Bikinityttö, Hessu ja maalaripoika

Huomenna iltapäivällä, mikäli talkoot onnistuvat, katoaa Hupisaarilta muun muassa tuo yllä oleva maalaus. Sahasaarta ympäröivä aita maalattiin taiteiden yönä, ainakin A.Kuvatus on kuvia töistä blogiinsa laittanut.

Jo tuolloin oli tiedossa tuleva purku. Se oli grynderin kanssa sovittu taideväen tehtäväksi, alueelle on suunnitelmien mukaan tulossa uutta kulttuuritilaa, mm. taidehalli. Kunnianhimoisemmat maalarit tekivätkin työnsä entisen korjaamon seiniin, jossa ne säilyvät pidempään.

Jos jollakulla on purkamisenhimoa, niin huomenna klo 14 voi paikalla toteuttaa tuota kiihkoaan. Omat työrukkaset mukaan.

Blast - pysähdyksen tuokio

Manu Larcenet
Blast 1. Röykkiö ihraa
suom. Heikki Kaukoranta,
tekstannut Mika Lietzén
WSOY 2011
208 s.


[Blast 1][Blast 2]

Syksyn uutuussarjakuvia alkaa jo saada luettavaksi. Yksi positiivisesti yllättävä uutuus on Manu Larcenetin Blast, jossa tekijä ottaa visuaalisesti kokonaan uuden suunnan. Aikaisemmin Pieniä voittoja ja Maallemuuttajat -albumisarjoista suomalaisille tutuksi tullut "Larssinet" on luonut päähahmoksi uudelle albumisarjalleen omasta alter egostaan suuresti poikkeavan hahmon, 38-vuotiaan ihrakasan, persoonattoman pyöreän Polza Mancinin.

Larcenetin Epais et Tordu-blogia seuranneille uutuus ei tullut täytenä yllätyksenä. Larcenet on kertonut tekemisistään ennakkoon säästeliäästi, mutta muutamat kuvat silloin tällöin "salaisesta projektista" ja julkaisu Ranskassa (2009) ovat antaneet vinkkiä mitä odottaa suomeksikin.

Kerronta on kuitenkin tuttua Larcenetia. Se etenee rauhallisesti ja tilaa antaen. Tällä kertaa ei ole kyse länsimaisen yhteiskunnan oravanpyörästä hyppäämisestä ja itselle ajan ottamisesta. Polza Mancini on putkassa, koska hän on tehnyt jotakin kauheaa Carolelle. Poliisin profilointien mukaan Mancinia on lähestyttävä varovasti, annettava tälle tilaa. Muutoin hän sulkeutuu ja ei ikinä kerro ja tunnusta tekemäänsä.

Kuulustelijat ovat haluttomia pitkän ajan hukkaamiseen, mutta alistuvat osastonjohtajan tahtoon. Albumisarjan nyt julkaistussa kaksisataasivuisessa ensimmäisessä osassa Röykkiö ihraa (WSOY 2011) ei edistytä lainkaan Carolelle tapahtuneen suhteen. Polza kertoo omassa tahdissaan ja omassa järjestyksessään. "Jos tahdotte ymmärtää, teidän on kuljettava sama tie, jonka olen kulkenut".

"Kaikki alkoi pysähdyksen tuokiosta", aloittaa Mancini tarinansa poliisille, "Blastista". Ensimmäisen kerran se tapahtui Mancinille pian isänsä kuoleman jälkeen. Sen uudelleen kokemisesta tuli Mancinin elämäntavoite.

Ensimmäinen osa on päähenkilön ja Blastin olemuksen alustavaa hahmottelua. Larcenet kuvaa kaiken harmaan sävyissä. Ainoastaan Blastin hetkellä sivuilla on värejä, lasten piirustuksissa. Ne ovat tehneet Lilie ja Lenni, joille annetaan asiaan kuuluva kunnia. Larcenet on tehnyt viisaasti, kun on ollut yrittämättä piirtää kuin lapset. Sellaiseen ei aikuinen uskottavasti pysty.

Polza Mancinin isä oli italialainen kommunisti, yksinhuoltaja. Polza (nimi on venäläinen, lyhenne lauseesta "pidä mielessä Leninin opetukset") oli lihavuutensa vuoksi koulukiusattu, jo kahdeksanvuotiaana itsetunnoltaan nujerrettu.

Pienissä voitoissa Larcenet kuljettaa mukana rapistuvaa telakkateollisuutta ja sen muuttuvaa henkisestä ja poliittista ilmapiiriä. Polzan hahmossa vaikuttaisi olevan jotakin eurooppalaista toisen polven siirtolaista. Isä halusi selviytyä, ja paahtoi itsensä työllä kuoliaaksi, jotta voisi maksaa vuokransa. Polza haluaa irti kaikesta tuosta, mutta vasta isän kuoleman jälkeen.

Kerronnan mittaan tavataan kokonainen näkymättömien käsien armeija, Akanansyöjien tasavalta, joka elää piilossa ja tuntemattomuudessa. Nykysiirtolaisia, joilla ei edes kovalla työllä ole mahdollisuutta maksaa vuokraakaan, saati muuta.

Polza Mancinin mielikuvissa pyörii useasti mukana Pääsiäissaarten pääpatsas. Sen merkityksestä ensimmäisessä osassa saadaan vasta aavistuksia.

Vahva ja kiinnostava avaus Larcenetilta. Ajassa tiukasti kiinni oleva sarjakuva, tällaisia onkin kaivattu.

Huonomaineinen Bergman

Tänään 1915 Tukholmassa syntyi Ingrid Bergman, yksi ruotsalaisista Hollywoodtähdistä. 67-vuotissyntymäpäivänään 1982 hän kuoli Lontoossa. YLE Teema esitti eilen Bergmanin tähdittämän, Alfred Hitchcockin klassikkoelokuvan Notorious (Yhdysvallat, 1946).

Bergmanin esittämän Alicia Hubermanin isä tuomitaan Miamissa maanpetturuudesta kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Toinen maailmansota on saatu päätökseen, mutta natsit jatkavat pahojaan Etelä-Amerikassa. Amerikkalainen agentti lähestyy alkoholisoitunutta Aliciaa tietämättä tarkemmin mitä hänen työnantajansa on petturin tyttären varalle ajatellut.

Hurmaavan komea agentti Devlin (Cary Grant) valloittaa Alician sydämen, ja päinvastoin.

Elokuvan nimi Notorious, paha- tai huonomainen, viittaa elokuvan molempiin pääjuoniin, natseihin ja Devlinin ja Hubermanin orastavaan suhteeseen. Hitchcock osaa virittää jännitystä hitaasti, mutta varmasti.

Suomessa elokuvaa on esitetty myös nimellä Kohtalon avain, mikä on osuva, tarinan jännityselementtejä korostava.

Rakkaustarinan tielle tulee tehtävä Etelä-Amerikassa. Alician vieteltävä isänsä vanha ystävä, tärkeä natsipomo. Se sujuu helposti, sillä natsi Alexander Sebastian (Claude Rains) oli jo aikaisemmin ihastunut korviaan myöden ystävänsä tyttöön. Äidin vastustus tekee Sebastianin liikkeistä vielä nopeampia, pari on pian naimisissa.

Avioliitto saa pääparin suhteen tosiaan koetukselle. Työn merkeissä pitää kuitenkin tavata, ja rakkauden säröjen jännitys peittää kaiken muun alleen. Ohessa selvitellään natsien julmuus toisiaan kohtaan, ydinaseen rakentamisen valmistelu ja Alician agenttiuden paljastuminen aviomiehelle ja anopille.

Yllä oleva kuva on elokuvan hyytävin. Juuri sitä ennen rakkaustarina on saatu onnelliseen lopputulemaan, ja kaikki sen alla tapahtunut tiivistyy näiden kolmen natsikollegan kysymykseen "Mitä tapahtuu, Alex?"

Katsoja tuntee jopa sääliä omiensa käsittelyyn joutuvaa Alexander Sebastianin puolesta. Henki tulee lähtemään. Ei ihme, että Rains nimitettiin Oscar-ehdokkaaksi parhaasta miessivuosasta.

Notorious oli ensimmäinen Hitchcockin elokuvista, jossa hän oli myös tuottaja. Ei tosin aivan yksin, mutta alku taiteelliseen vapauteen Hollywoodissakin oli saavutettu.

Elokuvan valmistelut oli aloitettu elokuussa 1944. Toiset tuottajat olisivat halunneet elokuvasta ensimmäisen ydinpommitarinan teattereihin, mutta se olisi edellyttänyt muun muassa miespääosanesittäjän vaihtamista. Hitchcock piti päänsä. Käsikirjoitustakin piti reilu vuotta nyöhemmin maailmantapahtumien, Japaniin pudotettujen ydinpommien vuoksi piti muuttaa. Onneksi piti päänsä. Kestävä klassikko on meillä nyt.

Vesa-Matti vei taas pahoille teille

Oulun musiikkivideofestivaalien ohjelmistoon kuului lukuisten musiikkivideonäytösten ja konserttitaltiointien lisäksi Anssi Kasitonnin (s. 1978) lyhytelokuvia. Tämän vuoden Ars Fennica voittaja on jo vuosikymmenen ajan tehnyt säännöllisesti parin vuoden välein kaitafilmielokuvia. OMVF:n näytäntöön oli valittu kolme työtä vuosilta 2003-2009. Festivaaliyleisö sai nähtäväkseen Kolkuttajat (2003), Liitäjät (2005) ja Masan (2009).

Ilahduttavaa lyhäreissä oli, että Kasitonni on säilyttänyt koko ajan saman tekniikan. Suoraa kuvausta ja animaatiota yhdistelevät kaitafilmit ovat vaatineet paljon aikaa, lavastus on myös tehty aikaa säästämättä. Moni muu olisi varmaan vuosien myötä siirtynyt tietokoneisiin ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin, vaikkapa edes kouluissa suosittuun Windows Moviemakeriin.

Näytöksessä filmit nähtiin aikajärjestyksessä. Kolkuttajien alussa nähdään outo välikuva katkenneesta johdosta. Sen merkitys selviää myöhemmin, rauhassa ruokailleet miehet ovat jo ehtineet pankkiin asti ryöstöpuuhissa. Piuha omantunnon kolkuttajiin oli poikki vain tunnin, ja kauheita ehti tapahtua.

"Vesa-Matti!", havaitsevat kolkuttajat johdon korjattuaan, ja joutuvat ottamaan siivet selkäänsä.

Liitäjissä seurataan oravanuoren haluttomuutta opetella liito-oravaksi. Isä painottaa liitelyn tärkeyttä Pietilän metsän ja oman pesäpuun suojelemiseksi. Nuorta puhuttelevat enemmän bänditreenit ja skeittaus. Liito-oravaksi opettelu vaatisi paneutumista, ja tekosiipien poisheittämisellä on kohtalokkaat vaikutukset.

Masa on suurta vankilapakoa juoniva hamsteri. Häkissään se on suunnitellut ja toteuttanut monenmoista pakoapuvälinettä. Esimerkiksi valjastanut juoksupyöräänsä dynamon, jolla tuottaa sähköä laserkynää varten.

Lyhytfilmit ovat kerrassaan mainioita. Nick Parkin Wallace ja Gromit tuli esitellyistä teknisistä laitteista mieleen, huumorista vaikkapa Monty Python. Yleisö nauroi monta kertaa mukana.

Jos Kasitonni noudattaa uusi filmi pari vuoden välein tahtiaan, niin uusikin pitäisi tänä vuonna tulla. Jäämme innostuneena odottamaan.

Runopuulaakin Oulun karsinnat

Kristiina Keto-Orava

Torstai-iltana osana Taiteiden yötä järjestettiin Nuclear Nightclubin terassilla Runopuulaakin Oulun karsinnat. Ennen kisoja runoukko Olavi Rytkönen toivoi tapahtuman facebooksivulla naisilta vahvaa panosta, koska kaikki viisi jo valittua finalistia olivat miehiä.

Rytkösen toive toteutui. Kaikki kolmannelle ja ratkaisevalle kierrokselle päässeet olivat naisia.

Leea Keto

Kuten jo Poetry Slamin sivuilla todettiin, eniten pisteitä saaneiden runoesitysten sisältökin oli naisten arjesta ja onnenhetkistä, "runoissa riehahteli aikuinen nainen".

Miia Paani

Virpi Ansamaa olisi voinut sijoittua paremminkin, jos olisi esitystensä järjestystä paremmin harkinnut. Ensimmäisen kierroksen jälkeen hän oli selkeässä johdossa.

Virpi Ansamaa

Runopuulaakissahan ratkaisee sekä runo että esitys, vaikka mitään ylimääräistä rekvisiittaa papereiden lisäksi ei lavalla sallitakaan. Oulussa korostui uskottavuus, sanojen sopiminen esittäjän suuhun.

Järjestys siis: 1. Kristiina Keto-Orava, 2. Leea Keto, 3. Miia Paani ja 4. Virpi Ansamaa.

Kuvia Oulun taiteiden yöstä

Esko Ahon pelivelat

Palvellaan yleisöä. Tähän blogiin on tullut paljon lukijoita, jotka ovat etsineet lisätietoja entisen pääministerin Esko Ahon peliveloista. Juttuhan lähti liikkeelle Jorma J. Mattilan ja Marko Erolan kirjoittamasta Kasinokeisari - Pekka Salmen tarina (Helsinki-kirjat 2011) kirjasta.

Aikaisempi ammattipeluri ja nykyinen kasinonpitäjä Pekka Salmi kertoo teoksessa uransa varrella tapahtunutta niin Suomesta kuin maailmaltakin. Monacossa, Tukholmassa ja muissakin Euroopan metropoleissa aina Venäjää myöten Salmi on tavannut ja nähnyt monenlaista porukkaa.

Iltapäivälehtien lööppeihin muutamiksi päiviksi nostama Salmen muistelema peluri oli nykyinen Nokian johtaja Esko Aho.

Jo pääministeriaikoina Ahon pelivietistä puhuttiin. Siitä miten hän Mauri Pekkarisen kanssa saattoi kämpillä pikkutunneille saakka pitää tietovisaa, kilpailla politiikan triviatiedon tuntemuksesta. Aholla ja Pekkarisella oli noihin aikoihin yhteinen vuokra-asunto Helsingissä.

Alituista kilpailua ja periksiantamattomuutta pidettiin esillä myös Ahon presidenttikampanjassa. Hellittämätön mies kuvaa viljeltiin, ei anna periksi EU:n herroille.

Kasinokeisarissa valotetaan toisenlaista pelimiestä. Aho pelasi myös pokeria, samoin ominaisuuksin. Isoilla rahoilla.

Ahon poliittisen uran käännyttä laskuun vuoden 1995 eduskuntavaaleissa hänelle etsittiin koko puolueen voimin isopalkkaista "eläkevirkaa". Halonen ei nimittänytkään Suomen Pankkiin, ja muita sopivia virkoja ei näyttänyt avautuvan. Vasta Harvardin retken jälkeen avautui Sitran yliasiamiehen paikka, yksi silloisista suuripalkkaisimmista julkisen puolen tehtävistä.

Ahon uuden viran etsintää seurattiin tietenkin television ajankohtaisohjelmissa. Toimittajat tiesivät kansalle kertoa, että Aholla oli suuria velkoja. Siksikin virka olisi tarpeen. Katsoja tosin jäi ihmettelemään, eikö kahdella kohtalaisella kuukausipalkalla - kansanedustajan ja pankkivaltuuston jäsenen - niistä jollakin aikataululla olisi voinut selvitä?

Salmen muisteluksista selviää mistä velat tulivat. Pokeripöydässä.

Salmi on muisteluksissaan kohtelias. Rita Tainolalle hän kertoi Ruotsin kuninkaan kanssa samoissa piireissä ja paikoissa pyörineensä, että kohtuuttomaan pyöritykseen Kaarle Kustaa on joutunut.

Ahon pelivelkojen hän muistelee olleen "ystäville". Aho pelasi hellittämättömästi, ei osannut ajoissa lopettaa. Voiton tahto vei sippiin ja velkoihin.

Ja sitten Aho meinasi unohtaa maksaa pelivelkansa. Häntä piti "kovistella" rahojen saamiseksi.

Poliittisen historian kannalta Salmen entisen pääministerin yksityiselämästä tekemät paljastukset eivät ole merkityksettömiä. Täsmällisten ajanmääreiden puuttuessa tämä jää arvailujen varaan.

Esko Aho oli ensimmäinen pääministeri, jolle valtio palkkasi turvamiehet. Televisiossa Aho kertoi häntä uhkaillun, ja siksi järjestely on tarpeen. Toimittaja ja yleisö tuolloin ajatteli syyksi lamaa ja puolen miljoonan työttömän raivoa. Olisiko sittenkin syynä ollut kovisteleva Pärinä-Pekka Perintämies?

Bergrothin Hyvä poika

Eilisen kulttuuriuutiset kertoivat, että Zaida Bergrothin Hyvä poika (Suomi 2011) on valittu Pohjoismaiden Neuvoston elokuvapalkinnon saajaehdokkaaksi. Sattumalta olen elokuvan juuri nähnyt, perjantaina se tuli Kulttuuritalo Valveella olevan elokuvateatteri Studion ohjelmistoon. Finnkinon ohjelmistossa elokuva taisi olla jo keväällä.

Nimihenkilö on kuuluisan näyttelijä-äidin vanhempi poika, jo 19-vuotias, mutta tiukasti äidin helmoissa kiinni. Poika puolustaa äitiään, on tehnyt sitä jo ilmeisen pitkään. Äidin ja pojan välille on syntynyt sanaton yhteistyö. Isää perheessä ei ole, eikä hän ole osallistunut lapsiensa elämään pitkään aikaan.

Lööppien mukaan on tapahtunut ensi-iltakatastrofi. Äiti poikineen pakenee kesämökille, mutta tarvitsee aikuista ryyppyseuraa. Juominkeja suomalaisissa elokuvissa on nähty yksi jos toinenkin, silti Bergroth saa irrationaalisella otteella jotakin uuttakin aiheesta näytettyä.

Herkkähipiäinen ja narsistinen äiti ei kestä poikkipuolista sanaa. Kun häntä epäillään vanhemman sukupolven näyttelijäksi, epäilijä poistetaan bileistä. Poistaja on poika, ja hän tekee sen tottuneen väkivaltaisesti ja uhmakkaasti. Muut eivät asiaan puutu.

Juhlista alkaa suhteenpoikanen, ainakin muutaman päivän mittainen. Uusi miesystäväkandidaattikaan ei osaa pelkkää ihailua osoittaa - hänetkin suljetaan ulos mökistä, konkreettisesti.

Ambivalentti, toisen kosketusta kaipaava äiti tyynnyttää itsensä ja ottaa miehen takaisin viereensä. Pojan raivo jatkuu ja kasvaa hengenvaarallisiin mittoihin. Vasta sitten äiti alkaa ymmärtää, ambulanssia ja poliiseja odotellessa.

Zaida Bergrothin elokuvaa ei varmaankaan ole tarkoitettu puheenvuoroksi viimeaikaisiin massasurmiin, mutta sellaisille selitystä hakevan mieli saattaa filmistä jotain löytää. Osatotuuksien näkemisen, pakonomaisen omiin näkemyksiin takertumisen.

Onnistunut ratkaisu ohjaajalta oli, ettei "hyvä poika" sanaparia kertaakaan elokuvassa ääneen sanottu. Useammassakin kohdassa katsoja sitä odotti, mutta ei sitä tarvinnut ääneen sanoa.


Hyvä poika esitettiin Studiolla eilen viimeisen kerran, teatteri on seuraavat päivät Oulun musiikkivideofestivaalien käytössä (24.-28.8.). Seuraavaksi esitetään maanantaina 29.8. Abbas Kiorostamin Iltapäivä Toscanassa. (ohjelma)

Seppo Seppälän sarjakuvat

Eilen Isä ja poika-ohjelmassa Seppo ja Hermanni Seppälä puhuivat suomalaisten maailmanvalloituksista. Isä Sepollakin (s. 1946) oli oma tarina kerrottavanaan, hän Seppo Lindqvistin (s. 1945) kanssa aikoi valloittaa Saksan sarjakuvillaan. Vuonna 1970 he kävivät Itämeren etelärannalla markkinoimassa Onnellista maailmanloppua (Weilin+Göös 1970), mutta kustannussopimuksia ei syntynyt. Kiinnostusta ei löytynyt.

Koska Seppojen Lindqvist ja Seppälä sarjakuvista oli vain hatara, pilakuvamainen muistikuva, kävin lainaamassa kaksi Oulun maakuntakirjaston tietokannan tuntemaa teosta, miesten yhteisen tuotannon. Toinen oli vuotta aikaisemmin ilmestynyt Vallan veri ei vapise (Weilin+Göös 1969). Avohyllyssä teoksia ei enää ollut lainattavissa, mutta ystävällinen henkilökunta haki kirjat varastosta.

Kirjastoluokituksessa molemmat sarjakuvat oli luokiteltu pilapiirroksiksi (YKL 74.17). Tämä valinta lienee tehty sisällön perusteella, sarjakuvien poliittinen sisällön vuoksi on katsottu niiden sopivan Kari Suomalaisen pilapiirroskirjojen viereen. Molemmat ovat selvästi sarjakuvia, ja tämä teoksien takakansissakin todetaan.

Luokituksista puheenollen: samalla reissulla huomasin Pirkko Saision Lokikirjan (Siltala 2010) sijoitetun vesiliikenteeseen (YKL 69.63), vaikka muistelmat tai sarjakuvat olisivat sille ehkä sopivampia viitekehyksiä.

Seppälä ja Lindqvist olivat perustaneet "sarjakuvatyöryhmänsä" vuonna 1968. Jo ennen ensimmäistä teosta he olivat julkaisseet lehdissä "sarjakuvan uutta aaltoa" edustavat työt Romut, Sonja ja Montosen porukka. Tämä Vallan veri ei vapise-teoksen lievetietojen mukaan.

Tekijöiden työnjakoa ei tarkemmin selvitetä, mutta taustoituksen perusteella Seppälä on kirjoittanut ja Lindqvist kuvittanut. Jälkimmäinen oli myöhemmin Sarjis-lehden vakiotekijöitä ja kuvitti muun muassa Riitta Toikkasen Urkin arkin (Weilin+Göös 1973). Seppälän sarjakuvaura päättyi Onnelliseen maailmanloppuun.

Vallan veri ei vapise on kotimainen vallankumousparodia. Itsenäisyysjuhlinnan aikaan riemuanarkistit, Vallattomat, lukitsevat kansakunnan poliittisen johdon linnaan ja antavat vallan kansalle. Työ perustuu pitkälti hienoille, karikatyyreille, Urkki, Koivisto, Karjalainen, Virolainen, Saarinen, Tuomioja jne. saavat humoristisen muodon. Vanhan vallan veri ei vapise, vaan se ottaa omansa takaisin.

Vaikutteet ovat lähinnä ranskalais-belgialaista alkuperää, väljää ruudutonta, kuva sivullaan tai aukeamallaan. Teksti ladottuna kuvien alla.

Onnellinen maailmanloppu käyttää enemmän sarjakuvan keinoja. On ajoittain kokonaisia ruudutettuja sivuja, puhekuplia ja tekstit ovat kauttaaltaan tekstatut. Kuvitukseen on haettu mallia myös rapakon takaa, Mad-lehtiä on luettu tätä toista albumia suunnitellessa.

Kolmas maailmansota on käyty ja yksi ainoa etelämeren saari on jäänyt asuinkelvolliseksi. Eri maiden johtajat toisistaan tietämättä aikovat sinne, omaa voittoaan juhlistaen. Pettymys on kuitenkin suuri kun vihollisetkin ovat bunkkereissaan selvinneet. Kaikki alkaa taas alusta.

Karikatyyrit jälleen ovat lukunautinnossa keskeisessä osassa.

Onnellista maailmanloppua lukiessa ymmärtää, että taannoin siinä on nähty vientipotentiaalia. Sarjakuva tasoltaan olisi hyvinkin sopinut amerikkalaiseen Madiin julkaistavaksi joidenkin juonellisten muutosten jälkeen.

Mutta sitä olisi pitänyt tarjota nimenomaan Madille. Tuon ajan Suomessa populaarikulttuurin vientiponnistukset kariutuivat useimmiten samanlaisiin vääriin lähtökohtiin.

Oulun henkiset mestarit

Eilen päättyivät Muusajuhlat, sanataidefestivaalien viimeisen päivän ohjelmistoon kuuluivat perinteisesti henkisten lajien mestaruuskisat. Tällä kertaa etsittiin Oulun henkistä mestaria, kisaan oli mukaan uskaltautunut kolme osaanottajaa, Jukka, Lauri ja Jaakko. Etunimiä kummemmin ei kilpailijoita esitelty.

Henkisten lajien kisoissa on kolme lajia, telekinesia, telepatia ja teleportaatio. Kisan päävirkailija Paavo J. Heinonen kertoi yhdistelmää kutsuttavan joskus myös teletriatloniksi.

Kustakin osasuorituksesta sai suoritus- ja tyylipisteitä. Suorituspisteitä oli mahdollisuus saada maksimissaan kolmekymmentä ja tyylipisteitä kymmenen.

Tänäkään vuonna ei yhtään suorituspistettä jaettu. Yksikään kilpailija ei saanut telekinesialla runokirjoja siirrettyä, ei onnistunut lukemaan apuvirkailija Kari Miettusen ajattelemaa runosäettä tai siirtymään paikasta toiseen teleportaatiolla.

Tyylipisteitä sen sijaan jaettiin, ja mestaruus ratkesi niiden perusteella.

Blogin kirjoittaja toimi yhtenä kolmesta tyylipisteiden jakajista, joten kuvituksena kisoista on tarjota ainoastaan mitalistien yhteiskuva. Keskellä voittaja.

Kisasuorituksista tullee videokooste Oulun juhlaviikkojen sivuille.

Vaarallinen runous

Eilen puolen päivän jälkeen Suoraa puhetta! radio-ohjelmassa oli uusi juontaja ja alkoi uusi aihekokonaisuus. Aleksis Salusjärven johdolla tutkaillaan tuotteistamisen vaikutusta kulttuuriin ja taiteeseen lokakuun lopulle saakka. Ensimmäisenä aiheena oli runous ja ohjelmaformaattiin kuuluvana manifestina Runous on tärkein kirjallisuudenlaji!

Keskustelijoina studiossa olivat runoilijat Kristian Blomberg ja Pauliina Haasjoki ja Helsingin Sanomain toimittaja Esa Mäkinen. Manifestissaan Salusjärvi totesi muun muassa "Runouden nykyiset saavutukset ovat jäämässä pimentoon, sillä niitä on vaikeaa tuotteistaa."

Keskustelussa päästiin heti asiaan, Mäkinen nosti esille syksyllä ilmestyvän Vastakaanonin (Poesia 2011, ennakkotilattavissa). Oman lehtensä puolustukseksi hän mainitsi, että antologiassa olevista yli viidestäkymmestä runoilijasta on lehdessä huomioitu 25. Siis turha tulla Hesaria syyttämään, että se olisi uutta runoa pimentoon asettamassa.

Blomberg yritti tiukata Mäkiseltä journalismin tutkimuksen peruskysymystä, miten noita mainittuja lehdessä on käsitelty. Tähän Mäkisellä ei ollut vastausta, hän ei ollut sellaiseen varautunut vastaamaankaan. Positiivinen, neutraali, negatiivinen tukkimiehenkirjanpitoa ei siis tullut tietokantahaun yhteydessä tehtyä.

Vastakaanonin esiinnostamisen myötä päädyin tätä kirjoittamaan. Olen yksi antologiaan valituista runoilijoista, sen toimittaneet Harry Salmenniemi, Juri Joensuu ja Marko Niemi ovat löytäneet tekemisistäni kaksi kokonaisuuteen oivallisesti sopivaa runoa. Aluksi oikovedosta selaillessa tuntui, että olenko mitään teokseen sopivaa tehnytkään.

On minutkin Helsingin Sanomissa mainittu. Tosin ei runojutuissa, vaan apurahansaajien yhteydessä. Eikä apurahakaan liittynyt kirjallisuuteen, vaan rauhantyöhön.

Toivottavasti siis en kuulu Mäkisen mainitsemiin "käsiteltyihin".


Maaria Pääjärvi ehti jo hieman ohjelman jälkeen kirjoittamaan Luutiissa Mäkisen tarjoilemasta (huonosta) sosiologiasta, ja Salusjärvi sinne kommentoimaan bourdieulaisen taidekenttä-ajatuksen kuolemasta. Että "[k]irjallisuudessa tilanne onkin se, että sinne tehtaan ovelle ei enää tuoda maistiaisia. Nyt pitää sikariportaan jalkautua kaupungin kaduille. Ovet on auki ja kutsujakin on lähetetty."

Tilanne on näin Oulussakin. Huutomerkki on mahdollisimman suurella avoimuudella ja matalalla kynnyksellä järjestänyt jo usean vuoden ajan tilaisuuksia, joihin kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita, kuulemaan tai esiintymään. Toisista tykätään, toisille taputetaan kohteliaisuudesta, uskalluksesta.

Eivätkä nuo suosiota saaneet edes lähettele kustantajille käsikirjoituksia, vaan julkaisevat itse ja myyvät tilaisuuksissa kuten Kalevan kulttuurisivut eilen kertoivat. Eivätkä nuo tekijät mitään kummallisia kokeilijoitakaan ole, ihan tavallisia vapaan mitan kirjoittajia.

Pääjärven Mäkiseltä peräämä ideologia voisi olla tekemisen vapaus. Taidekentällä on tietyt tunnetut kilpailuttamisen ja hyväksyttämisen reitit, joita myöden pääsee suurten kustantajien julkaisemaksi. Kilpailemattomuus on jotakin nuo reitit ohittavaa, runoilijoita jotka löytävät yleisönsä ilman kustantajia tai valtalehtiä.

Sellainenhan on vaarallista. Kun ei lähtökohtaisesti olla karsimassa ja valikoimassa parhaita päältä. Ja on vielä olemassa asiaa edistäviä yhteisöjä!

Itse päädyin Vastakaanoniin toimittajien pyynnöstä. Kiitos siitä heille. Jos olisi järjestetty kirjoituskilpailuja tai ehdokasmenettelyjä, niin en olisi antologiassa mukana.

Ajat ja tavat muuttuvat. Hakemusten lähettely ja hyväksynnän odottaminen on mennyttä. Jos haluat työpaikan, sinun on itse se luotava tai löydettävä. Jos haluat yleisöä taiteellesi, niin .

Kivikoulun muusaklubi

Eilen Muusajuhlien ajan Oulun lähiseutuja kiertävät klubi-iltamat olivat Vanhassa Limingassa, museoalueen Kivikoulussa aivan Limingan taidekoulun kupeessa. Tuottaja Kari Miettunen on valmistellut kullekin eri paikkakunnalla järjestetylle tilaisuudelle oman ohjelmansa. Limingan ohjelmistossa painottui sarjakuva, onhan paikkakunnan taidekoululla sarjakuvalinja.

Oulun sarjakuvaseura järjesti illan aikana strippikilpailun. Illan aikana tehdyistä sarjakuvista yleisö sai äänestää omaa suosikkiaan, ja voittajaksi illan päätteeksi julistettiin Kili Kauppi Herakleitoksen tunnettua fragmenttia kommentoivalla työllään.

Kili Kauppi myös esiintyi illan aikana. Antti Rundelinin kanssa hän esitti Lauri Ahtisen sarjakuvateksteihin tekemiään lauluja. Ahtisen arjesta tekemät oivaltavat havainnot taipuivat oivasti musiikillisestikin nautittaviksi.

Illan runoesityksellä aloittanut Keijo Ahlqvist sijoittui toiseksi strippikilpailussa. Hänen sarjakuvansa nappasi aiheen Kaupin ja Rundelinin esityksestä, piirtäen näkyviin Ahtisen tarttuvan lauseen.

Keskinäiset, sattumalta syntyneet viittaussuhteet siis muodostuivat illan teemaksi. Varsinkin, jos antiikin muusien, Muusajuhlien innoittajien, joukkoon lasketaan myös Herakleitos.

Ahlqvist käytti runoesityksessään teknistä apuvälinettä, pientä kuvaruutua. Paikan päällä puhuttu ja aikaisemmin nauhoitettu lomittuivat.

Runollista musiikkiakin kuultiin. Hailuotolainen Duo Anna September esitti Pekka Strengiä akustisesti, revonlahtelais-oululainen Häikiö puolestaan muun muassa Teemu Hirvilammen, Jarkko Laineen ja Ilpo Tiihosen runoihin perustuvaa musiikkia. Jälkimmäinen esiintyy myös tänään Oulussa Muusajuhlien päätösklubilla.

