Jöde

Maanantaina Yle Radio Suomessa alkaa kaksikymmentäosainen kuunnelma Gösta Sundqvistista. Peter Lindholmin käsikirjoittama ja ohjaama Itkisitkö onnesta? on jo kokonaisuudessaan kuunneltavissa Areenassa.

Viiden ensimmäisen osan perusteella Lindholm on rakentanut julkisen Sundqvistin ja hänen laulujensa taustoituksen. Siinäkin aiheeseen vain päällisin puolin perehtyneelle uutta ja yllättävää. Göstan viime vuosien voimakas julkikuva on peittänyt alleen nuoruusvuosien toisenlaisen hahmon. Gösta oli tarinoissa Jöde, ja lempinimeä alleviivaavasti Jörn Donner -imitaattori kuuluttaa joka jakson.

Tarina kulkee vaiheesta toiseen sujuvasti. Kussakin osassa on jokin musiikin ulkopuolisesta maailmasta poimittu tarina, joka suuntaa johonkin hittibiisiin. Jöde on kontrollifriikki, ja se vaikuttaa kaikkeen hänen tekemiseensä.

Yle Radion Suomen lähetysvirtaan nämä 20-minuuttiset pätkät istuvat mainiosti. Puhetta ja musiikkia tasaisessa tahdissa.



* Itkisitkö onnesta? Tarina Gösta Sundqvistista

Mestarietsivä Naukio

Sarjakuvatelevisiossa Tertsi ja Retsi valitsivat sarjakuvia autiosaarelle viemisikseen. Tertsin yksi valinta oli Raymond Macherotin Mestarietsivä Naukio ja tapaus Krompyyri (Chaminou et le Khrompire, 1965). Suomeksi tarina on julkaistu Ruudussa, ja kun Ruutu-pino oli valmiiksi pöydällä, päätin verestään muistoja tuosta sarjakuvasta.

Mestarietsivä Naukion seikkailuja Macherot teki vain yhden albumin verran. Sen asetelmat taisivat olla 1960-luvun lapsille (tai lapsien vanhemmille) vielä liian radikaaleja. Myöhemmin 1990-luvulla hahmo herätettiin uudelleen henkiin ja eri tekijöiden yhteistyönä syntyi kaikkiaan viisi albumia. Niitä ei ole suomeksi nähty.

Naukio eli Zoolandiassa, eläinten maailmassa, jossa krompirismi (toisten eläinten lihan syöminen) oli ankarasti kielletty. Zoolandiassa kaikki söivät kasvispohjaisia ruokavalmisteita. Naukio eli ja työskenteli Pastan kaupungissa, mutta krompirismiin hän törmäsi lomallaan Siestassa. Paikallisuutiset kertoivat, että vankilasta oli karannut leopardi Narsku, joka oli ollut kärsimässä rangaistusta lihansyönnistä.

Media lietsoi hysteriaa, johon alkusivujen perusteella vaikutti olevan syytäkin. Narsku kidnappasi mukaansa Naukion sihteerin Tsutsun. Ilmeinen aie oli popsia hänet. Tarinan edetessä Narskun tapaus sai yllättäviä piirteitä, nähtävästi joku oli halunnut hänen pakenevan. Siestan kuvernöörin Hukkarouskun käytös oli epäilyttävää.

Hukkarousku ei ollut tyytyväinen poliisiensa toimintaan. He olivat kyenneet vangitsemaan Narskun, ja se ei vaikuttanut kuuluvan suunnitelmiin. Pian kuvernöörin toimet saavat valaistusta.

Krompirismi oli alkanut kiehtoa Hukkarouskua ja tunnetun lihansyöjän karkuteillä oleminen antaisi mahdollisuuden kokeilla sitä. Kuvernööri oli suunnitelmissaan itsevarmuudestaan huolimatta huolimaton. Naukion ystävä vanginvartija Pippin ihmetteli monia yksityiskohtia, ja pian he olivat syyllisen jäljillä.

