Kun näin uuden tuttavuuden, Lucie Durbianon sarjakuvakirjan Punainen pukee teitä ja muita tarinoita (WSOY 2009) kaupan hyllyllä, jo kansi kertoi, että kyseessä olisi ihastuttava teos. Sisäsivujen selailu varmisti asian, petollisen kepeä piirros- ja väritystyyli vei ensin mukanaan. Myöhemmin tarinatkin paljastuivat olevan samaa luokkaa.
Durbianon teokseen on koottu seitsemän tarinaa, jotka kaikki pohjautuvat samaan perusvireeseen. Seitsemän erilaista ihmissuhdetta, ihmisten välistä koskettavaa kohtaamista, joita kaikkia kuljettaa halu elää muistelemisen arvoisia hetkiä.
Kirjan avaa nimitarina Punahilkan ja suden tasa-arvoisesta kohtaamisesta. Sen jälkeen alkavat variaatiot, joista Villi Länsi on toisen suoranaista hyväksikäyttöä ja teoksen lopettava Puutarha-cocktail julkkishakuista tyhjäpäisyyttä.Toinen tuttu satukohtaaminen on Liisan (Saara Pääkkösen suomennoksessa Alice) ja kanin tapaaminen. Tarinoille keskeistä dialogia kuvastaa Kanin ja Alicen sanailu:
- Alice, älä takerru minuun. Käyt hermoilleni.
- Voi anteeksi.
- Ei se mitään.
Hieman myöhemmin, kun Kani on saanut pelastettua rakkaansa:
- Kani! Odota minua!
- Kuka tuo tyttö on?
- En tiedä.
- Tyhmänäkö sinä minua pidät?
- Kani...
- Unohda se kani, hän sai lemmittynsä takaisin.
- Mutta minä rakastin häntä...
- Älähän nyt, mitä sinä tiedät rakkaudesta?
- No...
- Tuskin paljoakaan, vai mitä?
- ...
- Seikkailuahan sinä halusit?
- Öh... Niin.
- Saamasi pitää.
- ah!
Lucie Durbianon teos on mitä ihastuttavin. Petollisen keveästi tarinoissa liikutaan kuolemanvakavasta pinnalliseen keveyteen, samoja keinoja käyttäen. Taitaapa kuvatut keinot olla ihmisten kohtaamisissa jatkuvasti käytössä, vielä moninaisemmin variaatioin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti