Rodolphe Töpffer: Col d’Anterne

[Tänä päivänä Rodolphe Töpffer (1799-1846) tunnetaan lähinnä sarjakuvistaan, jotka monella tapaa ovat nykyaikaisen sarjakuvan aloittajia. Töpffer oli muutoinkin kirjallisesti lahjakas: hänen tuotantoonsa kuului näytelmiä, romaaneja, kirjallisuusesseitä ja matkakertomuksia. Kaikki tämä syntyi koulumestarin toimen ohessa ja kohtalaisen nopeassa tahdissa.

Sarjakuvan lisäksi muutakin Töpfferin tuotantoa kantautui Suomeenkin saakka. Kirjallisessa kuukauslehdessä 1876 (n:o 5) julkaistiin "Rudolf Töpfferin" matkakertomus Col d’Anterne. Tarina oli syntynyt 1836, ja 1841 se julkaistiin osana Töpfferin kokoomaa Nouvelles genevoises (éditions Jacques-Julien Dubochet, Paris). Suomentajaa ei Kirjalliseen kuukauslehteen ole merkitty.

Matkakertomuksessa on samanlaisia satiirisia ja jopa absurdeja aineksia joita Töpfferin sarjakuvistakin tapaa. Ihmisluonto on kuvauksen kohteena Euroopan ekstreemien paikkojen sijaan.

Col d’Anterne on vuorensola Ranskan Alpeilla, lähellä Mont Blancia. Paikka on ollut suosittu Mont Blancin ihailuun ja kuvaamiseen. Col d’Anterne nousee 2257 metrin korkeuteen merenpinnasta, kun tuo Alppien korkein kohta on yli 4800 metrissä.]

Servoz’in laakso on ensimmäinen, jos mennään ulos Chamouni’n laaksosta. Kun lumi on kadonnut läheisiltä kukkuloilta ja laitumet ovat taas pukenneet vehreiksi, näyttää tämä laakso ihanalta, vaikka jotenkin jylhältä. Siinä on siellä täällä muutamia mökkejä ja niiden seassa ravintola, johonka saavuin ehtoolla 12 päivänä kesäkuuta.

Tästä laaksosta päästään ulos monella tavoin. Muuan luokka matkustavaisia kulkee pitkin valtatietä, se on sangen yksinkertaista; mutta ollen nuori ja kulkuhalukas hyljäsin minä tämän tavallisen tavan päästä ulos laaksoista. Kulkuhalukas tahtoo kunnaita, tahtoo vuoria, tahtoo seikkailuja, vaaroja, ihmeitä. Miksi? niin vaan on hänen tapansa. Kuten aasinkaan mieleen ei juolahda muuta kuin käydä lyhintä, tasaisinta, parasta tietä myllystä leipohuoneelle, niin ei ajattele kulkuhalukas nuorukainenkaan koskaan kulkea muuta kuin tietä Servoz’ista Geneve’en, kuin pisintä, jyrkintä, vaivalloisinta. Kauppa-asioitsijat, juustokauppiaat, rahamiehet, vanha väki tekevät kuten aasi; oppineet, taiteilijat, Englantilaiset ja minä, me teemme kuten kulkuhalukas nuorukainen.

Siksi oli vuorien ja teiden laatu ensimmäinen, mitä tiedustelin, tullessani Servoz’in pieneen ravintolaan. Minulle puheltiin Col’ d’Anterne’sta. Tämä on ahdas rotko, kaitana Fiz’in vuorihuippuin ja Buet-vuoren juuren välissä. Polku siinä on vaivaloinen, kukkula paljas ja louhinen, ja oitis huomasinkin, että se oli jotakin minulle, ja päätin seuraavana aamuna lähteä sinne hyvän oppaan seurassa. Valitettavasti ei seudussa ollut yhtään opasta eikä minulle voitu neuvoa muuta, kuin erästä gemsinpyytäjää, joka voisi viedä minut sinne, kuten minulle kerrottiin, ja tämän oli ottanut palvelukseensa jo eräs englantilainen matkustaja, jota samaa suuntaa, jota minä aioin seurata, tahtoi kulkea Sixt’iin.

Tullessani pihaan olin nähnyt tämän matkustajan. Hän oli leppeän näköinen herrasmies, siististi ja somasti vaatetettu ja hienoilla käytöstavoilla; sillä hän ei vastannut tervehdykseeni, jonka hänelle ohitse mennen tein. Tämä on sivistyneissä Englantilaisissa hyvän ja hienon käytöstavan tunnusmerkki. Kun sittemmin kuulin, että ainoa mies, joka voisi minut opastaa Col d’Anterne’n ylitse, jo oli tilattu tälle matkustajalle, menin hänen luoksensa, toivoen hänen kyllä saavani suostumaan siihen, että saisin maksamalla puolet gemsinpyytäjän palkasta kulkea hänen seurassansa Col’ille.

Englantilainen oli kääntänyt kasvonsa Montblanc’ille päin, mutta hän ei katsellut sitä. Hän haukotteli juuri ikään, minä haukottelin samoin: merkki, että meillä oli samanlaiset tunteet. Sitten näin sopivaksi antaa muutaman minuutin kulua, että Englantilainen saisi sill’aikaa tutustua personaani ja minä sitten muka voisin pitää itseäni hänelle esitettynä ja hänen tuttavuuteensa pääsneenä. Kun minusta näkyi sopiva hetki tulleen, aloin minä puoli-ääneen kääntymättä hänen puoleensa:

– Taivaallista! Soma näytelmä!

Ei hiiskausta; ei vastausta. Minä astuin lähemmäksi.

– Herra! lausuin minä mitä kohteliaimmasti, te tulette epäilemättä Chamouni’sta?

– Jä.

– Minäkin tulin sieltä tänä aamuna.

Englantilainen haukotteli toistamiseen.

– Minulla ei ollut kunniaa tavata teitä tiellä. Te tulitte kai Col de Balme’n ylitse?

– Äi.

– Tahi Praxion’inko ylitse?

– Äi.

– Minä tulin tänne Tête-Noire’n kautta ja aion huomenna Col d’Anterne’lle, se on, jos vaan saan opasta. Te olette jo saaneet, kuten minulle kerrottiin.

– Jä.

– Jä! Äi! Juokse jo järveen! huudahdin itsekseni. Tyhmä houkko! Ja nyt sanoin suoraan.

– Olisinkohan teille haitaksi, jos minä, kun en saa opasta, pyytäisin teitä sallimaan minun kulkea teidän seurassanne ja maksaa puolet kulungeista?

– Jä, olisitte haitaksi.

– En sitä enään pyydäkään, vastasin minä ja poistuin hänestä kokonaan ihastuneena tähän hupaiseen keskusteluun.

Ehtoo oli matkoilla kummallisen viehättävä, samoillessamme verkalleen yksinäisessä jylhässä seudustossa ilman muuta tarkoitusta, kuin nähdä, mitä silmiin esiytyy, piestä kieltä vastaantulijoille ja vielä enemmän enentää astuskelemisesta jo tuimeentunutta ruokahalua, jonka ateria on kohta tyydyttävä. Minä käyskentelin näin ja ohjasin kulkuni eräälle kalliolle, jonka rauniot peittivät; sen nimi oli Mont-Saint-Michel. Pari vuohta oli siellä laitumella ja pakenivat minun lähestyessäni; minä jäin yksinäni vallitsemaan paikkaa ja istahdin siellä kasvavain nuorten leppäin siimeeseen.

Täällä ei synny laisinkaan mitään seikkailua. Älä odota, lukija, sellaista. Minä istahdin tänne, siinä kaikki. Mutta se on paljon, sen saatat uskoa, tällaiseen aikaan tällaisella paikalla. Laakso lepäsi jo varjossa, loistava kirkkaus valaisi ja väritti jäätikköä tuolla juhlallisella vuorenkukkulalla, jonka huiput kuvaantuivat loistoisasti pilvien tummaa siintoa vastaan. Auringon lasketessa hälvenee yhä jäätikön läpikuultavien juopien hohto, ja kun viimeinen loiste katoaa viimeiseltä huipulta, näyttää kaikki elämä luonnossa lakanneeksi; silloin vasta muistaa mieli, joka tähän hetkeen on ollut ihastunut, kiinnittynyt, saattaisi sanoa, kahlehdittu kukkulaan, taas laaksoa; poski tuntee tuulen vilvakkaan henkäyksen, tämän koskettaissa siihen, korva kuulee taas puron lirinän ja henki laskeutuu takaisin mietteiden korkeudesta ajattelemaan ilta-ateriaa.

Paimen tuli hakemaan vuohia. Minä menin hänen seurassansa takaisin. Tällä kunnon miehellä oli jotenkin hyvät tiedot Col d’Anterne’sta, ja minä olisin hyvin luultavasti ehdoitellut hänelle, että seuraavana päivänä rupeaisi oppaakseni, jollen olisi huomannut häntä aika pelkuriksi.

– Vertaiseni kansa kelpaa vielä minulle, sanoi hän, mutta herrasväki, ei. Lunta on siellä ylhäällä sangen viljalta; ei vielä ole kahdeksaa päivää, kun sinne hukkui pari sikaa, Pietarilta hänen sikansa ja vaimonsa, joka vei niitä Samoins’iin markkinoille. Kaksi hyvin juotettua sikaa! Jos hän olisi ne myynyt, raha kyllä olisi saatu takaisin. Minä vakuutan teille, se on kesäkuussa riivatun huono tie.

Minä vastasin hänelle, luottaen tarkasti matkakirjaani, että Col d’Anterne’lle perivastoin on sangen helppo nousta, koska se on seitsemäntuhatta kahdeksankymmentäkuusi jalkaa yli meren pinnan ja lumiraja alkaa vasta seitsemäntuhannen kahdeksansadan kahdentoista jalan korkeudella. Minun houkutteluvoimani ei näyttänyt paljon vaikuttavan paimeneen. Otin siis lyijykynäni, tein matkapäiväkirjani päällykselle kumoamattomat laskut ja todistin hänelle, että meillä Col’in kukkulalta vielä olisi seitsemänsataa kaksikymmentäkuusi jalkaa paljaita kallioita, siis ilman sekä jäätikköä että lunta.

– Älkää luottako, sanoi hän omalla murteellansa, – lukuihin; minä en ymmärrä niitä; myös kaksi vuotta sitten tässä samassa kuussa jäi sinne eräs Englantilainen. Hän oli poika; minä näin hänen isänsä kokonaan kyynelissä ja murheessa. Hänelle osoitettiin Renaud’illa tosin kaikenlaista kunniaa, hänelle tarjottiin kuivia pähkinöitä, lihaa ja herkkupalasia: hän ei kajonnut mihinkään. Poikaansa hän vaati eikä mitään muuta. Kolmekymmentäkuusi tuntia myöhemmin tuotiin hänet, mutta hän oli ruumis.

Minusta oli päivänselvää, että tämä mies erehtyi nimissä, sillä matkakirjassa luettiin aivan selvään eivätkä minun laskuni sallineet mitään epäilyä. Paitse sitä halusihan mieleni vaaroja, jos paimen todellakin kertoi tosi-asioita, joita hänen pelokas luontonsa tosin suurenteli; ja niinmuodoin oli juuri Col d’Anterne kaikista vuorista minulle soveliain. Pysyin siis tuumassani nousta sille; ilman opasta, kun en sellaista saanut; kuitenkin oivallisen matkakirjani avulla ja varovaisuuden puolesta kulkien aivan Englantilaisen perässä, niin että voisin seurata hänen jälkiänsä.

Palatessani ravintolaan oli jo illallinen valmis. Minun varaltani oli katettu pieni pöytänen; vähän matkan päässä oli mylordilla omansa ja hän ruokaili siinä nuoren naisen seurassa, tyttärensä, jota en vielä ollut nähnyt. Tämä oli kaunis, verevyydessä loistava, ja hänen käytöksessään huomasin sekaisin suloa ja jäykkyyttä, kuten usein nähdään nuorissa englantilais-naisissa, jotka kuuluvat ylimysten säätyluokkaan. Koska ymmärrän englanninkieltä, olisi heidän keskustelunsa minua voinut huvittaa, vaikka en olisikaan yhtynyt siihen; vaan se rajoittui pariksi yksitoikkoiseksi sanaksi, jotka ilmaisivat heidän arvonsa tunnon synnyttämää ylenkatsetta ihmisten palveluksen, ravinnon hyvyyden tahi astioiden epäilyttävän puhtauden suhteen. Itse ruokalaadut olivat merkillisesti valitut ja vielä merkillisemmästi jaetut. Neiti oli asetuttanut eteensä mahtipontisen beefpaistin eikä hänen soreat huulet halveksineet ottaa aika siemauksia viinistä, joka minun luuloni mukaan kuului hänen matkaeväisinsä. Sill’aikaa valmisteli mylord itselleen teetä, joka oli muodostava hänen koko ateriansa. Hän menetteli tässä toimessa niin tarkan huolellisesti, niin vakaan yksitotisesti, kuin ainoastaan Englantilaiselle on mahdollista; vaikka koko talonväki oli jaloilla hänen apunansa teen valmistuksessa ja, jos tarvittiin, sitä tulille asettamassa, että vaan tee tulisi hyvää, kohteli mylord koko talonväkeä tuolla kylmällä, luota-karkoittavalla tavalla, joka sääty-englantilaisilla niin usein matkoilla, ravintoloissaja kaikkialla mannermaalla on tuntomerkkinä.

Aterian loppupuolella astui opas sisään:

– Hohoi! Hei! Kuulkaapa, herra, meidän täytyy aikaisin lähteä liikkeelle. Olen tutkiskellut säätä; päivällisen aikaan saattaa olla paha ilma. Myrsky on lumen vuoksi huono seuralainen tuolla ylhäällä. Ja tuollainen auringonvarjo, jommoinen neidellä on tuossa, ei auta niin rahtuakaan sitä vastaan.

Tämä kaunistelematon julkea puhetapa herätti silminnähtävästi mylordissa suuttumusta. Ennen kuin hän vastasi, piti hän lyhyen keskustelun englanninkielellä tyttärensä kanssa, sillä aikaa kuin kanssapuhe näiden kolmen kesken tapahtui omituisella, tarpeeksi tärveltyneellä kielellä.

– Tällä oppaalla on peräti epäkunnioittavat käytöstavat, sanoi mylord tyttärellensä.

– Hän näyttää minusta olevan tyhmä mies. Sanokaa hänelle, ett’en tahdo lähteä ennen liikkeelle, kuin taivas on kokonaan puhdas pilvistä.

– En tahdo lähteä liikkeelle, ennenkuin taivaalla ei ole enään ainoatakaan pilveä, sanoi mylord kääntyen oppaan puoleen.

– Mitä vielä! vastasi opas; aamuisin varhain on siellä aina pilviä, sen saatan sanoa teille edeltäpäin, mutta kuitenkin täytyy meidän lähteä aamulla varhain liikkeelle! Luottakaa siinä meihin, me tunnemme ilmat ja tiet.

Mylord tyttärellensä: – Hän on riivattu mies! Oppaalle: – Minä sanon, ett’en tahdo lähteä liikkeelle, ennenkuin taivaalla ei ole enää ainoatakaan pilveä.

– Kuten tahdotte, se on oma asianne. Lyön vetoa, että taivas on yhdeksään saakka pilvessä. Otaksukaamme siis, että lähdette liikkeelle kello yhdeksän. Mutta minä sanon teille, että päivällisen aikana on myrsky ja juuri päivällisen aikana olemme keskellä lumikenttiä. Mutta jos lähdemme varhemmin aamusella, olemme päivällisen aikana Sixt’issä, tulkoon sitten myrsky, jos haluttaa!

Mylord tyttärellensä: Hän on aasi mieheksi! Ymmärrätkö, mitä hän sanoo, Klara? Hän tietää, että huomenna on paha ilma, ja tahtoo pakoittaa meitä lähtemään varhain aamulla, koska myöhemmin sataa ja hän jäisi rahastansa.

– Niin luulen minäkin.

– Ihmiset ovat täällä kaikki tyyni heittiöitä.

– Kaikki. Antakaa hänelle käskynne. Hän ei pääse pettämään meitä.

Mylord oppaalle: – Ystäväni, minä huomaan kepposenne! En lähde liikkeelle, ennenkuin taivaalla on yhtä vähän pilviä nähtävänä, kuin tällä plate’lla…. Klaralle: – How do you say plate, Clara?

Klara: – Lautanen.

– ….Kuin tällä lautasella, ymmärrättekö?

– Ymmärrän, ymmärrän! Mutta … se olisi hulluutta. Niin, kuulkaapa vaan, kuinka Pietarille kävi. Kumpaisenkin sikansa kanssa, jotka hänelle maksoivat…

– En tahdo tietää mitään sioista…

– Mutta huomatkaa toki…

– Mutta minä en tahdo!

– No, kuten tahdotte.

– Minä en tahdo, en, piru vie!

Opas meni.

Vasten tapaani en voinut siis tietää jo edeltäpäin iltasella, mihin aikaan minun seuraavana aamuna oli lähdettävä matkalle. Tosin olin taipuvainen pitämään oppaan lauseita totena, vaan kun minulla tässä ei ollut mitään äänenvaltaa, täytyi minun suostua solmiamaan kohtaloni mylordiin, ja menin tällä päätöksellä vuoteelle.

Oppailla on omat käytöstapansa. Huolimatta saadusta käskystä nosti tuo jo hämärässä melua herättääkseen mylordia ja pakoittaakseen matkalle. Mylord oli jo perinpohjin sisällisesti loukattu melusta, jonka metsästäjä nosti herättääkseen seuralaisiansa. Hän hyppäsi vuoteeltansa, pisti nenänsä ulos akkunasta ja, kun hän huomasi taivaan olevan kokonaan pilvessä, ei hän voinut kiukkuansa hallita:

– Sinä olet veijari! veijari! huusi hän ovensa takana oppaalle; – minä tunnen teidän kepposenne! tunnen ne!… Mene matkoihisi! paikalla! mars!…

Opas meni nuristen pois, kuitenkin todellista syytä tähän tylyyn vastaan-ottoon aavistamatta. Muutoin toteentuivat hänen ilma-ennustuksensa sangen pian. Kello kahdeksan jälkeen tunki aurinko pilvipeitteen läpi, joka tähän saakka oli ollut levitettynä laakson yli, sumu kävi ohuemmaksi ja hälveni, ja pian nähtiin taivaan loistavan puhtaimmassa kirkkaudessa. Nyt vasta päätti mylord tyttärinensä lähteä liikkeelle; he nousivat muuliensa selkään, jotka satuloittuina jo enemmän kuin kaksi tuntia oppaan kanssa olivat odottaneet ravintolan edessä. Kolmas muuli vei heidän tavaransa suorempaa ja mukavampaa tietä Sixt’iin. Noin kaksikymmentä minutia heidän lähtönsä jälkeen otin minä laukkuni selkääni ja astuskelin jalkaisin heidän jälkiänsä.

Vuoristo, johon nousimme, on kaunis ja ihastuttava. Puolimatkaan on komeita metsäisiä selänteitä: ensin pähkinäpuita, sitten saksantammia, niiden seassa kuusia, jo kohta sen jälkeen koivuja, joidenka solakkaita hopeankarvaisia runkoja värisevä lehvästö seppelöitsee; vihdoin Fiz’in kallioseinät. Ne ovat kallioita, jotka ylettyvät aina pilviin saakka, ja mitä lähemmäksi niitä tullaan, sitä korkeammilta ja uhkaavammilta ne näyttävät, ja muodostavat suuren vuorijonon, joka kulkee Salanche’en päin, jossa se loppuu Varens’in juhlalliseen huippuun. Nämä kalliot ovat rapautuneita, vesien holvaamia; ne ovat useiden vuorisyöksyjen kautta, joista viimeinen tapahtui menneellä vuosisadalla, muodostaneet nuo vuoriselänteet, jotka nykyisin ovat peitetyt metsillä ja ihanilla laitumilla, vaan jotka eivät ole muuta kuin ihmisruumisten, kyläin, kokonaisten tilusten hautakumpuja. Toisinaan ovat rohkeat metsästäjät kiivenneet Fiz’ille; he sanovat tuolla jyrkällä kukkulalla olevan kolkon syvän järven, josta seudustossa kerrotaan kummallisia tarinoita.