Lapsena 1970-luvulla luin tarinaa eläinsuojeluajatusten kärjistämisenä. Nyt ensimmäisenä tulee mieleen, että Macherot on tällä etäännytyksellä halunnut käsitellä pedofiliaa ja sen ympärille kiertynyttä rikollisuutta. Tähän suuntaan ajatuksia vie myös Naukion hahmo, joka on toisaalta naivi antisankari, toisaalta pätevä poliisi.

Lopulta kaikki päättyi hyvin. Ketään ei syödä (paitsi kaloja) ja kaidalta polulta suistunut maakuntajohtaja viedään kuninkaan tuomittavaksi.



* Sarjakuvatelevisio. Youtube

Stalinin kuolema

Kun alkoi olla viimeiset hetket nähdä elokuva Stalinin kuolemasta, päätin lähteä tarkistamaan millainen komedia on saatu aikaiseksi. Aluksi filmi oli jäädä kokonaan katsomatta, koska tämänkään nimeä ei ole suomennettu. The Death of Stalin ei englanninkielisenä sisällä mitään sellaista jujua, joka ei olisi tullut ymmärretyksi Stalinin kuolema -nimestä.

Stalinin viimeisistä vaiheista liikkuu kaikenlaisia tarinoita ja salaliittoteorioita. Armando Iannuccin ohjaaman elokuvan käsikirjoituksessa ei kuitenkaan ole tartuttu näihin. "Viralliset" kertomukset tapahtumista ovat hyvin riittäneet huumorin pohjaksi. Kärjistys ja liioittelu ovat komedian keskeisiä aineksia.

Huolimatta elokuvajulisteen naamarivistöstä, niin keskeiseksi hahmoksi nousee Berija (Simon Russell Beale). Sisäasianjohtaja Berija oli ensimmäisenä paikalla ja alkoi pedata itselleen johtopaikkaa pääsihteerin edesmentyä. Kidutuksista ja keskitysleireistä tunnettu Berija ei kuitenkaan pärjännyt pelissä Hruštšovin kanssa (Steve Buscemi). Muista ei vallankahvaan olisi ollut. Kommunistisen puolueen sihteeristö (johtajat) on kamppailussaan "inhimillinen", jos sellaista sanaa mustan huumorin tuotteesta voisi käyttää.

Vaikka Neuvostoliiton monista kansallisuuksista vitsaillaankin, niin oma miehemme maailmalla, Otto Wille Kuusinen, ei ole mahtunut elokuvaan vaikka noissa piireissä hänkin vaikutti. Kuusista on pidetty hiljaisena ja värittömänä, ja ei filmiin useampaa samantapaista hahmoa ole tarvittu. Malenkov (Jeffrey Tambor) riitti.

Berijan ja Hruštšovin lisäksi huomattavia hahmoja elokuvan huumorissa ja kulussa on Molotov (Michael Palin). Melkoista menoa Moskovassa 1953.

Johannes ja Pirkale: Rotkovuoren trubaduurit

Edellinen Korpin lauma

Viimeiseksi suomennetuksi Johannes ja Pirkale -albumiksi on jäänyt Rotkovuoren trubaduurit (1996). Semic julkaisi sen samana vuonna kuin se ilmestyi maailmalla, tässä vaiheessa oli jo taidettu siirtyä kansainvälisiin yhteispainatuksiin.

Toisessa albumissa uudet tekijät eivät jatkaneet Peyon takapajuisia tasa-arvoajatuksia. Korpin laumaa on mitä ilmeisimmin moitittu laajasti naiskuvastaan, ja kritiikki on otettu huomioon.

Kiertelevät trubaduurit huijaavat Pirkaletta kertomalla taikakeinosta, jolla saisi parannettua musiikillisia kykyjä. Alppiruusu suussa soitanto sujuisi muka loisteliaasti. Tästä on rakennettu albumin mittainen vitsi, Pirkale ei pääse kertaakaan testaamaan miten vippaskonsti vaikuttaisi hänen kykyihinsä.

Alppiruusua etsiessään Johannes ja Pirkale näkevät taistelun, jossa Rotkovuoren herttua perillinen Maxim voittaa helposti kolme roistoa. Kuninkaan linnaan tultuaan hän kiistää koko yhteenoton.

Maxim ei käyttäydy lainkaan säätynsä mukaisesti. Hän ei välitä pilkasta, eikä puolusta kunniaansa. Kiertelevien trubaduurien Orvokki ihmettelee kovin nuorta miestä: onko hän täysi vellihousu?

Tarinan mittaa Maximin tausta selviää. Rotkovuoren herttua, Maximin isä, oli uhannut jättää poikansa perinnöttömäksi jos tämä ei saisi kiivasta luontoaan kuriin ja olisi tappelematta vuoden ajan. Velipuoli Urbanus yritti kaikkensa saadakseen ehdon laukeamaan ja päästäkseen herttuaksi.

Isäkin oli Urbanuksen valtapyrkimysten tiellä. Onneksi Orvokki huomaa mitä mestari Gideon oli tekemässä. Pahat aikeet saatiin estettyä, herttua elpyi ja yhdessä toiminut nuori pari saa toisensa.

Yvan Delporten, Thierry Cullifordin ja Alain Mauryn toinen albumi on tasapainoisempi ja jäntevämpi seikkailu kuin ensimmäinen. Tempo on tiivis, mutta se pysyy paremmin kasassa. Nämä tekijät tuottivat vielä kaksi Johannes ja Pirkale -albumia, La nuit des sorciers (Velhojen yö, 1998) ja La rose des sables (Hiekkarantojen ruusu, 2001), mutta ne ovat jääneet suomentamatta.

Onneksi suomennos sarja ei loppunut Korpin laumaan tai Sysivuoren kiroihin. Silloin sarjasta olisi jäänyt paha maku. Ei Rotkovuoren trubaduuritkaan ole mitään tasa-arvon juhlaa, mutta siinä ainoana albumina on keskeisessä roolissa oleva toimiva nainen. Säätykiertoakin hieman tapahtuu, kun herttua sallii poikansa mennä naimisiin väärästä säädystä olevan kanssa.



Paluu alkuun: Jumalten lähde

Johannes ja Pirkale: Korpin lauma

Edellinen Sysivuoren kirot

Johanneksen ja Pirkaleen seikkailut jatkuivat pitkän tauon jälkeen Peyon (Pierre Culliford, 1928-1992) kuoleman jälkeen. Vuonna 1994 ilmestyi Korpin lauma, jonka käsikirjoittivat Yvan Delporte ja Peyon poika Thierry Culliford (s. 1955) ja piirsi Alain Maury. Värityksestä oli vastuussa Peyon puoliso Nine Culliford. Suomeksi albumin julkaisi Semic 1995. Kustantajan vaihdoksen myötä strumffien tilalle tulivat smurffit.

Johannes ja Pirkale ovat edelleen kuninkaan palveluksessa. Pirkaleen soittotaito on saanut samanlaisia vaikutuksia kuin Asterixin kylän Trubadurixin tai Niilo Pielisen pielofoni. Soitto saa aikaan sateen ja myrskyn.

Varsinainen seikkailun sykäyksenä ovat Morovia-Podlakian alueelle hyökänneet hunnit. Kuningas Ladislav pyytää apua serkultaan, ja niin Johanneksen ja Pirkaleen kuningaskunnassa nostatetaan sotilasjoukko itäisten naapureiden avuksi.

