Isännän linnut uusissa väreissä

Viime vuonna avaruusagentti Valerian ja kumppaninsa Laureline saivat päätökseen vuonna 1967 alkaneen saagansa halki aikojen ja avaruuksien. Vuosien varrella sarjakuvasankarien seikkailuista on julkaistu harvakseltaan uusintapainoksia. Asia ei helpota, että kustantajiakin on ehtinyt olla kolme, Otava, Tammi ja Jalava. Muutamien 1970-luvun alussa julkaistujen albumien divarihinta ehti nousta pilviin ennen uusintapainosten ottamista.

Tänä vuonna on markkinoille tullut uusintapainos Isännän linnuista (alk. 1973). Jalava kustansi sen ensipainoksen 1987, uusintapainoksessa on siitä tutut Heikki Kaukorannan suomennos ja Pentti Nuortimon tekstaus.

Uutta nyt julkaistussa laitoksessa on värit. 1980-luvulla julkaistun oli värittänyt Jeanette Goffard, uuden väreistä vastaa kuvittaja Jean-Claude Mézièresin kanssa pääasiallisesti koko albumisarjan väreistä vastannut Évelyne Tranlé. Hän on antanut värit monen muunkin tekijän sarjakuville, muun muassa Lauzierin ja Gregin.

Alkujaan Tranlén olisi pitänyt värittää Isännän linnutkin, mutta hänen työnsä olivat ruuhkautuneet niin, että Christinin ja Mézièresin piti palkata hänelle tuuraaja. Goffard loi hyvin samanlaisen värimaailman kuin Tranlé - sellainen varmaan oli tilauskin.

Nyt myöhempinä vuosina Tranlé on saanut paikata 1970-luvun alun kiireensä.

Isännän linnut on yksi tunnetuimmista yksittäisistä Valerianin ja Laurelinen seikkailuista. Se kuvaa sarjakuvan päähenkilöt hyvin pelkistetysti, korostetusti tulee esille Valerianin sankariuden laji. Hän ei ole heeros, joka tulee, näkee ja voittaa. Yhteistyö paikallisten humanoidien kanssa on Valerianin salaisuus.

Isännän linnuissa kumotaan diktaattori, salaperäiseksi jäävä isäntä, joka hallitsee mielenviejälintujensa avulla. Tarinaa on luettu keskusjohtoisuuden kritiikkinä, sellaisen joka enemmän tai vähemmän manipuloimalla saa kansan raatamaan puolestaan.

Tällaisessa lukutavassa jää huomiotta isännän valtakunnan synty. Liian lähelle hänen asteroidiaan tulleet tekevät haaksirikon ja päätyvät orjiksi. Eri alkuperää olevat alaiset eivät kykene yksilöinä vastustamaan sortoa, heiltä puuttuu "kansakunnan", yhteisöllisyyden voima.

Valerian saa koottua joukon mielensyöjälintujen käsittelemistä, ja nuoren Sülin huimapäisellä johdolla alkaa matka isännän karkoittamiseksi. Se onnistuu vain yhteistyöllä.

Alkujaan Jalava julkaisi albumin Sarjakuvan mestareita -sarjassa. Siihen Christinin ja Mézièresin työ ehdottomasti kuuluu.

Millaista on vihreä avantgarde?

Vihreän puolueen ravintelivalistusiltamat alkoivat eilen Oulussa. Ville Rantanen alusti prerafaeliiteista, 1800-luvun puolivälissä vaikuttaneesta brittiläisestä taidesuuntauksesta. Ohjelmallisuutensa ja aatteellisuutensa perusteella suuntausta voi pitää varhaisena avantgardena, sen tavoitteisiin kuului vallitsevien taidekäsitysten murtaminen ja monia sosiaalisia, yhteiskunnallisia tavoitteita.

Tavallisen ihmisen ja käsityöläisyyden puolelle asettautumiselle kävi niin kuin Bourdieu myöhemmin taideteoretisoi: haastajasta tuli uusi normien asettaja, samalla alkuperäiset ideansa unohtaen. On toki jääneet elämään William Morrisin tapetit, joita maahantuo Lauritzon's. Tavallisiin koteihin noita tapettikuoseja tuskin hankitaan.

Esityksensä lopuksi Rantanen totesi mielenkiintoisesti, että vihreää - siis poliittisesti vihreää - avantgardea ei olla vielä nähty.

Tätä jäin kotimatkalla miettimään.

Vihreä avantgarde -googlaus ei tuota tuloksia, ainakaan taiteellisia. Hakutukosten ykkösenä on vihreatvaatteet.comin ekologisia ja eettisiä vaatevalintoja, kärkikymmenikössä on useita osumia Mercedes-Benzin "Avantgarde" malleihin. Green avantgarde haku tuottaa tuloksia lähinnä art-noveausta ideoita hakevaan puutarhanhoitoon.

Poliittinen vihreä liike on ainakin toistaiseksi ollut pääasiassa laillisuusliike. Suomessa keskeiset ympäristöä suojelevat lait säädettiin 1970-luvulla, vesistön kuormitusta koskevat jo aivan vuosikymmenen alussa. Koijärvi-liike ja sen seurannaiset syntyivät lähinnä aikaisemmin säädettyjen lakien hengen toteuttamiseksi.

Esimerkiksi aikaisemmin tässä blogissa sivuamani vihreä historiankirjoitus on puhdasta (jälkijättöistä) laillisuusvalvontaa.

Oikea, ideologinen vihreä liike odottaa vielä syntymistään. Ideologisen liikkeen eturintamassa kulkee aina avantgarde, ja vihreää sellaista ei ole vielä ollutkaan. Vihreän liiton toiminta tästä näkökulmasta on tavoitteiden kannalta suorastaan vaarallista. Se tekee yhteiskunnan säätämien lakien noudattamisesta poliittisen kysymyksen.


* Kuva: Dante Gabriel Rossetti - Proserpina, 1877

Pakinoivaa urbaanilegendaa

Paavo Lipponen pahoitti eilen mielensä Aamulehden kirjoittelusta. Hän ei ole kouluaikoinaan Kuopion Lyseossa lyönyt ketään, vaikka lehdessä kahteenkin otteeseen niin väitettiin. Päätoimittaja Jokinen piti ensin asiaa pikkujuttuna, pakinamuotoisessa jutussa kerrottuna urbaanilegendana.

Aamulehti suostui kuitenkin pian tämän jälkeen pyytämään anteeksi. Se julkaistaan lehdessä tänään. Onko anteeksipyyntö Lipposen toiveen mukaisesti venkuilematon, siitä varmaan kuulemme.

Tarkista, tarkista ja tarkista. Vanha toimittajan ohje olisi tämänkin episodin ehkäissyt.

Taatusti aitoja urbaanilegendoja sen sijaan tarjoaa tamperelaisen Suuren Kurpitsan julkaisema Ville Pirisen Yhesti yhes kolmannes paikas (Suuri Kurpitsa 2010). Nimensä mukaisesti se on jo kolmas Pirisen sarjakuva tositarinoina kerrottavista sattumuksista. "Yks tyyppi oli kerran nähnyt/kuullut, että yhes paikas ..." Suullisena kulkevaa kansanperinnettä siis.

Sarjakuvamuotoisessa esipuheessa Pirinen kiittelee pikkualpparisarjan kahden ensimmäisen osan menestyksestä. Hän vakuuttelee tarinoiden olevan tositarinoina hänelle kerrottuja, samoin kuin kahden edellisenkin osan esipuheissa.

Kolmannen osan tarinoissa sattuu ja tapahtuu aikaisemmista osista tuttuun malliin. Koska suurin osa episodeista käsittelee päihteitä ja/tai väkivaltaa, on hahmojen rakentaminen tarkoituksella jätetty kevyemmäksi. Nimiä, aikoja ja paikkoja ei mainita. Mutta ei sienitrippi junassa tai sanojen hakeminen grillikioskilla valomerkin jälkeen sellaisia tarvitsekaan. Tilanteet osaa kuvitella muutenkin.

VR:n konduktöörit osoittautuvat inhimillisiksi, ja sai grilliltä evästä kaikilla mausteilla ilman täsmentävää ruokatilaustakin.

Pirinen dokumentoi nykykansanperinnettä mukavan leppoisasti, kertoilevasti, pakinoiden. Näistä pikkualppareista on tykännyt useampikin, kustantajan sivuilta käy ilmi, että jo neljäskin osa on ilmestynyt. Yhesti yhes neljännes paikas (Suuri Kurpitsa 2011).

Isän aarre

Lucie Durbiano
Aarre
(suom. Saara Pääkkönen)
WSOY 2011
106 s.


Lucie Durbiano tuli suomalaisille tutuksi pari vuotta sitten julkaistusta Punainen pukee teitä ja muita tarinoita (WSOY 2009) sarjakuvasta, jossa varioitiin klassisia satuja Punahilkasta Ihmemaan Liisaan. Nyt WSOY on julkaissut suomeksi Durbianon täyspitkän sarjakuvaromaanin Aarre (WSOY 2011). Tuttu petollisen kepeä piirros- ja väritystyyli on jatkuu uudessakin painotuotteessa.

Tarinan päähenkilö on matematiikan opiskelija Christine, varhaiskeskiaikaan erikoistuneen professori Alamaron ainoa lapsi. Alamaro opettaa yliopistolla ja tutkimusapulaisensa Michelin kanssa selvittää 400-luvun alkupuolen tapahtumia. Erityisen selvityksen kohteena on visigoottien Roomasta keräämän ryöstösaaliin kohtalo.

Visigoottien aarteesta ovat kiinnostuneet muutkin. Pariskunta Jean ja Simone soluttautuu kumpikin professorin lähipiiriin, Jean alkamalla seurustelemaan Christinen kanssa ja Simone hurmaamalla Michelin.

Aarteen löytämiseksi tarvitaan kolme pergamenttia. Tämä on tietysti viittaus Hergén albumipariin Yksisarvisen salaisuus/Rakham Punaisen aarre (Otava). Viittaus ei kuitenkaan tee Durbianon Aarteesta "Tintti-henkistä seikkailua", vaikka takakannessa niin sanotaankin.

Kolme pergamenttia viittaavat pikemminkin psykoanalyytikko Serge Tisseronin useisiin Hergéä ja Tintin seikkailuja käsitteleviin teoksiin, joista ensimmäinen oli Tintin chez le psychanalyste (Aubier 1983). Jo siinä Tisseron mainitun albumiparin avulla kehitteli keskeiset ajatuksensa salattujen (fantasioitujen) perhesuhteiden kulkeutumisesta osaksi sarjakuvaseikkailua, myöhemmin hän on tarkentanut näkemyksiään ja saanut niille todisteita Hergén henkilöhistoriasta.

Durbianon Aarteen voi lukea pelkkänä seikkailukertomusenakin, mutta sellaisena se on Tintin seikkailujakin naivimpi. Tekijä viitteellään (ja muutoinkin) haluaa ohjata lukijan nuoren naisen kehittymiseen, aikuiseksi kasvamiseen. Vaikka Christine on äiditön, kehitystarinassa hänen roolissaan on Simone. Isä, Michel ja Jean edustavat seksuaalisuuden eri merkityksiä. Nuorelle tytölle tämä olisi oiva kasvukumppani, jos eri ikäkausien lukukerrat lomittuisivat ja toisivat lohduttavia oivalluksia omaan kehitykseen.

Aarre ei ole niin hulvaton kuin aikaisempi Punainen pukee teitä. Suurelta osin tämä juontuu tarinoiden perusrakenteesta. Klassista aineistoa hyödyntävät lyhyet tarinat ovat eri lajityyppi kuin pitkä, uusi kertomus. Kyllähän kaikki tämän Mr. Beanista tietävät. Pitkäkin tarina kantaa ja jättää hyvälle mielelle.

What's happening? #2

Vuosi sitten syksyllä keräilin twitteriin julkaistavaksi lauseita Kalevan ja sunnuntain Helsingin Sanomien pääkirjoituksista. Ajatuksena oli katsoa kertoisivatko vuorokauden järjestysnumeron mukaiset lauseet siitä mitä tapahtuu.

Jotenkin kertoivat. Yksi lause kelpasi jopa jatkotviitattavaksi, sen tarjoilema ajatus valtion uudesta roolista ihmetytti. "Näin valtio ei enää ole julkisen sektorin yhteistä hyvää ajatteleva neutraali omistaja vaan omiaan pois hakeva sijoittaja." HS 17.10.2010

Nyt aloitin yksittäisten pääkirjoituslauseiden tviittaamisen uudelleen. Heti syyskyyn yhdennentoista jälkeen.

Keskioluttaistelua pidettiin eräänlaisena vapaan yhteiskunnan symbolina. Kaleva 12.9.2011.

Kreikan uusi kansallinen ponnitus eli ylimääräinen kiinteistövero ei ole vakuuttanut markkinoita, että se pystyisi täyttämään EU-komission, kansainvälisen valuuttarahaston ja Euroopan keskuspankin tukipaketin ehdot. Kaleva 13.9.2011.

Suomessa elintarvikkeiden jatkojalostusta ja kauppaa hallitsevat toisilleen tutut muutamat suuret toimijat, jotka pystyvät sopimaan toimintatavoista ja hinnoista. Kaleva 14.9.2011.

Röyhkeimmät houkuttelevat lapsia tapaamisiin ja myös onnistuvat siinä. Kaleva 15.9.2011.

Eikä lainkaan aiheetta. Kaleva 16.9.2011.

Valtiovarainministeriön laskelmissa lehtien levikit laskevat kolme prosenttia, jos vero siirretään tilaushintoihin. Kaleva 17.9.2011.

Kansanpuolueen tukea liittouma ei tarvitse eikä halua. Kaleva 18.9.2011.

Kun Libyan kansallisneuvoston presidentti Mustafa Abdel Jalil korosti islamilaisen oikeuden eli sharian tärkeyttä, hän sanoi samalla, ettei ääriaatteita sallita ja että libyalaisten islam on maltillista. HS 18.9.2011.

Euroopan tulisi vastalahjaksi myöntää etuajassa Kiinalle markkinatalousmaan asema. Kaleva 19.9.2011.

Terroriteot maailmalla ja viimeksi Norjassa osoittavat, että terrorismia ei pidä yhdistää vain tiettyyn uskonnolliseen tai poliittiseen vakaumukseen tietylle alueelle. Kaleva 20.9.2011.

Nyt ollaan vedenjakajalla, sallitaanko vihapuheen kroonistuminen vai näytetäänkö, missä raja kulkee. Kaleva 21.9.2011.

Pelkästään rakentamisen alustava kustannusarvio on 4-6 miljardia euroa. Kaleva 22.9.2011.

Toiminnot työllistävät tulevaisuudessa jopa 150 henkilöä. Kaleva 23.9.2011.

Se keino puri. Kaleva 24.9.2011.

Rauhanomaisen ratkaisun löytäminen Lähi-idän kriisiin on maailmanpolitiikan tärkeimpiä ja samalla visaisimpia kysymyksiä. Kaleva 25.9.2011.

Sekä Kela että Terveyden- ja hyvinvoinninlaitos (THL) kehittävät kumpikin erikseen omaa nettipalveluaan, jossa hintoja ja palveluita voisi vertailla. HS 25.9.2011.

jatkuu twitter.com/reijovalta

Pina - koreografin tanssit

Torstaina sai Suomen ensi-illan Wim Wendersin tanssidokumenttielokuva Pina (Saksa-Ranska-Iso-Britannia 20011), elokuva on ainakin Starin ohjelmistossa Oulussakin. Filmi on taustoiltaan hyvin samantapainen kuin hiljan ensi-iltaan tullut Mika Kaurismäen Mama Africa (Suomi-Saksa- Etelä-Afrikka 2011). Molemmat ovat Arten tilaamia henkilökuvadokumentteja, joiden päähenkilöksi aiottu taiteilija kuoli elokuvanteon alkumetreillä. Kaurismäen päähenkilö etelä-afrikkalainen laulaja Miriam Makeba 2008 ja Wendersin koreografi-tanssija Pina Bausch 2009.

Nykytanssin ja tanssi-ilmaisun uudistaja Pina Bausch (1940-2009) työskenteli tiiviisti johtamansa Wuppertalin oopperan balettiryhmän kanssa, aina vuodesta 1970-luvun alusta alkaen. Ryhmä tunnettiinkin paremmin nimellä tanssiteatteri, tanztheater Pina Bauschina.

Tiiviiksi hitsautunut tanssiryhmä oli ihmeissään kun Bausch yllättäen kuoli. Erityisesti näin ryhmän toisen sukupolven tanssijoille, joille muuta elämää ei koskaan ollut ollutkaan.

Pina Bausch oli tunnettu siitä, ettei hän kommentoinut teoksiaan. Ei medialle, ulkopuolisille tai ryhmäläisellekään. Yksi ryhmäläisistä kertoi saaneensa suoraa palautetta uransa aikana Bauschilta vain kerran. "Tanssi raivokkaammin".

Kun tavoitteena oli uusi ilmaisu, tavoittaa maailmasta jotakin vielä ilmaisematonta liikkeen, tanssin avulla, niin sanoihin tarrautuminen oli turhaa. Jotkut tanssijat kokivat tämän yksinjättämisenä, "piti kiskoa itsensä hiuksista kuiville". Toiset pitivät sitä tekniikkana, jonka avulla he saivat kehitettyä hyviä liikkeitä.

Bausch jätti kysymyksiin useasti vastaamatta. Kääntyi ja sytytti savukkeen.

Tupakointi uusissa elokuvissa alkaa olla niin harvinaista, että Pinan kaksi savukkeen sytyttämistä saavat jo sinällään suuren painon. Wenders on osannut pehmentää teot mittasuhteisiinsa, ei provokaatioksi vaan toisella tavalla vastaamiseksi.

Perinteistä haastatteludokumenttia Pina Bauschista tuskin olisi pystynyt tekemään. Wendersin olisi joka tapauksessa pitänyt lähestyä kohdettaan hänen töidensä, koreografioiden kautta. Kuoleman myötä dokumentin tehtäväksi tuli muistelu, ryhmäläisten surutyö. Puhuviin, muisteleviin päihin Wenders on oivaltanut tanssi-ilmaisuun sopivan elokuvallisen keinon. Uutta muistelijaa, tanssijaa esiteltäessä kankaalla on kasvot ja puhe kuuluu. Mutta huulet eivät liiku.

Kehykseksi valittu vuodenkiertoa (ja samalla elämän-) kuvaava tanssi kokosi teemoja yhteen, ja lohdullisti elokuvan surutyö-luonnetta.

Wendersin Pina on tehty 3D-elokuvaksi. Tätä oli ohjauksessakin ajateltu, etäännyttävänä ja lähentävänä tekniikkana. Kerran katsomossa istuva temmattiin mukaan lavalle, useammin sai kokea olevansa takakatsomon takaosassa. Mietittyä, Bauschia kuvaavaa sekin.

Kuvapeitto 24.9.2011

Uutispuuroa ja kirpeän raitista ilmaa. Valokuvatorstain kuvapeittohaaste.

Arkkitehtuurin harrastaja Paavo Lipponen

Eilen iltapäivällä oli Oulun yliopiston arkkitehtuurin osastolla yleisötilaisuus arkkitehtuurista ja vallasta. Tilaisuus oli ensimmäinen Muotoja ja puolia -seminaarisarjasta, jossa on tarkoitus tehdä arkkitehtuurikeskustelua avoimemmaksi ja lisätä tietoisuutta ja huolenpitoa rakennetusta ympäristöstä. Loppuvuoden mittaan seminaareja on vielä kaksi, ja keväällä myös kaksi. Järjestäjinä Pohjois-Suomen Safan lisäksi ovat Oulun yliopisto, Yle Oulu ja Kaleva.

Alustajia eilisessa tilaisuudessa oli kaksi, Arkkitehti-lehden päätoimittaja Jorma Mukala ja arkkitehtuuri harrastaja Paavo Lipponen. Toinen alustajista pääsi illan tv-uutislähetykseenkin, Mukala moitti Oulun kaupunkia suunnittelukilpailun järjestämättömyydestä kauppatorin alueen uudistamisessa. Itse tilaisuudessa Mukala tyytyi toivomaan "toivottavasti kehittäminen jatkuu".

Itse esitelmässään Mukala käsitteli arkkitehtuurin symbolista valtaa arkkitehdin näkökulmasta. Arkkitehdit eivät juurikaan pysty heittäytymään vapaiksi taiteilijoiksi. Rakentaminen maksaa yleensä niin paljon, että työlle tarvitaan tilaajia, joiden vaateet ja toivomukset on otettava huomioon. Asema- ja muita kaavoitusratkaisuja tekeviä poliitikkojakaan ei voi sivuuttaa.

Mutta onneksi arkkitehdillä on autonomia työssään. Tilaaja ei välttämättä saakaan sitä mitä on halunnut, tai saivat "herkemmän rakenteen". Kotimaisena esimerkkinä tällaisesta Mukala mainitsi Helsingin Kulttuuritalon. Ei ulkoapäin katsoen sitä ajattelisi proletariaatin diktatuurin kodiksi.

Vastakkainen kotimainen esimerkki on monumentaalinen ja umpinainen Eduskuntatalo. Arkkitehtuuri kuvaa enemmän absoluuttista valtaa kuin demokratiaa.

Ainoat kuvat joita Paavo Lipponen esityksessään käytti, olivat myös Eduskuntatalosta. Tai itseasiassa hyvin paljon sitä muistuttavasta talosta. Kuva täydensi Mukalan sanomaa, Eduskunnan julkisivuun sopisivat fasistien tai proletariaatin diktatuurin tunnukset erinomaisen hyvin. Kuin ne olisivat siihen ajatellut.

Lipponen alustuksessaan piirsi kuvan vallan ja arkkitehtuurin suhteesta aina pyramideista nykypäivään. Esitelmästä hän kertoi sovitun jo ennen kuin suostui "hullun hommaan", presidenttiehdokkuuteensa viitaten.

Kuten harrastajalle sopii, Lipponen kertoi muistoja matkoiltaan arkkitehtuurikohteisiin. Lipponen kiitteli, ettei arkkitehtuuri ole ollut Suomessa keskusjohdon päätettävissä oleva asia. Näin Suomessa - ja myös Ruotsissa - 1900-luvulla funkionalismista pääsi kehittymään tasa-arvoisuutta korostava tyylisuuntaus. Siis ettei kenenkään ollut sopiva liian hienosti asua.

Poliittisen vallankäyttäjän näkökulmasta hyvän saavuttamisen tiellä on tietysti byrokratia, systeemin valta. Lipponen harmitteli, että sen vuoksi on paljon vanhaa Suomessa menetetty.

Omalta päättäjän uraltaan mieluisina mieleen jääneinä kohteina hän mainitsi Sibelius-talon, Vihantasalmen sillan ja Mäkelänrinteen Uimahallin.

Lipponen käytti alustuksessaan sellaista termiä kuin "kohtuullinen monumentaalisuus". Yleisöstä kysyttiin, että mitähän tällainen (paradoksaalinen) termi tarkoittaa. Että historiallisia tapahtumia ja taisteluja voidaan muistaa ylenpalttisten monumenttien sijaan vaikkapa museolla, Lipponen selvensi ja nosti esimerkiksi Lappeenrantaan suunnitellun Tali-Ihantala -museon. Ei suurta uudisrakennusta, vaan lisäosa kahden vanhan rakennuksen väliin varuskunta-alueelle. Maltillisena monumentaalisuutena Lipponen mainitsi myös uudemman kirkkorakentamisen. Arvokasta, mutta helposti lähestyttävää.

Alustusten jälkeen oli vielä paneelikeskustelu, mutta saunavuoro kutsui. Täpötäydessä luentosalissa kiiteltiin istumapaikan vapautumista. Kotimatkalla lööpin ohi kulkiessa luin, että Lipponen voittaa tämän iltaisen loton jättipotin.

Mä lehden luin (Kaleva 22.9.2011)

Liminganportti ja Pudasjärvi ark. 8-21, la 8-18 ja su 12-18.

Dervish sunnuntaina 2.10. klo 16:00 Pohjankartanon konserttisalissa.

"Nuoriso" katkoo kaulat

Keskioluen laimentamista enintään 3,5-prosenttiseksi kannattaa 33 prosenttia vastanneista, ja kantaansa ei osaa sanoa 13 prosenttia.



Se on nykyisin helppoa, sillä kehittyvien maiden ihmiset haluavat nostaa elintasoaan ja oppia koko ajan lisää.

Kaleva 22.9.2011

Runotorstaissa haasteena oli Mä lehden luin. Kaksi vuotta sitten syksyllä Karri Kokon kanssa kokosimme pääasiassa kotipaikkakuntiemme päälehdistä tietyn Kokon kehittämän kaavan mukaisesti lauseita ja otsikkoja. Yllä on saman kaavan mukaan eilisestä Kalevasta koostettu 'huomisen uutinen'. Taustalla ovat newyorkilaisen Vito Acconcin 1960-luvulla tekemät kokeilut.

Heti tuoreeltaan tekstit julkaistiin Kokon Lyhyttavaraliikkeessä, sittemmin kirjana Performanssin jälkeen - näyttelyvahdit kuivaavat lattialle tulvineen veden (Jyväs-Ainola 2010).

Kuten saatatte arvata, ei tällainen konseptualismi mikään myyntimenestys ole ollut. Yksi arvio teoksesta on kuitenkin kirjoitettu.

Kaksi vuotta sitten tänään päivätty, kirjaan päätynyt runo oli seuraava:

Ja kun maalaismarkkinoilla ollaan, ovat mukana tietenkin Zetor-miehet ja markkinahanuristi.



Tervetuloa Tyrnävän perunamarkkinoille!

Oulun kaupungin suunnitelmat omaishoidontuen muutosaikeista herättävät keskustelua myös Oulun ympäristökunnissa.




Rantalakeus 23.9.2009

Tyrnävän perunamarkkinat ovat taas lauantaina Tyrnävällä.

Mikko Alatalo

Ei-Mikko Alatalo plays Mikko Alatalo.

Eilinen Oulu-lehti-ilmaisjakelulehti kertoi, että Mikko Alatalo tekee kaksi 60-vuotisjuhlakonserttia Haukiputaan Mieskuoron kanssa ensi lauantaina Madetojan salissa. Entisen Alakiimingin kunnan Alakylän Alatalon mailta kotoisin oleva Alatalo kiitteli naapurikunnassa herännyttä kiinnostusta.

-- Kiimingin puolella on välillä unohdettu, mikä merkitys minulla kunnalle on, harmitteli Alatalo Oulu-lehden toimittajalle.

Mikko Alatalo on tunteita herättävä viihdemusiikkialan toimija. Moni muukin on, mutta Alatalon tekee poikkeukselliseksi hänen herättämä lähes yksinomainen inho. Erityisesti musiikkia harrastavassa ystäväpiirissäni Alataloon suhtaudutaan nuivasti. Liekö kyse persoonasta vai musiikista, vai niiden yhdistelmästä, en tiedä.

Minulle Mikko Alatalo on Hittimittarin ja muutaman muun TV2:n ohjelman edesmenneen toimittaja. Niin ja Puuhamaan mainoslaulaja. Kerran olen Alatalon keikalla nähnyt. Se oli 1980-luvun alkupuolella Kuopion Asu-Valinnassa, jossa Alatalo esitti neljä tai viisi kappaletta, jakoi nimikirjoituksia ja rahasti kauppiaan. Sain minäkin nimmarin, sen pitäisi jossakin tallessa olla.

Voin aavistella, että Alatalo-inhon taustalla on tarkka ja laskelmoiva ajassa eläminen. Takavuosikymmeninä pinnalle nousemassa olevaan pop-ilmiöön saattoi muukin kuin ilmiön aiheuttaja tarttua, ja tahkota sillä rahaa. Enää tuollainen kiihkeytyneen median maailmassa ei onnistu.

Oulussa silloin tällöin esiintyy Ei-Mikko Alatalo niminen kokoonpano (kuvassa) soittaen Mikko Alatalon kappaleita omaperäisinä, lähes tunnistamattomina sovituksina. Esitys on kokonaisvaltainen silmälaseja ja juontojen puhemaneereja myöten. Kymmenien kappaleiden yhteispotpuri päätyy laulajan raivoon.

Se oli Ei-Mikko Alatalo. Mikko Alataloon ei voi ajatusta raivosta liittää, vaikka ehdottomia kantoja kansanedustaja-laulaja silloin tällöin ottaakin.

Oulu-lehdessä Alatalo uhkaa, että hän lopettaa Kiiminkijoen laulamisen, jos joki kuivuu Oulun kaupungin vedenoton vuoksi.


Joviaalin Mikko Alatalon juhlavuosi huipentuu ulkomailla. Lokakuussa hän esiintyy Haukiputaan Mieskuoron kanssa Espanjassa. Oulun Madetoja-salissa sitä ennen 24.9. kello 16 ja 19.

M. A. Nummisen Lastuja

Oululaiset divarit ja antikvariaatit - ne muutamat joita vielä on - ovat muuttuneet perin nihkeiksi ostamaan tai vaihtamaan mitään kirjallisuutta. Kirpputoreilla samat kirjat seisovat vuodesta toiseen, vaihtumatta, kymmenen tai nollan sentin ulosmyyntihinnasta huolimatta.

Kirjoja pidetään kuitenkin arvokkaina, niitä ei haluta heittää roskiin. Kun rahatalouteen perustuva järjestelmä on tukossa, niin kirjastolaitos on tullut avuksi. Oulun pääkirjaston lehtisalissa on vaunu, johon voi tuoda pieniä määriä teoksia joista haluaa päästä eroon. Vaunusta ohikulkevat voinut mielenkiintoa herättävät teokset ottaa mukaansa.

Viime viikolla tarjolla oli paljon 1960- ja 1970-lukujen taitteen pehmeäkantisia painatteita. Runoja, novelleja, aikalaiskirjoituksia. Nappasin pikkutakkini taskuun kaksi.

Leevi Lehdon Rakkauden puheesta (Otava 1969) alkaa niin vetävän ihastuttavasti: "Janoan uutta kieltä, uusia silmiä, ja ne minulla on", ja jatkuukin yhtä nautinnollisesti.

Toinen mukaan lähtenyt teos oli M. A. Nummisen Lastuja (Kirjayhtymä 1971). Ksenofenomenologisen Seuran varapuheenjohtaja, silloinen fil.lis., nykyinen dos. S. Albert Kivinen takakansitekstissä kuvailee Nummisen lastuja "hillityiksi hillittömyyksiksi". Kivisen luonnehdinta kirjoituksista on osuva.

Numminen kirjoittaa tuolloisista päiväkohtaisista asioista. Useimpien novellien varsinainen asia tai kritiikki on arjen kuvauksen lomassa. Uhleniuksen keikalla varastettu takki johdattaa poliisitoiminnan olennaisuuksiin, kertomus Nummisen vanhan auton jatkuvasta korjaustarpeesta liikenneneuvoksen arvonimen saamisen viivästymisen syihin.

Numminen kirjoittaa ulkokohtaisesti tarkastellen omista poliisikuulusteluistaan ja oikeuskäsittelystään, joihin hän päätyi kannatettuaan siviilipalvelusta. Ajan tarkka sensuuri saa osansa, filosofis-runollisesti:

...
Kansa säyseili sensuurille.
Sensuuri vittuili kansalle.
Sensuuria näet innosti päästä kansan tietoon.

Ajankohtaisuutensa parhaiten on säilyttänyt lehdistön tilaa käsittelevä novelli Lentokonematka. Ajan tempo on tosin vuodesta 1971 kiristynyt.

Mies saapui lentoasemalle. Lähtötaululla vilkkuva valo ilmaisi hänelle, että viimeiset hetket ehtiä koneeseen olivat käsillä. Muita ei enää näkynyt. Lähtöselvitys tuntui vievän piinallisen paljon aikaa, vaikka nyt kävikin ilmi, että virkailija pyytäisi konetta odottamaan. Mies kiiruhti, hän otti muutaman turhaksi osoittautuneen juoksuaskeleen. Etelään lähtevää matkustajaa etsittiin, sinne mies ei ainakaan menisi. Mies näki kenttävirkailijoiden kärsimättömästi odottavan itseään. Ulkona oli tyyntä, mutta sateista. Joku viittoi koneen ovella. Mies juoksi. Kone oli aivan täynnä. Mies onnistui kuitenkin saamaan paikan keskiosasta kahden tuntemattoman herran välistä.

Kahvia tarjoiltiin. Mies lumoutui lentoemännästä, hänen kaltaistaan mies ei ollut milloinkaan aikaisemmin nähnyt. Mies huomasi lentoemännän tuntevan samoin. Eroottinen jännitys kohosi äärimmilleen, kun lentoemäntä ojentaessaan palan kaakkua tuli hipaisseeksi miehen rannetta. Asia kävi selväksi: kiihko oli laukaistava seksuaalisesti. Kun kone jo alkoi laskeutua ja turvavyöt kehotettiin kiinnittämään, mies ryntäsi WC:hen. Lentoemäntä seurasi häntä. Laskun aikana he yhtyivät.

Seuraavana päivänä mies kirjoitti viihdelehteen artikkelin "Otin hänet lentokoneen käymälässä".

Pikisaaren kaivauksilta

[Pikisaaren kaivauksilta: 17.9., 3.10., 29.10.]

Oulun Pikisaaressa aloitettiin viime viikolla arkeologiset kaivaukset. Viikonloppuna kävin alkutilannetta kuvaamassa, eräs nuori koululainen kun lähestyi kysymyksillä arkeologin ammattista koulutehtäväänsä varten. Kuvia sain vastausten oheen liitetyksi.

Kaivauksista tarkemmin esimerkiksi Agricolan uutispalstalla.

Filosofin vastaanotolla

Pirullinen terävyys on hauskaa jos se sattuu oikeasti. Silloin tällöin harvakseltaan Helsingin Sanomain kulttuurisivujen Sivuäänissä onnistutaan, mutta viime ajoilta mieleen on jäänyt lähinnä tietämättömyydestä johtuvat epäonnistumiset. Keväällä tölvittiin kanadalaisen runoilija Christian Bökin lukijakunnan pienuutta (wikipedia kertoi jo tuolloin, että Bökin Eunoia on Kanadan eniten myyty runokirja ikinä), ja eilen filosofien vastaanottoja. Että Epiktetosta aviokriisiin, kyllä vapautettu orja tietää!

Sivuääni oli lukenut Washington Postia ja havainnut uutisen filosofien vastaanottojen lisääntymisestä Yhdysvalloissa. Oli muistettu, että Suomessa "joitain vuosia sitten" oli kai jotain vastaavaa, ja päästy vitsin vääntämiseen mahdollisista vastaanottokeskustelujen aiheista.

Suomessa 1990-luvun loppupuolella sai suurta huomiota Filosofin palveleva puhelin. Paljon juttuja kirjoitettiin palvelusta, julkisuudesta huolimatta (tai sen vuoksi) soittoja ei juurikaan palveluun tullut ja se lopetettiin.

Julkisuus aloitti kuitenkin laajemman filosofin vastaanotto-selvittelyn, jota ansiokkaasti teki muun muassa Arto Tukiainen. Neuvonpitopalveluita hän tarjoaa edelleen - kävellen tai istuen, Helsingin Arabiassa. Aiheesta hän väitteli viime vuonna. - Monet hänen kirjoituksista on nettisivuillaan luettavissa, myös väitös.

Filosofisen vastaanottotoiminnan aloitti saksalainen Gerd Achenbach 1980-luvulla. Hänen praktiikkansa oli Kölnin liepeillä, ja ajatus sai nopeasti tuulta alleen levisi Euroopasta aina Israeliin ja Yhdysvaltoihin saakka.

Koska filosofin vastaanotoille tulevilla ihmisillä tuntui olevan hyvin samanlaisia ongelmia kuin psykoterapiaan hakeutuvilla, syntyi keskustelu onko filosofin kanssa keskustelu jonkinlaista terapiaa.

Tukiaisen vuonna 2000 Ajatuksessa 57 lyhyesti esittelemien israelilaisten tapausten perusteella useimmat filosofin vastaanotolle tulevat olivat tavalla tai toisella pettyneet psykoterapeutteihinsa. Terveydenhuoltojärjestelmää oli siis ensin kokeiltu, mutta se oli koettu joko liian yksioikoiseksi, ohjelmalliseksi tai liian vähän tilaa potilaan omille ajatuksille antavaksi. Moni ei kokenut olevansa edes sairas, ei siis olevansa potilas, joka tarvitsee hoitoa.

Tarve syvempään ymmärrykseen itsestään ja elämästään oli kuitenkin olemassa. Filosofi olisi kumppani, joka ei vaadi psykiatrin tai jonkun muun terveydenhuollon auktoriteetin tavoin "muuttumaan", vaan auttaisi setvimään omia elämänkatsomuksellisia tai maailmankuvallisia solmuja.

Terapeuteilla ei liene mitään tarvetta potilassuhteissaan olla auktoriteetti. Mutta asema virallisessa järjestelmässä voi sellaisen kokemuksen potilaalle tuoda.

Achenbach korostikin, että hänellä ei ole mitään metodia, hoitotekniikoita. Vastaanottava filosofi on terapeutti siinä mielessä, että hän tarjoaa apuaan. Mutta hän ei ole terapeutti siinä mielessä, että tarjoaisi hoitoa.

Sivuäänen irvimä "terapeuttius" on siis jo "joitain vuosia sitten" Suomessakin selvitetty kysymys. Mutta googlaamalla olisi menetetty hyvä tölväisyn mahdollisuus.

Suomessa ja maailmallakin filosofien yksilövastaanotot ovat nappikauppaa verrattuna lyhytryhmäterapioihin. Tunnetuin nimi alalla taitaa olla filosofi Esa Saarinen, joka tosin käyttää englannin kielistä nimeä Philosophical Practice.

Runous on ajatusten taide

Pohjois-savolainen runoilija, kirjailija ja journalisti Lauri Soini (1875-1919) kolumnoi alkuvuodesta 1903 Suomen Kansa -lehteen runoudesta. "Runous on ajatusten taide", tiivisti Soini ajattelemansa kirjoituksensa otsikoksi. Kuten kolumnisteilla on tapana, Soini yksinkertaisti roimasti ja oikoi kehitystä epähistorialliseksi stereotypiaksi. Mainituilla keinoilla kolumnistit muokkaavat muun maailman omaa ajatustaan myötäileväksi.

Soinin kirjoitus tuli mieleeni Parnasson Papinniemen blogia lukiessa. Eräs nimeämätön runoihminen oli Papinniemen runokonklaavissa todennut:

Muutos on tosiasia, mutta meneillään ei ole runouden vallankumous. Ei ole nuorten vihaisten miesten joukkoa. Sen sijaan on monia eri-ikäisiä ja eri taustaisia ihmisiä, jotka ovat alkaneet ajatella runoudesta uudella tavalla. Mitään ei syrjäytetä, mutta homma laajenee.

Soini nimesi kuvataiteen mielikuvituksen ja säveltaiteen tunteiden tulkiksi. Näin runoudelle jäi sija olla ja kasvaa ajatusten taiteeksi. Soinilla taisi osin olla mielessään poliittiset aatesuunnat, mutta myös laajemmat ajatusmaailmat.

Kun runouden välikappale on kieli, jo kun kielellä voi suoranaisesti esittää ainoastaan ajatuksia, on itsestään selvää, ettei runouskaan voi välittömästi esittää muuta kuin ajatuksia. Ihmisajatusten esittäminen on siis runouden varsinainen tehtävä, ja runouden on pakko pysyä ajatuksen piirissä niin kauan kun se täyttää kieltä välikappaleenaan — ja muuta välikappaletta, ilmaisukeinona runoudelle ei ole ajateltavissa.

Soini rakentaa kehityshistoriallisen kaavan, jonka mukaan "kansat lapsuudessaan" runoilivat jakaakseen mielikuvia. "Nuoruusiässä" runoutta käytettiin tunteiden ilmaisemiseen. Nyt, "miehuudessa", runous on kehittynyt täysi-ikäiseksi, ajatusten ja aatteiden taiteeksi.

Takapajuisiksi Soini nimeää ne runouskeskusteluun osallistujat, jotka katsovat sanataiteen olevan ainoastaan mielikuvituksen ja tunteiden tulkin. Kehityksen alemmille tasoille jääneitä nämä tällaiset puheenvuorojen käyttäjät siis ovat, ehtii hätäinen lukija ajatella. Ei Soini kuitenkaan näin jyrkkään mielipiteenseen päädy.

Ei runouden alalta siltä tarvitse sulkea pois mielikuvia ja tunteitakaan. Päinvastoin ilman niitä runous pian juoksisi itsensä kuiviin. Sillä mielikuvitus, vapaa mielikuvitus juuri avaa ajatuksellekin avaroita näköaloja ja tunteen tuulet nämä molemmat lennakoimmille siivilleen nostattavat. Ajatukset herättävät tunteita, mutta heränneet tunteet puolestaan antavat ajatukselle uutta vauhtia. Runoustaide voi ainakin yhtä suuressa määrin herättää mielikuvia ja tunteita kuin kuvaus- ja säveltaide ajatuksia.

Runouden maailma jää kuitenkin vajaaksi, jos ajatukselle ei anneta etusijaa.

Mutta on muistettava, että runouden n. k. kuvakieli on vaan hämärä varjo kuvaustaiteen auringon valaisemista näköaloista, runouden rytmi ja sointu vain heikko kaiku musiikin täyteläisistä sävelaalloista. Jos runouden oleminen ja kukoistus vain näistä on riippuvainen, sen päivät voivat tulla pian luetuiksi. Onneksi ei niin ole, runouden varsinainen ala on ihmisen vapaa ajatus, ja ajatus voi kohota hyvinkin korkean runoilliseen lentoon ihan ilman mitään kuvakoristeita, vieläpä voidaan luoda ihanoita runoelmia ilman varsinaista rytmiä ja sointuakin. Ne jos mitkä ovat todisteita runouden itsenäisyydestä, sen uhkuvasta elinvoimasta. Ajatusten maailma on tämän kukoistavan kasvin varsinainen tarha. Joka tätä kasvia tahtoo nyhtää pois tarhastaan, hän väkisinkin joutuu itsenäisen runoustaiteen tappajaksi.

Ymmärtämystä, vapautta Soini toivoo runoudelle ja runoilijoille. Tämän päivän keskusteluihinkin sopii hyvin toivomus, ettei kenenkään suuta tukittaisi hänen edustamien ajatusten tai aatteiden vuoksi. Älkäämme olko lyhytnokkaisia, nähkäämme asioista useampia kulmia, myös se, että ajatusten lennossa runous voi laajeta kielen ulkopuolellekin.

Onneksi on kuitenkin olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka toivovat runouden versovan siksi mikä on sen luonteen mukaisinta, ajatusten ja aatteiden taiteeksi. Näillä kyllä usein ovat omat aatteelliset harrastuksensa, ja he tahtoisivat runouden tulkitsevan vain omia aatesuuntiaan, mutta ovat suvaitsemattomia muunsuuntaiselle aaterunoudelle. Ihmiset ovat näet sangen lyhytnokkaisia — sanoo Nummisuutarin Esko — ; kun heillä on näkyvissä yksi kulma totuudesta, luulevat he siinä oleman kaiken, eivätkä tahdo nähdä eikä kuulla muista puolista mitään. Mutta vähät siitä. Pääasia on se että runous tunnustetaan ajatusten ja myös aatteittenkin taiteeksi, pitäkööt areenalla sitten eri aatesuunnat puoliaan ja annettakoon niitten pitää puoliaan. Vapaus ei koskaan ole runoudelle vahingoksi, mutta se on vahingoksi, jos tukitaan suu yhdeltäkään kirjailijalta, jolla on jotakin omaperäistä sanottavaa suuntaan tai toiseen. (Suomen Kansa, Viikkolehti n:o 7 14.2.1903)

* Soinin kirjoitus kokonaisuudessaa Jatkokertomuksissa.

Arvio: Millä maailmassa elää?

Tänään vain linkkaan toisaalle. Esseistis-asialliseen tiedelehti Hybrikseen kirjoitin arvion Juri Nummelinin toimittamasta Piraatti vai kirjailija? Tekijän oikeuksia mittaamassa (Avain 2011) artikkelikokoelmasta.


* Millä maailmassa elää? Hybris 2/2011.