Viimeinen kylä, jonka läpi kuljetaan noustessa Servoz’ista päin, on Mont. Silmääni pisti rappio, joka vallitsi tässä pienessä kulmakylässä; en nähnyt asukkaita enkä elukoita. Seisahduin erään lähteen luona. Mutta ei tullut ketään, jolta olisin voinut tiedustella syytä tähän perinpohjaiseen rappiotilaan. Jos olisin voinut tiedustella, olisi uteliaisuuteni tehnyt alakuloiseksi saattavan keksinnön; sillä seuraavana päivänä tulin Bonneville’en, osoitti ajajamme sormellansa vankihuonetta, johon tuon kylän kaikki onnettomat asukkaat olivat joutuneet.

Tarina on perin surkea. Tällä kylällä, kuten kaikilla muillakin laaksossa, oli osansa hyvää ja pahaa. Kuten muissakin synnytti työ ja tapain yksinkertaisuus siinä järjestystä ja kohtuullista varallisuutta. Polvi seurasi polvea, tuntematonna tyynessä kätköpaikassansa, mutta yksimielisyydessä ja lemmessä. Silloin toivat keisarisotain loputtua muutamat palatessaan kotiin mukanaan laiskuuden, juoppouden pahoja tapoja. He näyttivät muille, kuinka muualla laiminlyödään kirkonkäynti ja tehdään pilkkaa papista; he sanoivat, että Savoyelaiset ovat haluttuja Pariisissa, että he muutamassa vuodessa helpolla työllä ansaitsevat paljon rahaa; ja niin antoivat monet vietellä itsensä, jättivät kodin ja palasivat muutaman vuoden kuluttua takaisin. He toivat suuria rahasummia mukanansa, mutta sen ohessa tuntemattomia paheita, häpeällisen tapain turmion, irstaisuuden tuntemisen ja tarpeen. Jo ennen oli vanhain perus-aatteiden halveksiminen, talonpoikaistapain ja jumalisuuden harjoittamisen ylenkatse sortanut perustusta. Turmellus iti ja teki juuria, se levisi ja suikerteli joka huoneeseen kylässä. Ylellisyys, sairaus, kurjuus runtelivat ikäänkuin ruttopaiseet tähän saakka terveitä ja hyvin voipia perheitä, ja muutaman vuoden kuluttua oli koko tämä kunta järjestyksen ja työn laiminlyömällä joutunut perikatoon ja enään ainoastaan rikosten ja hädän siteillä yhteen kiinnitetty. He muodostivat kammottavan liiton naapurikuntain omaisuutta vastaan. He anastivat elukoita, tekivät kaikenlaisia vaatimuksia, vaativat maita ja tiluksia, ja menivät niin pitkälle, että asia tuli oikeuteen, ja voittivat väärillä todistuksilla; sillä kaikki olivat he tässä tarkoituksessa vartavasten juhlallisesti riettaalla valalla liittäytyneet toisiinsa. Mutta heidän rikoksensa ilmitulo ei viipynyt kauvan: isät ja äidit pantiin vankeuteen ja heidän lapsensa saivat siellä täällä orpo-parkoina ovien edessä tahi katujen kivityksellä syödä katkeraa mieronleipää.

Onneksi en tätä tietänyt. Minä istuin lähteen vieressä ihmetellen sen pureilevaa krystallinkirkkautta ja luulottelin, että kunnon ihmiset, joita en kotona tavannut, olivat metsässä työsijoillansa tahi puuhasivat karjapihassa tahi paimentamassa lukuisia laumoja etäisillä laitumilla. Kuinka voisi otaksua tässä etäisyydessä, tässä herttaisessa siimeistössä kanssa, joka kärsii samoja vammoja, jotka suurien kaupunkien asukkaita vaivaavat! Kuinka voisi olla luulematta täällä Ylä-alpein helmassa majailevan tuon ainaisen viattomuuden tenhovoiman, jota täältä etsitään ikäänkuin turvallisesta piilopaikastansa! Ja vaikka useasti petytäänkin, tämä luulo palajaa kuitenkin aina takaisin; se virkkaa meille kaupunkilaisille, kun tämä jalo luonto saa meidät liikutetuksi, kun vuorien vaiti-olo puhuttelee meitä, sydämmemme sykkäilee, puhdistuu kaikesta kuonasta ja ikäänkuin pukeutuu takaisin alkuperäiseen viattomuuteensa: missä sitten pahuus, rikokset, kelvottomat himot eivät enään voi tarttua ja kaikki on peitetty tuolla tenhovoimalla, joka sydämmen saa hurmauksiin? Minä tunsin tätä tenhovoimaa koko puhtaudessansa ja aina enemmän, mitä korkeammalle kohosin; mutta kello yhdentoista aikana väikkyili yksittäisiä pilviä syvien laaksomaiden yli. Montblanc’illa oli tuo himmeä näkö, joka kallion huiput aivan laimeasti sallii näkymään himeää valkoista vastaan, ja etelän puolelta puhalsi tuuli kylmissä puuskissa. Muistelin oppaan ennustuksia, kuitenkin ainoastaan nauraakseni kunnon mylordille, joka tahtoi mielikuvittelun synnyttämää tapausta välttää ja nyt joutui todelliseen pulmaan. Aika ajoin, kun kalliopolku ei ollut liiaksi kieristelevä eikä vesakko sivuilla tiheä, näin minä kumpaisenkin muulin yläpuolellani. Mylord ja hänen tyttärensä vaelsivat sanaakaan virkkamatta. Opas talutti nuoren missin muulia. Yhtäkkiä seisahtui hän, jotakin tälle osoittaakseen, josta hän kovasti peljästyi.

Täytyy tässä nimittäin huomauttaa, että opas tällä paikalla osoitti matkustaville ruosteenruskeata pilkkua, joka melkoisen korkealla oli nähtävänä Fiz’in kalliokyljessä. Tätä pilkkua sanotaan ”Fiz’in mieheksi”, koska väitetään, että se on keltaisten housujen muotoinen ja näköinen, samalla kuin muut ympärillä olevat esineet saman tuuman mukaan kuvaavat jättiläisen muotoa.