Yksi hunnilaumoista, Korpin lauma Fumblel-kaanin johdolla hyökkää syvälle länteen ja ottaa Hieronymuksen panttivangikseen. Samaan aikaan Vuorenpään paronin käskynhaltija Hubert päättää käyttää sekasortoa hyväkseen ja kaapata vallan kuningaskunnassa.

Johannes ja Pirkale ovat riitaantuneet musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Pirkale päätyi Vuorentaan käskynhaltijan vangiksi, ja smurffeilla on iso työ etsiä sankarit omilta tahoiltaan.

Sekavien juonenkäänteiden jälkeen asiat palaavat mallilleen. Hunnit palaavat sinne mistä tulivat, ja Hubert päätyy tyrmään. Samanlaista jäntevyyttä kuin Peyon albumeissa oli uudet tekijät eivät saa aikaiseksi. Semicin suomennoksessa nimessä on sekavuutta, ja kaani/klaani-sanat menevät usein sekaisin. Mahdollinen niihin liittyvä vitsailu ei avaudu.

Seikkailujen naiskuva ei varsinaisesti parane. Toimivia kansannaisia on nyt otettu mukaan enemmän, mutta sotaanlähtöä pidettiin eräässä linnassa hyvänä asiana. Niin pääsi eroon nalkuttavasta vaimosta.

Uudet tekijät ovat pyrkineet nostamaan kerronnan tempoa, mutta se on johtanut lähinnä sekavuuteen. Tarinan käänteitä tulee liikaa. Vähempikin olisi riittänyt.



Seuraava Rotkovuoren trubaduurit

Johannes ja Pirkale: Sysivuoren kirot

Edellinen Strumffien maa

Sysivuoren kirot oli ensimmäinen suomeksi nähty Johannes ja Pirkale seikkailu. Se julkaistiin Ruudussa (5-16/1974), ja se oli myös toinen Otavan albumisarjan ensimmäisistä julkaisuista (toinen oli Kuusistrumffinen huilu) 1977. Albumi jäi viimeiseksi Peyon tekemäksi Johannekseksi ja Pirkaleeksi, se ilmestyi Spiroussa 1967 ja albumina 1970. Ennen sen ilmestymistä sarjakuva oli ollut tauolla kuusi vuotta.

Tarina esitellään pääpiirteissään heti ensimmäisellä sivulla. Uljas ritari Klaus ja Kaunometsän lääninherran tytär Genoveva ovat rakastuneet ja aikoivat naimisiin. Mutta voi! Lääninherralla ei ollut poikaa, joten tyttären mies perisi linnan ja maat. Siksi katala Sysivuoren paroni tahtoi myös Genovevan.

Taikakeinoin Sysivuoren paroni muutti Klausin koiraksi, ja koiran avulla hän sai Genovevan lupautumaan vaimokseen. Tätä Johannes ja Pirkale pyrkivät estämään. Taikakeinolle ei tiedetty kumoamiskeinoa, joten Pirkaleen piti uhrautua koekaniiniksi.

Hieronymus ei onnistu, joten apuun tarvitaan suurstrumffia. Heidätkin onnistutaan värväämään Sysivuoren vastaiseen kampanjaan.

Asiat menevät viime tippaan. Genoveva ja Sysivuori ovat jo alttarilla kun Klaus ryntää kirkkoon puhumaan morsiamen puolesta. "Ei ole eikä tahdo", Klaus huutaa kirkkoväelle.

Sulhanen vaihdetaan ja rakastuneen parin liitto sinetöidään. Tässä kohtaa Peyo antaa Genovevalle ensimmäisen pidemmän puheenvuoron.

Olisi saanut jättää antamatta. Peyon naiskuva on äärimmäisen kapea. Näissä suomennetuissa sarjakuvissa naiset ovat taustalla ja toiminnan ulkopuolella. Genoveva ja Aarnihovin valtiaassa esitelty neito Adalmiina ovat seikkailujen näkyvimmät naiset. Muut ovat hovin "nirppanokkia" ja "juorukelloja".

Tässä kohtaa ei voi vedota siihen, että aika oli vanhentanut tarinat. On Peyon naiskuva ollut vanhentunut jo tuoreeltaan 1950- ja 1960-luvuilla. Tuolloin tosin seksismi oli huumorin varjolla sallitumpaa. Genovevan hahmolla tehty loppuvitsi jättää koko albumille tunkkaisen maun.



Seuraava Korpin lauma

Johannes ja Pirkale: Strumffien maa

Edellinen Järvilinnain sormus

Vuodesta 1954 lähtien Johannes ja Pirkale oli ilmestynyt säännöllisesti Spiroussa. Järvilinnain sormuksen jatkona alkoi Strumffien maa 1961 (albumi 1964). Suomeksi tämä ilmestyi ensin NonStopissa (5-10/1975) ja sitten Otavan albumina (1978).

Tarinan alussa kuningas on kyllästynyt. Mikään ei häntä huvita eikä innosta. Pirkale yrittää kaikkensa hovinarrina, Johannes yrittää karkottaa masennusta Raakelin valmistamalla juomalla. Linnaan saapuneet ilveilijät eivät myöskään onnistu kohottamaan kuninkaan mielialaa.

Kunnes sirkustirehtööri tuo näytille viimeisen valttikorttinsa, ihmeellinen pienen sinisen olennon. Strumffi saa kuninkaan heräämään horteestaan. Strumffilla on ikävää kerrottavaa, hän oli tullut hakemaan apua Johannekselta ja Pirkaleelta. Suurstrumffi oli vangittu, ja strumffia strumffaava strumffi oli tuhonnut kotikylän.

Strumffien maata oli jo pohjustettu Kuusistrumffisessa huilussa. Mestari Hieronymus oli kuvaillut matkaa Taivaanäärelään mahdottomaksi, nyt tuo taival oli kuljettava mestarin huonon kunnon ja sairauden vuoksi. Kuningas haluaa välttämättä päästä mukaan matkalle.

Avuksi matkalle Hieronymus antoi kepin, jonka avulla pystyi luomaan lähteitä. Siitä ei matkan aikana ollut hyötyä, koska aavikolla se synnytti vain suolaisen veden lähteitä. Perille päästyä Pirkale heittää kepin pois ennen kuin sille löytyi käyttöä strumffia strumffaavan strumffin taltuttamisessa.

Strumffia strumffaavaksi strumffiksi osoittautui tulta syöksevä lohikäärme Fafnir. Se isäntänsä Monulfin kanssa oli tuhonnut kylän, vanginnut Suurstrumffin ja pakottanut muut strumffit kaivamaan timantteja. Niitä oli saatava kukkarollinen päivässä, muutoin Suurstrumffi menettäisi henkensä.

Johannes päihittää Monulfin helposti, mutta Fafnir on vaikeampi tapaus. Juonen avulla lohikäärme saadaan nukutetuksi ja Suurstrumffi Hieronymuksen taikakepin avulla muuttaa sen vettä syökseväksi lohikäärmeeksi. Fafnirin selässä sankarit ja roisto pääsevät takaisin omaan kuningaskuntaansa.

Strumffien maan jälkeen Johannes ja Pirkale jäivät monen vuoden tauolle. Peyo oli aloittanut uuden sarjakuvan, Benjaminin, 1962. Se ja strumffit pitivät hänet kiireisenä vuosikaudet.

Kuten aikaisemmatkin Johannes ja Pirkale -albumit, tämäkin on hyvin käsikirjoitettu. Tosin Peyo noudattaa osin samaa kaavaa, mutta tuo huumorin ja toiminnan rytmitys on onnistunut. Miksi siis muuttaa toimivaa kaavaa. Lyhyemmissä Strumffi-tarinoissa saattoi olla kerronnassa vaihtelevampi.



Seuraava Sysivuoren kirot

Suomalainen juhannus

Suomeen ranskan opettajaksi tullut Philippe Guicheteau kirjoitti kirjan täällä kokemastaan. Kaksikielinen Sunnuntaikirjeitä Suomesta – Courrier de Finlande (Tammi 1999) toimii oheislukemistona ranskankieltä opiskellessa.

Guicheteau käsittelee kirjeissään Suomea ja suomalaisuutta. Hän kirjoittaa muun muassa sukunimistä, ja ihastelee niiden luontoläheisyyttä. Toisaalta metsässä oleva petoeläin (Ruokolahden leijona) herätti suomalaisissa ennen näkemättömän paniikin. Puistoihmisiäkö me olemme?

Luonto on mukana kun Guicheteau pohtii suomalaisten Juhannuksen viettoa. Hän ollessaan Helsingin Seurasaaressa sai tavallisesta suomalaisesta juttukumppanin. Tämä välttämättä halusi selostaa ulkomaalaiselle miksi hän oli Seurasaaressa eikä omalla kesämökillä. Kuusikymppinen mies avautui Philippelle ja kuvaili yksityiskohtaisen tarkasti Mikkelin seudulla olevaa mökkiään.

”Mies tuijotti tuleen ja hänen ajatuksensa olivat jossakin hyvin kaukana. Hänen kuvauksensa oli niin väkevä, että tuo maisema piirtyi silmieni eteen. Tuon alakuloisen miehen lempeydestä huolimatta en pystynyt millään tavalla eläytymään hänen tuskaansa, enkä uskomaan, että hänellä oli metsiä ja järviä niin ikävä kuin hän halusi antaa ymmärtää.”

Mökit ylipäätään olivat Guicheteaulle kummastus. Mikä järki oli siinä, että saari oli autio, mutta siellä pirisi kännykkä? Miksi mökeillä ei ole juoksevaa vettä kun on kuitenkin televisio? Ja nuotion tekemiseen käytetään sytytysnestettä.

Sitä sopii ihmetellä.

Johannes ja Pirkale: Järvilinnain sormus

Edellinen Seitsemän lähteen sota

Järvilinnain sormus oli Peyon tuotteliaimman kauden viimeinen puhdas Johannes ja Pirkale -seikkailu. Se ilmestyi Spiroussa 1960 ja albumina pari vuotta myöhemmin. Suomeksi se ilmestyi ensin NonStopissa (20-22/1977) ja sitten Otavan albumina (1979).

Tarinan prologissa mies kokee haaksirikon ja onnistuu kuin onnistuukin pelastautumaan rantaan. Samaan aikaan Johannes ja Pirkale ovat läheisessä majatalossa, jonka ruokavarat ovat lähes lopussa. Pirkaleen ruokahalu jää täyttämättä, kun mereltä pelastautunut mies syö talon viimeisen leivän.

Johannes on ymmärtäväinen kolme päivää syömättä ollutta kohtaan, mutta ulkonäöstä tehdyt päätelmät menevät pahasti vinoon. Köyhä raukka onkin Järvilinnan herttua Hubert.

Herra herttua on ollut kolme vuotta panttivankina Tyrmäholvissa. Nyt hän oli menossa linnaansa selvittämään vasalleiltaan, miksi lunnaita ei oltu maksettu. Koska majatalossa ei ollut hevosia, niin Johannes tarjoutuu hakemaan sellaisen linnasta. Pantiksi herttua antaa Johannekselle ja Pirkaleelle Järvilinnain sormuksen.

Yöllä ehtii tapahtua paljon. Herttua napataan uudelleen, ja majatalon isäntä heitetään kaivoon. Tarinan onneksi isäntä ei huku, vaan on aamulla kertomassa sankareille mitä oli tapahtunut. Petturi oli omia miehiä!

Erinäisten vaiheiden jälkeen käy ilmi, että tallimestari Anselm oli maksanut Tyrmäholvin Herkuleelle siitä, että tämä pitää Hubertin vankinaan. Arka mies, joka myöhemmin paljastuu mestari Demetriukseksi, antaa vinkin, että todisteet tästä löytyisivät Tyrmäholvista. Sankarit siis suuntaavat sinne.

Tyrmäholvin Herkuleella on rahvaan tavat. Niinpä Pirkale harppuineen pääsee pian hänen suosioonsa, ja kirjallinen dokumentti Anselmin petoksesta saadaan. Sitten on jo kiire takaisin Järvilinnaan, jossa tallimestari on huijaamassa herttuan arvoa itselleen.

Sankarit ehtivät ajoissa takaisin ja feodaalisen yhteiskunnan rakenteet säilyivät koskemattomina. Säätykiertoa ei tapahtunut.

Tässä tarinassa eivät strumffit vieraile, eikä yliluonnollisia fantasiaelementtejä ole mukana. Keskiaikainen yhteiskuntajärjestys pysyy rikkomattomana. Myöhemmin 1982 tarinasta muokattiin osa Smurffit-animaatiosarjaa, jolloin pienet siniset miehet ovat keskeisemmässä roolissa.



Seuraava Strumffien maa

Johannes ja Pirkale: Seitsemän lähteen sota

Edellinen Kuusistrumffinen huilu

Peyo alotti heti Kuusistrumffisen huilun jälkeen erillisten strumffi-sarjakuvien tekemisen. Ne olivat lysyempiä, parikymmensivuisia Spirouta varten tehtyjä tarinoita. Johannes ja Pirkale jatkoivat entiseen malliin. Vuonna 1959 lehteen syntyi Seitsemän lähteen sota (albumi 1961). Suomeksi se ilmestyi NonStopissa (23-25/1976) ja Otavan albumina (1978).

Pirkale on vakuuttanut Johannekselle tietävänsä oikotien kuninkaanlinnaan. Syrjäiset polut johdattivat sankarit ties minne jumalan selän taakse. He hakeutuvat sateelta suojaan linnaan, joka osoittautui hylätyksi. Keittiö oli tyhjillään, samoin kaikki muut huoneet ja kamarit.

Keskiyön jälkeen ilmestyi haamu, joka osoittautui Adalbert Lähteensilmäksi. Entistä linnanherraa ei oltu päästetty muun suvun joukkoon haudanrauhaan. Eläissään Adalbert oli töpännyt pahasti. Erään huonon viinivuoden jälkeen hän oli pyytänyt Saara-noitaa muuttamaan kaikki linnaa ympäröivät seitsemän lähdettä viiniksi.

Viikon väkensä kännistä toikkarointia seurattuaan hän vaati Saaraa lopettamaan viinin virtaamisen. Se mikä sopi herralle, ei sopinut koko kansalle. Noita katkaisi viinivirrat, mutta ei palauttanut vettä tilalle. Ei kulunut montakaan päivää kun linna oli hylättävä. Adalbert ainoana jäi, ja rajan taakse siirryttyään sai esi-isiltään ankaran tuomion. Hän pääsisi haudan lepoon vasta kun lähteen virtaisivat ja linnanherrana olisi Lähteensilmä.

Suurstrumffin ystävällisellä avulla lähteiden vesi saadaan liikkeelle, mutta esi-isien vaatimusten toinen osa johtaa melkoiseen sekasortoon. Linnanherraksi ilmoittautuu koko joukko Lähteensilmiä.

Sinettisormuksen avulla oikeaksi perijäksi selviää Lähteensilmän Juhani, joka oli lähettänyt virkistyneeseen linnaan vain palvelijansa.

Adalbert-haamu auttaa parhaansa mukaan häätämään perinnöntavoittelijoita, mutta se ei riitä. Syttyy sota, jonka seuraukset ovela Johannes saa minimoitua. Linnanherraksi nousee oikea verenperintö, Lähteensilmän Juhani.