Paikalla oli myös Sari Maanhalla, joka teki halukkaille runomuotokuvia.

Enemmänkin yleisöä olisi paikalle mahtunut. Mukavat iltamat kuitenkin, viihtyisässä Vanhan Limingan ympäristössä.

Avaimena Kreikan keskuspankki

Voinen kai paljastaa tietämättömyyteni ja ymmärtämättömyyteni tässäkin asiassa. Euroopan ja euron velkaongelmissa ymmärtääkseni on kyse keskuspankin rakenteesta ja säännöistä. Japani ja Yhdysvallat voivat velkaantua bruttokansantuotteeseensa nähden niin paljon kuin haluavat, ja lähes ilman markkinoiden hätääntymistä. Niiden keskuspankit lakisääteisesti pitävät huolta, ettei valtiolta lopu rahat.

Euroopassa asiat on toisin. EKP:lla ei ole vastaavaa isäntää, 17 euromaata eivät voi suoraan lainata rahaa keskuspankiltaan. Saksa ja Ranska viime aikaisissa keskusteluissa ovat ehdottaneet yhteisen talouspoliittisen elimen perustamista, siis sellaisen, joka voisi määrätä EKP:n tarvittaessa lainamaan rahaa.

Ehdotuksessa oli mukana paljon muutakin, kuten talouskuria ja muuta sellaista. Näistä puheet liittovaltion synnyttämisestä ovat alkaneet.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä. Suvereeni valtio tarvitsee keskuspankkia ettei joudu markkinoiden määräysvaltaan.

Valtio ei ole kuin mikä tahansa muu markkinatoimija. Eurojärjestelmän kunnianhimoisena tavoitteena on ollut - ääneen sanomattomasti - muuttaa se sellaisiksi. Poliittista valtaa siirrettiin markkinoille ja vastapainoksi toivottiin vakautta ja parempaa arvon säilyttämistä.

Meneillään oleva toinen finanssikriisi on kädenvääntöä vallasta rahamarkkinoilla.

Kreikan ja Suomen neuvottelema vakuussopimus suorastaan nerokkaasti ohittaa EKP:lle määritellyn kiellon lainoittaa valtioita. Sen sisältöä on mediassa avattu perin vähän.

Tavalliselle kotitaloudelle tai yritykselle ei olisi mitään hyötyä sellaisesta lainatakauksesta, jonka edellytyksenä on, että lainasumma talletetaan takauksenantajan tilille. Suorastaan perin kehno ja kannattamaton kauppa.

Kreikalla on edelleen EKP:n sivukonttorina ja omistajana toimiva Kreikan keskuspankki. Voidaan sopia, että keskuspankki tallettaa Suomen valtion tilille sovitun summan. Tuo rahamäärä voidaan synnyttää käytännössä tyhjästä, merkiten se taseisiin siellä ja täällä. Tällaista toimenpidettä eurojärjestelmä ei kiellä. Näin Suomi voi taata täysin turvallisin mielin Kreikalle vaikka kuinka suuren lainan.

Ei ihme, että muutamat muut valtiot ovat uutisten mukaan olleet hyvin kiinnostuneita samankaltaisesta järjestelystä.

Markkinavoimilla on kuitenkin edelleen erittäin vahva ote. Voi tulla hyvinkin tyrmätyksi koko hieno systeemi. Vaikka valtiohan aina lopulta säännöt mille tahansa toiminnalle asettaa. Myös markkinoille.

Takaportti on keksitty, ja sitä tullaan käyttämään ennemmin tai myöhemmin.

Kirjallisuuskeskiviikot

Eilen Oulussa oli ensimmäinen Kirjallisuuskeskiviikko. Tilaisuuksia järjestetään kaikkiaan kolme, niiden taustavoimana on läänintaiteilija Tuomo Heikkinen ja Oulun läänin taidetoimikunta. Vanhalle paloasemalle ensimmäistä iltaa oli kertynyt viettämään mukava joukko. Avara sali vaikutti olevan täynnänsä. Tilaisuus oli myös osa meneillään olevia Muusajuhlia, jotka jatkuvat sunnuntaihin saakka.

Pääosan tilaisuudesta vei keskustelu. Riku Korhonen, Essi Kummu ja Miki Liukkonen keskustelivat kirjallisuudesta laidasta laitaan Heikkisen johdolla. Jutut kulkivat tutuissa kirjailijoilta kysyttävissä asioissa, arjesta, kirjoittamisesta, hahmojen mukana elämisestä jne.

Kirjallisuutta Limingassa opettanut Kummu osasi jäsentää sanottavansa parhaiten. Ja puuttua myös kollegoidensa löysiin heittoihin. Liukkoselle Kummu totesi, että tällä on kovin romanttinen taiteilijakuva ja ennusti sen karisevan tulevina vuosina.

Mukavan jutustelun ulkopuolelle siirryttiin, kun Heikkinen kyseli Liukkoselta tämän taannoisesta Kalevan haastattelusta. Liukkonen kun oli kertonut siirtyvänsä proosaan esikoisrunoteoksen (Valkoisia runoja, WSOY 2011, ilmestyy syyskuussa) jälkeen, ja ei arvostavansa "postmodernia sanakikkailua" (ulkomuistista, oli muotoilu pidempi, en tullut kirjoittaneeksi ylös tai säästäneeksi Kalevan numeroa, jota Heikkinen siteerasi).

Liukkosella ei keskustelutilaisuudessa ollut sanottavaansa lisättävää, eikä tarkempaa analyysiä. Korhonen kertoi ettei seuraa suomalaista runoutta, englanniksi kirjoitettua kylläkin. Liukkosen sanomaan hän silti saattoi yhtyä.

Vältyttiin onneksi Maaria Pääjärven pari päivää sitten kuvailemilta kikkailuilta.

Kummu ei ottanut uuteen runouteen yhtä jyrkkää kantaa. Hän nosti esimerkiksi Henriikka Tavin Sanakirjan (Poesia 2010). Sen kaltaiset teokset vaativat sivistyneen lukijan. Kummu puhui tekstin (musiikillisesta) virtaavuudesta, ja siitä miten kaiken kirjallisuuden lähtökohtana on ei-tieto.

Ajatuksellisesti oltiin kai lähellä Tere Vadenin usein viljelemää talo-piha-metsä (tai talo-saari-meri) vertauskuvaa. Talossa ja sen pihapiirissä liikkumalla ei kaikkia merkityksiä koskaan tavoita, välillä on mentävä metsään uutta ainesta, kielen ulkopuolella olevia merkityksiä hakemaan. Ainakin työstettäväksi, mietittäväksi, pohjaksi talon ja pihapiirin uudistamiselle.