Näitä merkillisyyksiä osoitti opas nuorelle naiselle sormellansa näyttämällä; mutta hänelle miestä osoittaaksensa, näytti hän housuja. Kuten tiedetään, on jo tämän sanan paljas mainitseminen englantilais-korvista sopimatonta; siksi kuvautuikin oitis nuoren naisen kasvoille suurin neitsyellinen teeskentely, samalla kuin mylordin kasvopiirteet osoittivat hupaisinta suuttumista.

– Tuolla ylhäällä, tuolla, vasemmalla! kertoi opas; keltaiset housut.

– Minä kiellän sinua, opas, mainitsemasta tätä sanaa.

– Mutta ettekö jo huomaa? Katsokaa nyt suoraan sauvani kärkeä kohti… keltaiset housut.

Tässä tuli nuoren missin arka kainous toista vertaa suuremmaksi ja mylord joutui sanan kertomisesta aivan vimmaan.

– Olet ruokoton ihminen; olenhan sanonut, ett’et saa mainita tätä törkeää sanaa! Minä maksan sinulle, siksi täytyy sinun totella minua. Tyttärellensä: Kannusta muulia, Klara!

Matkue läksi taas liikkeelle. Opas, suoraluontoinen gemsinpyytäjä, jonka sattuma välistä teki oppaaksi ja joka ei ollenkaan, kuten Chamounilaiset, tuntenut ”tapoja ja käytöksiä”, ei tullut hullua hurskaammaksi koko jutusta. Pääasia oli hänestä kuitenkin vaan saattopalkka; hän antoi siis asiain mennä menojansa, veti taskustaan suuren tupakalla täytetyn piipun, pani sen suuhunsa ja alkoi iskeä tulta.

Klara mylordille: – Oi! kauhea haju. Eihän tuo mies vaan aikone polttaa piippua?

Mylord Klaralle: En milloinkaan ole tavannut näin kauheaa miestä. Oppaalle: – Opas, et saa tupakoida, koska tyttäreni pelkää tätä parfymia.

– Ei tämä ole parfymia, onhan vaan hyvää tupakkaa, sangen hyvää…

– Se on ilkeätä parfymia.

– Ette saa!

– No, sitten käyn jäljestäpäin, eläin on luotettava…

Klara: Oi! Voi! … älkää päästäkö muulia irti!

Mylord: – Älkää päästäkö! … No kah! what fellow we have here! Minä kiellän tupakoimisen. Jos tupakoitte, ette saa mitään maksua.

– No hyvä! niinkuin tahdotaan! … Parempi on kuitenkin ajaa elukoita markkinoille, sanoi opas pistäen piippunsa takaisin taskuun. Siis eteenpäin, lisäsi hän tähän; ilma käy pilviseksi! täytyy pitää huolta, että pääsemme lumikenttäin poikki.

Todella oli taivas uudestaan kokonaan peitetty pilvin. Kaikki kunnaat ylen-ympäri olivat käärityt usmaan ja tuuli, joka jo oli vahvempi, pyöritteli pölyä rotkoista ylös ilmaan. Olimme jo nousseet kolme tuntia; mutta Col’in kukkula näkyi vielä kaukaa. Siitä hetkestä saakka, jolloin saavuimme Fiz’in kallioseinäin juurelle, ja oitis kun viimeiset merkit luonnonelämästä jäivät jälkeemme, poistivat nämä kalliot ensimmäisessä käänteessä silmistämme Servoz’in laakson. Näkymö oli kokonaan muuttunut; vasemmalla pystysuorat kallioseinät, oikealla Buet jäätikköinensä ja alastomin kylkinensä. Ylen-ympärimme autio, kolkko seutu, jolleka soivat vaihtelevuutta ainoastaan lumikentät, jotka joka silmänräpäys kävivät laajemmiksi, kunnes niistä ei enään tullutkaan loppua.

Mylord Klaralle: – Alanpa peljätä, että tuo heittiö ei tunne oikeata tietä.

– Minä myöskin, vastasi Klara levottomasti.

Mylord: – Sinä viet meitä huonoa tietä, opas!

– Tässäkö! luulenpa, ett’ei tässä vielä tarvitse valittaa. Kunhan vaan tulemme ensin korkeammalle. Eteenpäin! Eteenpäin!

Klara mylordille: – Oi! minä pelkään kovin, isä!

– Eteenpäin! eteenpäin! Eilen ette tahtoneet kuulla minua; nytpä on katsominen, kuinka pääsemme tästä eheinä.

– Minä tahdon kääntyä takaisin, kaikissa tapauksissa kääntyä takaisin! huusi nuori miss peräti peljästyneenä.

– Mahdotonta, mamselli. Tosiaankin, parasta olisi, jos jo olisimme toisella puolella.

– Seisahuta muuli, opas! Seisahuta!

Opas ei pitänyt tästä käskystä mitään. Hänellä oli tärkeämpää ajateltavana.

– Seisauttakaa! kertoi nuori miss.

– Seisauttakaa! huusi mylord taas. Heti, paikalla!

Opas ei vastannut sanaakaan. Seisauttamatta katseli hän tarkastellen taivasta takanamme, – Pahalta näyttää, sanoi hän. Sitten seisautti hän äkisti muulit ja sanoi tylysti:

– Herra ja mamselli! Teidän täytyy laskeutua alas.

– Laskeutua alas! kumpikin yhdestä suusta.

– Ja pian! Takaisin palaaminen on mahdotonta. Katsokaa taaksenne, raju-ilma tulee takaamme. Tuuli tuo sen nuolennopsana tänne. Tässä ei ole mitään varaa valita; meidän täytyy varoa, ett’ei se pääse päällemme. Col on vielä kaukana; jos kokisimme päästä sinne, emme sinne elävinä saapuisi. Meidän täytyy tätä vuorenrinnettä vasemmalle kiivetä ylös, se saa meidät eteenpäin. Sen takana olemme pois tuulesta. Laskeutukaa siis! Muulit löytävät kyllä tiensä; siis pian!

Tämän miehen kylmäkiskoinen puhe herätti mylordissa kunnioitusta, samalla kuin hänen sanansa saivat hänen kovin levottomaksi. Hän laskeutui alas sanaakaan vastaamatta. Nyt lähenin minä aivan heidän luoksensa. Nuori miss vapisi kokonansa. Lupaa kysymättä autoin minä häntä alas muulin seljästä ja koin muutamilla sanoilla rauhoittaa. Kun hänen isänsä näki hentoisten jalkain vaipuvan syvälle lumeen, kuvautui peljästys hänen kasvoillensa.

– Opas, sanoin minä kääntyen mieheen, joka kaikessa kiireessä kiinnitti jalustimet muulien satuloihin, teidän täytyy pelastaa meidät tästä tilasta. Minulle on kerrottu teidän rohkeudestanne, kestäväisyydestänne, te olette Felisaz, laakson ketterin metsästäjä. Me turvaamme teihin levollisina.

