla meillä sinustakin tulee hyvä tyyppi.

Taidekoululaisten valokuvia

Limingan taidekoulun valokuvalinjalaisten näyttely oli tänä keväänä tuotu Ouluun, pääkirjaston näyttelytilaan. Kyllä näitä kelpaa suuremmallekin yleisölle esitellä.