Seitsemän lähteen sodan ainekset ovat samankaltaiset kuin Jumalten lähteessä. Peyo on yhdistellyt keskiajan "todellisuutta" ja taikauskoja. Esi-isiensä hylkäämä henki saa lopulta yli sadan vuoden jälkeen rauhan. Strumffien läsnäolo tarinassa ei olisi välttämätöntä, ehkä heitä ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessakaan, mutta ei heidän takiaan ylimääräisiä mutkia tehdä.



Seuraava Järvilinnain sormus

Johannes ja Pirkale: Kuusistrumffinen huilu

Edellinen Aarnihovin valtias

Kuusistrumffinen huilu on saanut suomessa peräti kolme julkaisukertaa. Ensin se julkaistiin Ruudussa (23-29/1975), ja sitten Otavan albumina 1977. Tarina avasi Otavan kuusiosaisen Johannes ja Pirkale -sarjan. Albumista otettiin uusintapainos 2009 (Kuusismurffinen huilu), mutta muita sarjan albumeita ei uusittu.

Alkujaan Spiroussa tarinan nimenä oli Kuusireikäinen huilu. Kun mukaan tulleet sivuhahmot strumffit saivat suosiota, niin albumin nimestäkin oli hyvä nähdä keitä seikkailussa on mukana. Strumffit olivat Suomessa tuttuja jo Ruudun aloittaessa julkaisemaan tarinaa. Semic oli 1972-73 julkaissut kolme Muffe-albumia, joissa tähtinä olivat nämä pienet siniset olennot. Olivatpa he Ruudun ensimmäisen numeron kannessakin.

Strumffit/Smurffit olivat Peyon suurin menestys. Tosin hahmot taisivat tuottaa paremmin rahaa levylaulajina kuin animaatio- tai sarjakuvahahmoina. Johanneksen ja Pirkaleen ja Smurffien päätyminen eri kustantajille häivytti tehokkaasti hahmojen aikaisemman yhteyden.

Kuusistrumffisen huilun aluksi Pirkale piinaa koko hovia luutullaan. Kun linnaan saapuu soitinkauppias, niin hänet lähetetään nopeasti seuraavaan kauppapaikkaan. Hänen nyytistään putosi huilu linnanpihalle, ja vaikka kuinka kuningas yrittää estää sitä päätymästä Pirkaleen käsiin, niin toimi epäonnistuu.

Huilu osoittautuu taikahuiluksi, joka saa kuulijansa tanssimaan ja nukahtamaan. Huilua tavoittevat myös roisto Matias Pussinkääntö ja salaperäiset pienet olennot.

Tarina on sivumäärältään pidempi (64 s.) kuin aikaisemmat Johannes ja Pirkale -albumit (48 s.). Siten mukaan on saatu enemmän juonenkäänteitä. Tarinaa ei ole venytetty, vaan se on vaatinut enemmän sivuja tullakseen kerrotuksi. Strumffien lisäksi fantasiamaailmaa on muutenkin tuotu kerrontaan. Esimerkiksi Johannes ja Pirkale siirtyvät Taivaanäärelään strumffien luo mestari Hieronymuksen tekemin taikakeinoin.

Pussinperän rötöstelyjen estämiseksi strumffit tekevät Pirkaleelle oman taikahuilun. Soittajana Pirkale on sitkeä, ja tästä oli hyötyä lopputaistelussa.

Kaksi edellistä seikkailua tapahtuivat "realistisella" keskiajalla. Nyt Peyo alkaa selkeästi luoda omaa maailmaansa uusine asukkaineen. Strumffien kieli veikeä keksintö, joka ei olekaan niin yksinkertainen kuin Pirkale kuvittelee. Uusien elementtien kautta sarjakuva saa oivallista oman universuminsa tuntua.


Seuraava Seitsemän lähteen sota