Sitten kääntyen mylordiin sanoin vielä:

– Olkaa huoleton, herraseni. Minä olen myöskin vahva ja vuoriin tottunut; minä otan neiden tuon uljaan miehen kanssa keskeemme, jos hänen voimansa uupuvat.

– Kiitä, kiitän teitä! vastasi hän, tarkkaamatta sanojani kiihkeässä mielenliikutuksessansa.

Toivoa en ollut kadottanut, kuten Englantilainen; mutta levoton olin minäkin. Paimenen eilis-iltainen kertomus astui taas vilkkaasti mieleeni ja kuvaili minulle tilamme yhtä vaaralliseksi. Mies oli kertonut minulle kaikki yksityiskohdat seikoissa, jotka olivat syynä nuoren Englantilaisen ja Pietarin vaimon kuolemaan. Kaikki tämä näkyi minusta kauheassa todellisuudessa taas uudistuvan! Onneton oli seuraajinensa saapunut jo lähelle kukkulaa, silloin loppuivat hänen voimansa jatkaa pakoa, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän haudattu lumipyryn alle: tuuli nimittäin, kietoutuen näiden ahtaiden solain sopukkoihin, kohoaa kauheissa tuuliaispäissä ja tupruttaa mukanaan summattomia lumijoukkoja, jotka hautaavat kokonaan näkymättömiin kaikki esineet, joidenka ylitse vaan tuulenraju kulkee. Niin, sellainen myrsky syntyi meidän takanamme ja näkyi laakson pohjalta kotvasessa saavuttivat meidät. Opas oli sen huomannut, ja ennen kuin me keksimme mitään vaaraa, oli hän jo pitänyt sitä silmällä; hän mittasi sen kaukaisuuden tarkalla silmäyksellä, tutkiskeli sen suunnan ja laski yhtä nopealla kuin varmalla silmä-arviolla, että me voisimme pelastua turmiosta ainoastaan kiipeämällä mitä nopeimmasti ylös pitkin vuorenkylkeä.

Me ponnistelimme kaikin voimin sinnepäin. Muulit olivat tuskin päästetyt vapaiksi, kun ne riensivät pois suurimmalla nopeudella, pää pystyssä ja turpa myötä tuulta. Vaiston ohjaamina poikkesivat ne tieltä, jota olimme tulleet, karkasivat vasemmalle, päästäksensä raju-ilman alta, ja syöksivät ahtaaseen rotkoon, missä ne pian katosivat silmistämme.

– Eteenpäin! että pääsemme tästä paikasta! huusi opas lakkaamatta. Mutta vuorenkylki oli niin jyrkkä, että ilman lunta, joka oli tarttunut jalkojen alle, ketterimmälle metsästäjällekin olisi ollut mahdotonta pysyä siinä pystyssä. Tästä helpottavasta suhteesta huolimatta pääsimme ainoastaan vähäisen eteenpäin ja jouduimme oppaan kiihkeistä huudoista vaan enemmän hämille, kuin saimme niistä rohkeutta. Nuori miss tukahutti pelkonsa, ett’ei enentäisi peljästystä, joka riudutti hänen isänsä voimia. Hän ponnisteli ylenmäärin eteenpäin päästäksensä; mutta hänen voimansa eivät kestäneet kauvan. Ainoastaan luontoperäisen kainoutensa voittamalla oli hän tarttunut käteeni; mutta nyt riippui hän käsivarressani ja minun täytyi sangen usein, ei vain pitää häntä pystyssä, vaan melkeen kantaakin. Omatkin voimani olivat uuvuksissa ja minä pelkäsin tuota hetkeä, jolloin ne loppuisivat kokonansa. Ainoastaan suurin vaara, joka uhkasi neitoa, rohkaisi taas mieltäni, minä ponnistelin vielä ja vihdoin oli hän päässyt ylös äyräälle. Tähän täytyi meidän jättää hänet, sillä hänen isänsä tarvitsi enemmän apuamme.

Tämän herra paran epätoivo oli kummallisen seikan kautta joutunut ylimmilleen. Hän oli nimittäin kulkenut ristin rastin, siten loiventaakseen vierun jyrkkyyttä, ja oli silloin joutunut lumen peittämälle kalliolohkareelle, joka, kuten välistä tapahtuu, tasapainonsa kautta pysyi alallansa. Meidän herran ruumiin paino oli pannut kivimöhkäleen hiukan häilymään ja tästä oli mylord säikähtänyt niin äkisti ja niin kauheasti, ettei hän voinut paikalta liikkua, vaan vaipui vapisten polvillensa. Hänen kasvonsa olivat kalveat ja väännyksissä; tytär oli huomannut hänet tässä tilassa ylhäältä kukkulalta ja kirkaisi epätoivon äänellä. Itsekään emme tienneet, mitä tehdä.

– Jättäkää minut, huusi hän meille, pelastakaa vaan lapseni!

Mutta opas huusi:

– Ei hätäilemistä, herra kulta, tämä ei merkitse mitään. Kantakaamme häntä! lausui hän kääntyen minun puoleeni. Ja yksin voimin onnistui meidän, vaikka sanomattomalla vaivalla, saada hänet kukkulalle.

Tällä kukkulalla oli muutaman jalansijan suuruinen paikka, jota tuuli alinomaa nuoleksi, ja se oli sen vuoksi puhdas lumesta. Tässä olimme kaikki neljä yhdessä. Mutta lumipyry läheni lähenemistään. – Tähän emme saata jäädä istumaan, sanoi opas. Minä otan herran, joka on raskaampi, ja te mamsellin. Nyt on mentävä vuoria alaspäin, tosin kahdenkymmenen jalan syviä nietoksia pitkin. Mutta astukaa vain minun jälkiäni; älkää toki unhottako, että se on loukkojen vuoksi, jotka ovat kallion vierillä. Rohkeutta, herra kulta; rohkeutta, nuori herra; rohkeutta, mamselli! Ei se mitään tee! Eikä tämäkään haittane…

Näitä sanoja lausuessaan veti opas taskustaan vanhan nahkaleilin, missä vielä oli muutama tippa huonoa paloviinaa. Hätä rukoilemaan opettaa, sanoi hän ojentaessaan pulloa nuorelle missille. Tämä otti siitä siemauksen ja antoi pullon kiitollisella hymyllä takaisin. Sitten antoi opas mylordin juoda ja nyt tuli virvoitus minulle. Pullo oli kevyt. – Terve, opas, huusin minä hänelle, – Juokaa vaan, vastasi hän ja valmistaikse kulkemaan eteenpäin. Tuskin siitä enää tippaakaan saatte.

Samalla katsahti hän taivaalle ja – Eteenpäin! huusi hän äkisti, juuri kuin näky olisi peljästyttänyt häntä. Todellakin kulki lumipyörre summattomana patsaana viistoon eteenpäin ja sen yläkärki peitti jo Fiz’in kukkulan vasemmalla puolellamme, raivoten sen paikan ylitse, jolla olimme olleet.

Paloviinatippa virkisti hiukan voimiamme; aloimme laskeumaan alaspäin. Mutta jo ensi askeleissa ilmautui vastustamattomia esteitä. Lumi oli tällä puolella suojassa vastaisen rinteen kylmää tuulta vastaan ja käynyt möyheäksi. Me vaivuimme siihen lanteita myöten. Pian kastuivat kokonaan nuoren missin vaatteet lumesta ja takertuivat hänen jalkoihinsa, jotka kangistuivat kylmästä, kun helmat sen ohessa estivät liikuntoa. Yhä täytyi hänen seisahtua enkä minä voinut millään keinolla auttaa tätä seikkaa. Opas huomasi sen, hän löi otsaansa ja huudahti: – Minä pöllöpää, se minun olisi pitänyt muistaa tuolla ylhäällä. Antakaa anteeksi! Mamsellin täytyy tehdä, niinkuin tämän maan vaimot, housut helmoistansa!…

Suhteet olivat muutamassa tunnissa kokonaan muuttuneet ja nuoren englannikon täytyi antaa myöten, ei ilman ujoutta, kuitenkin ilman valheellista teeskentelyä; hän ryhtyi toimeen, veti hameen etuhelman taakse ja pisti sen kiini neulalla, siten muodostaen tukkuhousut, jotka hänen sallivat kulkea kotvasen mukavammin.

Mylordille oli tyttärensä ainoana huolena. – Tuhannet kiitokset! huusi hän minulle joka askele; tuhannet kiitokset! Jumalani! Jumalani! Opas, kestääkö tällaista vielä kauvankin?

– Seis! huusi opas; me olemme pelastetut. Mutta katsokaapa tuonne tielle, jota tulimme.

Oppaan näitä sanoja lausuessa erosimme syvästi liikutettuina toisistamme ja katselimme, kasvot osoitettuun suuntaan käännettyinä, ääneti esiytyvää näytelmää. Lumipyörre raivosi siellä kauhealla pauhinalla. Äärettömät lumipilvet huuhtoivat kallioita, räiskyivät takaisin korkealle ilmaan, missä tuuli tempaisi jakaantuneet vahtuvat ja pieksi toisiansa vastaan, niin että näytti siltä kuin kaikki irti-päästetyt tuulet äkisti tempoisivat hajalleen suurta pilveä. Nähdessään tätä hirmua muisti mylord tytärtänsä, joka tuskin oli päässyt kauhean kuoleman käsistä, ja kääntyi syvästi liikutettuna häneen päin sulkeakseen häntä syliinsä… Mutta neito ei ollut vähemmin liikutettu; kylmä jäykisti hänen jäseniänsä, hän meni tainnuksiin.

Minä vedin heti nutun päältäni, käärin neiden siihen ja otin hänet syliini; hänen isänsä otti laukustani vielä muutamia esineitä ja niihin kiedoimme hänen kylmettyneet jalkansa. Hän avasi taas silmänsä ja punastui nähdessään itsensä minun sylissäni. – Hän voi jo paremmin, sanoin minä mylordille; tarttukaa taas oppaan käsivarteen, minä kannan neittä, kunnes pääsemme parempaan paikkaan.

Nyt virkkoi neiti heikolla äänellä: – Kiitän teitä, hyvä herra… Rukoilen teitä, isäni, astukaa nyt eteenpäin! Hän kiersi käsivartensa kaulani ympäri ja piti siitä kovasti kiinni, tehdäkseen oman painonsa mitä keveimmäksi. Mutta opas sanoi: – Jos niin on, niin turvatkaamme oikealle, siellä tiedän majan.

Todellakin vei tämä uljas mies meidät kahdenkymmenen minuutin kuluttua huonoon vuoripaimenen majaan, josta ainoastaan savutorvi näkyi syvässä lumikinoksessa, joka sen oli haudannut. Nämä majat ovat hyvin matalat. Opas loi pois lumen, teki reiän kattoon ja astui ensiksi sisään. Hän otti neiden käsivarsiltani syliinsä ja niin olimme kohta kaikki haudatut tähän asuntoon, jonka seinät olivat mustista savuuntuneista hirsistä ja jonka permanto oli musta maaperä, jonka laatu selvästi ilmaisi, että tämä paikka menneenä kesänä oli ollut karjan olopaikka.

Ei ole helppo arvata, kuinka ilman tätä kurjaa majaa, joka meille oli verraton kalleus, olisi käynyt nuorelle matkatoverillemme. Lumipyörrettä, joka äkkipäätä oli ilmaantunut eteemme, seurasi kylmä lumiränsäinen sade, jonka karmeat pisarat pieksivät kipeästi kasvoihin, estivät näköä ja rajoittivat koko näköalamme muutamaksi askeleeksi, niin ett’ei itse oppaallakaan ollut muuta ohjausta kuin vuoren kalteus; se oli viimeinen raju-ilman puuska, joka kulki päälitsemme. Muutoin olisi, vaikka nuori miss olikin kevyt, minulle ollut aivan mahdotonta kantaa häntä kauvemmaksi, eikä opaskaan puolestansa voinut vuorottaa kanssani luopumatta pienen matkueemme johdatuksesta tiellä, jonka vaikeudet ja vaarat tarvitsivat kokonaan hänen tarkastuksensa eivätkä sallineet vähintäkään estettä hänen liikkeillensä. Sen oli tämä uljas mies enemmin kuin me tuntenut ja siksi huudahti hän niin iloisena: – Minä tiedän majan.

Päästyämme sisään tempasi hän oven auki, nosti sen saranoiltaan ja käänsi niin, että vähemmin märkä puoli oli ylöspäin. Minä levitin sille, mitä vielä laukussani oli tavattavaa, ja nuori miss laskettiin sen päälle. Mylord oli vaiti; mutta ankara liikutus aaltoili hänen rinnansansa; hän piti toisella kädellänsä tyttärensä päätä, ett’ei se lepäisi puuta vastaan, ja toisella peitteli hänen jäykistynyttä ruumistansa kaikella, mitä meillä vaan vielä oli kuivia vaatekappaleita.

Sill’aikaa oli Felisaz kiskonut laipiosta irti ne harvat orsipuut, joita kevään suoja-ilma ei vielä ollut kastellut. Ne hän asetti muutamain olkikorsien päälle, joita yksitellen oli koonnut majan laipiohirsien välistä, otti tulirautansa taskusta ja sanoi katsahtaen mylordiin: – Olkaa huoletta, ei se ole piippuani varten!