Ehkä Kummukaan ei kielen rajamailla olevia metsäretkiä sellaisenaan julkaistavaksi laittaisi.

Toisen esimerkin Kummu otti paikalla olleesta Pia Ronkaisesta. Keskustelun jälkeen Oulun ylioppilasteatteri esitti lukuteatteria Ronkaisen Runoromaanista (ntamo 2010). Esitettäväksi valittu katkelma teoksesta oli ehkä liiankin ilmeinen, mutta elävästi teatterilaiset saivat sanat ja lauseet kulkemaan.

* Oulun kirjallisuuskeskiviikot.

Vinkki Kekkos-faneille

Muutama päivä sitten Sedis blogissaan välitti Kavan tiedotteen, että Finlandia-katsaukset ovat nyt Elonetissä kaikkien katseltavissa. Lyhyet, alle kymmenminuuttiset ajankohtaiskatsaukset on digitoitu ja liitetty elokuvatietokantaan heti tutustuttavaksi.

Digitoituun aineistoon kuuluu 700 kuvakatsausta Suomessa tapahtuneeseen vuosilta 1943-1964. Jälkikäteen on sanottu, että näitä filmejä tehtiin ainoastaan huviveron alentamiseksi. Mutta saipa näistä kansa jotain kuvaa - nimenomaan kuvaa - siitä mitä Suomessa tapahtuu. Televisiota kun ei ollut, ja ajanjakson lopullakin se oli niin harvalla.

Nuoremmallekin väelle nämä filmit ovat tuttuja, lähinnä Suomen lähihistoriaa käsittelevistä televisio-ohjelmista ja dokumenteista. Paljonkaan muuta autenttista, alkuperäistä liikkuvaa kuvaa ei ohjelmantekijöille ole ollut tarjolla.

Katselin joitakin Finlandia-katsauksia viidenkymmenen vuoden takaa. Urho Kekkonen Sylvi-vaimoineen oli mukana kaikissa.

Elonet kun on tietokanta, niin siitä voi selvittää missä elokuvissa Urho Kekkonen on vuosien varrella esiintynyt. Mukana ovat myös Finlandia-katsaukset. Elonetin mukaan Kekkonen esiintyy ensimmäisen kerran katsauksessa 272 vuonna 1955. Vuodesta 1957 lähtien presidentti on mukana jo useimmissa, vuoden 1961 katsauksissa 21 kertaa.

Kekkosen puoliso Sylvi Kekkonen (1900-1974) on usein miehensä edustustehtävissä mukana. Kukkalaitteen kanssa. Finlandia-katsaus 565 loppuvuodesta 1961 asettaa tasavallan presidentin puolison mahdottomaan asemaan, poseeraamaan Jacqueline Kennedyn rinnalle. Pitkään hän ei kuvassa viihdy.

Elonetin listausten mukaan Kekkonen on tallentunut myös SF- ja Filmiseppo-katsauksiin. Näiden kilpailevien filmiyhtiöiden katsausten tietojen tallennus lienee vielä kesken.

Mutta Kekkos-fanille Finlandia-katsauksissa on joksikin aikaa ihasteltavaa ja ihmeteltävää. Elonettiin ja haku "Urho Kekkonen".

Kekkos-ilmiöstä kiinnostuneiden kannattaa avata televisio lauantaisin klo 18.15. YLE TV1 esittää uusintana Saunavuoron (2004-2005), jossa Kekkonen-hahmo on keskeisessä roolissa.

Mutapohja

Keväällä routa ja jäät nostelivat venevajaani niin, että se siirtyi ja jäi järven puolen nurkaltaan pohjaan makaamaan. Koko kesän erilaisia keinoja pohtinut ja kokeillut. Mutapohjaan tyssäsivät kaikki. Pohja painui, rakennus ei noussut.

Vinssien ja taljojen avulla vaja siirtyi oikeiden nurkkakivien kohdalle. Siinä samalla muutaman pölkyn sain ujutettua rullaksi järven puolen seinän alle. Vaja liikkui paremmin, ja samalla pohjaan uponnut nurkkakin nousi parikymmentä senttiä.

Riittävästi tunkille.

Pohjamutaan ja -saveen upposi kolme betonista puutarhalaattaa (ei ollut enempää), pari lankunpätkää ja muutamia littanoita kiviä.

Sitten alkoi nousta.

Enpä tiedä, oliko viisas ratkaisu ryhtyä kiinteistönomistajaksi. Huolta ja murhetta rakennukset tuottavat, varsinkin jos ne eivät kaikilta neljältä nurkaltaan ole tukevalle alustalle laitetut.

Ajatuksenani oli elvyttää venevajaperinnettä. Onkiveden rannoilla vain muutamia yksittäisiä sellaisia olen tavannut.

Veden päälle rakentaminen ei ole kaavoittajien mieleen, ainakaan jos kesämökkiä tai sen saunaa on rakentamassa. Lupaa ei saa, rakennusmääräykset kieltävät. Viime vuosikymmeninä rakentamista on siirretty kauemmaksi ja kauemmaksi rantaviivasta.

Keväällä sai siis perinteenelvyttäjä opin siitä, miksi talolliset matalan, mutapohjaisen Onkiveden rannoilla ovat luopuneet veneisiin ja kalastukseen liittyvistä rakennuksistaan.

Kovat pakkastalvet ovat niiden tuho. Varsinkin jos omistaja asuu satojen kilometrien päässä eikä ole päivittäin tarkkailemassa minne on maja menossa. Ja mitä se tarkkailutietokaan hyödyttäsi, kun ei ole routaan tepsiviä konsteja pitää mökkeliänsä paikoillaan.

Onneksi ei venevaja kuitenkaan liittynyt karanneiden laitureiden monilukuiseen joukkoon ja lähtenyt kohti Etelä-Saimaata.

Ilta-aurinko valaisee

Aurinko valaisi eilen illalla maisemaa, muistutti illan olevan jo iltauutisten aikaan. Sitten myöhemmin antoi valoansa toisen taivaankappaleen kautta.

Ei ole muuta hävittävää

Politiikassa iskulauseet ovat tärkeitä. Niiden taakse on helppo ryhmittyä, ne antavat satunnaiselle joukolle yhteisen tavoitteen. Usein lauseet napataan vastustajan haukuista. Kyllä, me olemme vihreitä vassaripaskoja, todettiin Jyväskylän ylioppilaspolitiikassa voittajien leirissä kokoomuslaisen petytyttyä vaalitulokseen.

Tuttua ja tunnettua iskulausetta saatetaan yrittää muuttaa palvelemaan uutta tarkoitusta. Demareiden "pari piirua" ja "maassa maan tavalla" eivät ole oikein toimineet 2000-luvulla. Kokoomuksen työväen presidentistä sen sijaan on puhuttu, ja tultaneen puhumaan paljon loppuvuosi.

Eilen radiosta kuulin uutisissa pätkän brittien pääministeri Cameronin puheesta. Maan parlamentissa on puhuttiin siitä, mitä nyt mellakoiden laannuttua pitäisi tehdä. Ja ennen kaikkea, mikä ajoi kadulle?

Vasemmistolaiset kommentaattorit saattoivat nostaa tutuksi selittäjäksi pitkäikäisen "Työväenluokalla ei ole muuta hävittävää kuin kahleensa", josta on olemassa vielä vanhempi versio "Orjalla ei ole muuta hävittävää kuin kahleensa".

Tämä on ilmeisen yleisesti hyväksytty iskulause selittämään kadulle lähtö. Ainakin helposti mieleen nouseva.

Koko parlamentti asettui tukemaan hallitusta väkivallan vastustamisessa. Oppositiojohtaja, työväenpuolueen Ed Miliband vaati, että hallituksen olisi selvitettävä miksi ihmisistä tuntui siltä, ettei heillä olisi mitään hävittävää.

Tarkkaan ottaen Miliband sanoi “nothing to lose and everything to gain”. Miksi tuntui siltä, että rettelöimällä ei menetä mitään, vaan kaikki on voitoksi?

Sanonta on toisinpäin käännettynä tuttu Kylie Minoguen esittämästä hitistä, ja sellaisenaan monien itsehoitogurujen oppimateriaaleista.

Ehkä mellakoitsijoista on tuntunut, että näinä itsehoidon kulta-aikoina on parempi hoitaa asiat itse?

Ehkä poliitikkojen ei olisi kannattanut ajaa alas yhteiskuntatieteiden rahoitusta ja ottaa kansan tuntojen arviontia omaksi asiakseen. Nyt ei tunnu kenelläkään olevan ajantasaista tietoa siitä missä kadulla mennään.

Kesäblogikausi ohi

Oulu, Tuirantori 12. elokuuta 2011.

Tänäkin kesänä kerroin puolen päivän fragmentteja liikkeistäni ympäri armaan kotimaan. Lisäksi kolme keskipäivän hetkeä sattui länsinaapuri Ruotsin puolella. Eilen pistin Tänään puoleltapäivin -blogin pakettiin odottamaan seuraavaa kevättä.

Oulun kaupungin koululaitoksessa perusopetus alkoi torstaina. Se pitää huolen siitä, etten suurtakaan yllätysmomenttia voi lukijalle tarjota. Sijainti olisi aina suurinpiirtein sama. Tosin tänä kesänä aikaisempaa useammin kuvauspaikaksi sattui kotikaupunki Oulu.

Oulu, Tuirantori 29.toukokuuta 2011.

Sunnuntaina 29. toukukuuta aloitin Tuirantorilta. Ja ylemmällä kuvalla eilen siellä päätin.

Joroinen, Sysmänranta 26. kesäkuuta 2011.

Eteläisin puolenpäivänhetki taisi olla Joroisissa. Pohjoisin Simossa.

Viime vuonna jatkoin kesäblogia aina syyskuun puoliväliin saakka. Taisisi tänä vuonnakin olla perusteet samaan. Ainakin sääennusteen mukaan ensiviikoksi on vielä helteitä luvassa.

Mutta nyt paremmalta tuntuu vuonna 2009 tarkasti noudattamani koulun loma-aika.

Tässä blogissa jorinat ja horinat jatkuvat entiseen tapaan. Kesät ja talvet, kerran päivässä.

Maaninka, Onkivesi 2. elokuuta 2011.

Liisa Vuokkosen pinne

Kari A. Sihvonen
Liisa - Pahemmassa kuin pinteessä
zum teufel 2010
64 s.


Liisa Vuokkonen on reipas nuori nainen, joka ajautuu jännittäviin tilanteisiin. Liisa selvittää tilanteet roistojen kanssa parhain päin, ja yleensä poliisi saa lisää häkintäytettä. Kari A. Sihvosen (s. 1980) luoma hahmo seikkailee jatkuvajuonisessa sanomalehtistripissä, sarjakuvan lajissa, jonka suosio on ollut hiipumaan päin viime vuosina. Tosin Ilta-Sanomissa on hiljan aloitettu julkaisemaan Alex Raymondin (1909-1956) Rip Kirbyä sivu kerrallaan, turvallisesti aikaisemmat tapahtumat ohessa selittäen. Seikkailut ovat uusintoja, Kirby jäi eläkkeelle 1999.

Sihvosen Liisa on saanut vaikutteita Rip Kirbystä, tai jos sankarin sukupuolta katsotaan, niin oululaisen Kalevan pitkään julkaisemasta Stan Draken (1921-1997) Juliet Jonesin sydämestä. Muitakin vastaavia seikkailusarjoja takavuosina tehtiin, mutta nämä kaksi lienevät Suomessa tunnetuimmat ja siten Sihvosen tekemiseen parhaiten sopivat esikuvat.

Zum Teufelin julkaisemassa kokoelmassa on kolme Liisa-seikkailua. Kaksi näistä on aikaisemmin Suomen Kuvalehdessä ja Ilta-Sanomissa julkaistu perinteiseen tapaan strippi kerrallaan. Kokoelman kolmas tarina Laivamatka on kahdeksan stripin kokoava päätös, joka antaa Liisalle merkityksensä ja lukijalle hyvät naurut.

Näennäisesti Liisa on Maljakon mysteerissä ja Kartanon salaisuudessa klassinen rikosseikkailustrippi. Asenteet, hahmot ja juoni kulkee puolen vuosisadan takaisen kaavan mukaisesti, myös roolimallit ja yhteiskunta taustalla ovat samaa kamaa.

Sihvonen on rakentanut tarinoihin kuitenkin hienovaraista parodiaa tai pastissia koko genrestä. Sarjakuvahistoriallisesti Sihvonen tekee jotain samaa kuin Kari Suomalainen teki vuonna 1940 Herra Aasilla. Aikakausi on vaihtumassa, ja välit aikaisempaan on tehtävä selväksi. Vanhoille kangistuneille kaavoille annetaan kyytiä niiden omin keinoin.

Liisa Vuokkosen viimeinen pinne taisi ratketa niin, ettemme häntä takaisin saata odottaa.

Tästä on hyvä lähteä eteenpäin. Samoihin aikoihin Sihvoselta ilmestyi Silent Badness (Like 2010), jossa tyyli on selvästi retro.



* Liisa-arvostelu Kvaakissa
* Kari Sihvosen kotisivu