Näissä sanoissa oli, ilman että metsästäjä parka oli sitä aikonutkaan, ankara nuhde, joka syvään viilsi Englantilaisen sydämmeen ja ajoi hehkuvan punan hänen poskillensa. Hänen suunsa pysyi tosin vaiti, mutta hänen silmäyksensä ilmoitti häpeää, jota hän tunsi ja joka iäkkäässä miehessä on aina paljon liikuttavampi. Minä luin hänen kasvoistansa, ett’ei hän voinut antaa itsellensä anteeksi, että oli ollut kova tälle miehelle, jota hänen nyt tuli kiittää tyttärensä hengestä.

Jo rätisi valkea iloisesti; me astuimme aivan sen viereen. Nuori miss virkosi taas suloisesta lämpimästä; hänen ihanat kasvonsa saivat takaisin verevyytensä. Vähitellen alkoi hänen jäykistyneet jäsenensä hieman liikahdella ja ensimmäiset sanansa, jotka sisälsivät pelkkiä kiitoksia meille, antoivat hänelle ihastuttavan sulon, että hänen kauneutensa jo tässä synkässä paikassa, hyvää tekevän tulen kirkkaassa valossa säteili kummallisessa loistossa. Mylord oli nyt varma siitä, että oli saanut tyttärensä takaisin. Syvimmästä tuskasta muuttui hänen mielensä korkeimpaan riemuun ja kyyneleitä vuoti pitkin hänen poskipäitänsä, ilman että hän saattoi sanaakaan virkkaa. Aika ajoin laski hän tyttärensä käden, puristi minun, puristi oppaan kättä, ja tämä mies vastasi hänelle teeskentelemättömästi: – Sanoinhan sen teille, herra kulta! Nyt on kaikki käynyt hyvin…

Ei, olla suuressa vaarassa, nähdä kahden tunnin ajan uhkaava kuolema luonaan, läsnään, se ei ole paljon, jos sillä ostetaan sellainen verraton hetki, jolloin toivo itää häkäyttävästä tuskasta, jolloin onni lämpimimmässä virkeydessä äkisti syntyy, jolloin sydämmen riemu tulvaa ylitse ja liikkuu vapaasti, jolloin kaikkien riemu sulaa yhdeksi yksityisen riemun kanssa. Minä olen unhottava monta hupaisinta hauskuutta, monta suloista riemua, joita poimin elämäni tiellä, mutta milloinkaan ei ole sydämmeni kadottava muistoa tästä hetkestä, joka saattoi minut kolmen vieraan kanssa myrskyn pauhatessa savuiseen vuoripaimenen majaan lumen sylissä. Opas oli yhä toimessa pitäen huolta meistä. Hän oli laittanut valkean viereen jonkunlaiset telineet, joihin ripusti vaatteemme ja käänsi ne nurin; nuoren missin vaatteet olivat kuivaneet hänen päällänsä; hän oli jo noussut istumaan ja vakuutti voivansa jatkaa kulkua. Katon reiästä, jonka Felisaz oli suurentanut pitääkseen valkeatamme voimassa; tunki nyt juuri sisään auringon säde ja sai meidät kokonaan taas levollisiksi.

– Kylmän merkki tämä! sanoi opas. Lumi on kantava; ei haita, jalkineeni saattavat jo kalliolla olla hyödyksi!

Tässä näytti hän jonkinlaisia puujalkineita, jotka hän oli veitsellänsä vuollut nuorelle missille, jonka hennot kengät jo olivat joutuneet tärviölle eivätkä voineet suojella lumen kosteutta vastaan, vielä vähemmin kestää kivisellä polulla. Sill’aikaa kuin varustaimme jatkamaan matkaa, sitoi hän itse ne hänen jalkoihinsa ja oitis sitten läksimme paimenmajasta, sammutettuamme valkean lumella.

Ilta oli kaunis. Mutta minkä ihastuttavan sulouden soivat sille silmissämme hetket, jotka tähän saakka olivat kuluneet; kuinka hyvin sointui illan lempeä loiste iloon, joka niin hirveän tuskan jälkeen oli palannut sydämmiimme! Me astuskelimme rinnakkain, onnellisina, ett’ei enään ollut peljättävää, ja kuitenkin hellästi yhdistettyinä keskinäisen alttiuden kautta, muistaessa juuri koettua yhteistä vaaraa. Nuori miss nojasi käsivarteeni; hänen isänsä oli tahtonut niin, kun tämä sen kielsi kohteliaisuuden vuoksi. Tämä oli hänen mielestänsä kohteliaisuuden osoite, jonka hän minulle oli velkaa; minun mielestäni oli tämä kohtelua, josta pidin sangen paljon, koska se tuotti minulle salaista huvia.

Kolmen-neljänneksen tunnin kuluttua olimme pois lumikenttäin piiristä. – Nyt, huudahti mylord kiihkeästi, nyt olen onnellinen, liiaksi onnellinen. Kuinka kiitän Sinua, Jumalani!… Sitten kääntyi hän minun päin: – Te olette ystäväni! Muuta nimeä ei minulla ole teille… Te opas, vaatikaa minulta, mitä tahdotte, voitte luottaa sulimpaan kiitollisuuteeni ja mielisuosiooni. Te olette oiva, kunnon mies. Eilen sain teistä huonon ajatuksen; siitä olen nyt pahoillani, sangen pahoillani. Polttakaa vaan piippuani, ystäväni, siten teette minulle mieliksi.

– No, jos niin on! vastasi Felisaz ruveten heti toimeen.

Loppu-matka alaspäin oli helppo; vielä ennen yötä saavutimme Sixt’iin. Täällä tapasivat Englantilainen ja nuori miss kapineensa ja voivat vihdoin muuttaa vaatteita. He pyysivät minua syömään kanssansa illallista, totellen siinä enemmän sydämmensä ääntä kuin pitäen lukua suuresta väsymyksestä, joka heille teki levon niin tarpeelliseksi. Aterian lopulla kutsuttiin opas esiin. Mylord joi hänen maljansa ja antoi hänelle siten tietää, samalla kuin laski hänen käteensä muutamia kultakolikoita, että on palveluksia, joita vähemmän palkitaan rahalla, kuin kunnioituksella ja hellällä kiitoksella.

Seuraavana päivänä erosimme toisistamme. Aika tuntui minusta pitkäksi eikä matka näyttänyt minusta palkitsevan vaivaa. Tarvitseeko minun ollenkaan sitä selittää? Minä olin kantanut nuorta missiä sylissäni; hänen henkensä, hänen hempeytensä, hänen sulonsa, hänen kauneutensa olivat olleet kotvasen aikaa sydämmellisimmän, hellimmän huoleni esineenä; tarvitsinko enemmän pitääkseni useat ajat joutavana joka paikkaa, missä häntä ei ollut?