Mäen Hermolomamatka

Keskiviikkona Suomalaisessa kirjakaupassa olivat Tuomas Kyrön lisäksi haastateltavina myös Radiopuhelimista tutut Jyrki Mäki (s. 1962) ja Jarno Mällinen (s. 1965). Molemmilta on ilmestynyt kirja, Mälliseltä romaani Kieroonkasvukertomus (Like 2011) ja Mäeltä sarjakuva-albumi Hermolomamatka (Like 2011). Molempien teosten syntymiseen sykäyksen antoi kustantaja Like, joka oli toivonut jatkoa 2006 julkaistulle Radiopuhelimet-kirjalle.

Haastattelussa molemmat puhuivat lämpimästi kustannustoimittajistaan, siitä miten hienosti ja lämpimästi he olivat osanneet kannustaa ja sysiä eteenpäin niin, että korjausehdotukset ovat tuntuneet omilta ideoilta ja ajatuksilta.

Mäki on tehnyt sarjakuvia ikänsä, niitä on joitakin julkaistukin, mutta ei suuressa määrin. Yksi varhaisista oli Oulun sarjakuvaseuran Kuplassa numerossa 3 julkaistut Aapo-papukaijasta kertovat stripit. (kirjoittamani juttu Kuplista ensimmäisessä on Oulun sarjakuvaseuran Ruutukaava-lehden ensimmäisessä numerossa)

Kustannustoimittajalle Mäki lähetti joukon pöytälaatikkoon tekemiään sarjakuvanovelleja. Ne eivät kuitenkaan päätyneet Hermolomamatkaan julkaistaviksi, vaan syntyi uusi, yhtenäinen kertomus Valtte Railosta.

Mäki arveli, etteivät sarjakuvanovellit tule koskaan julkaistuiksi. Eheää kokonaisuutta niistä ei saa, työt on tehty eri tyylein ja tarkoituksin.

Valtte Railon hermolomamatka on sen sijaan yhteinäinen ja tyylillisesti eheä. Valtte istuu linja-autoasemalla ja ihmettelee mitä siellä tekee. Omantunnon ääni muistuttaa, että tarkoitus oli matkustaa vanhempien luo maalle rauhoittumaan. Lepuuttamaan hermoja.

Viinaan menevän miehen matkalta eivät tietenkään juontimahdollisuuksia puutu. Ja Valtte ei jätä pulloon tarttumatta. Sivujen 33-38 humalankuvaus on hieno.

Vanhempien luona ei ole tullut käytyä tai yhteyttäkään pidettyä. Isä on kuollut ja äiti dementikko. Valtte Railon matka jatkuu yllättävin kääntein, ja kuten aiheeseen sopii, loppu jää avoimeksi. Mäen harmaansävyt sopivat kerrontaan.

Luultavasti jatkoa seuraa, kertoi Mäki Suomalaisessa. Hyvä niin.

Tuomas Kyrö juo

vettä.

Eilen Tuomas Kyrö oli Oulussa kahdessakin paikassa puhumassa kirjallisesta työstään, Suomalaisessa kirjakaupassa ja Vanhassa palokunnassa. Jälkimmäinen on kapakka, jossa paneelikeskustelu repesi heti alkuunsa. Antti Leikkaan ja Lauri Ahtisen kanssa Kyrön keskustelu virittyi, ja ajoittaisista vakavuusyrityksistä huolimatta repesi huumorin puolelle.

Suomalaisessa kirjakaupassa juttu pysyi asiallisen puolella. Suurin syvällisyyksiin ei päästy, mutta haastattelija piti homman hanskassaan. Kuten kirjakauppaan sopi, tulevat uutuudet tulivat esitellyiksi.

Helsingin kirjamessuille ilmestyy Pukin paha päivä, Kyrön veljen Antti Kyrön kuvittama lastenkirja. Mielensäpahoittajalle tulee jatkoa, ennen äitienpäivää ilmestyy Ruskeaa kastiketta, jossa monipuolisin materiaalein, mm. reseptein, kuvin ja essein, asia etenee.

Puhuttiin myös aamukasteesta, peniksen muotoisista lumiveistoksista ja kolumnistien miljoonatuloista. Ravintolatiloissa siis.

* * *

Tuomas Kyrö on kirjoittanut kirjeitä Yhteiskuntapolitiikka-lehteen. Lehti on parin numeron viiveellä luettavissa netissäkin, listattakoon tähän luettavissa olevat (kaikki pdfiä):

* Kirje ampujalle. YP 1/2010.
* Kirje SDP:lle. YP 2/2010.
* Kirje kuluttajalle. YP 3/2010.
* Kirje hyvinvoijalle. YP 4/2010.
* Kirje tiedon sähköistäjälle. YP 5/2010.
* Kirje jumalalle. YP 6/2010.
* Kirje ilmastolle. YP 1/2011.

Oulun markkinatunnelmia

Lapsuudesta markkinat ovat mieluisana tapahtumana jääneet mieleen niin, että vieläkin pitää käydä katselemassa ja kuuntelemassa tunnelmia.

Oulussa on siis markkinat meneillään.

Velkakriisi-illuusiota ja varjotaloutta

Viime viikonloppuna oli ensimmäinen Oulun sosiaalifoorumi. Kymmenen vuotta sitten Davosin taloufoorumin vastapainoksi syntynyt kansalaisjärjestöjen keskustelufoorumi on laajentunut moniksi kansallisiksi ja paikallisiksi yhteensaattajaoperoijiksi. Nyt siis Ouluun saakka.

Sosiaalifoorumia kuvailtiin lähinnä tilaksi, joka ei sulje ketään ulos. Osallistujina ja järjestäjinä oli monenlaisia tahoja Eu:n vastustajista marxilaisiin, Vihreästä Sivistys- ja Opintokeskuksesta Oulun Aikapankkiin. Fyysiset tilat alustuksille ja keskusteluille tarjosi Oulun ev.-lut. seurakuntayhtymä.

Pari alustusta lauantaina ehdin kuulemaan.

Kirkon paikalle kutsumana alustajana päivät aloitti tutkija, kansanedustaja Anna Kontula. Käytännön esimerkkien kautta hän kertoi millaisia varjotalouksia Suomessa on. Kontula on monista näistä puhunut julkisuudessa muutenkin.

Uusin, kansanedustajuuden mahdollistama Kontulan hanke on Tampereella tämän kuun alussa aloittanut Sosiaaliasema. Sen tarkoituksena on auttaa ketä tahansa hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle pudonnutta. Ajatus on kuin kunnallisten sosiaalitoimistojen aikoinaan, ja Kontula olikin innoissaan siitä, että moni sosiaalityöntekijä on ilmoittautunut vapaaehtoistyöhön. Kaikilla ammattilaisilla peruste on ollut sama, voida auttaa hädänalaista. Sellaiseen kun virkatyössä ei enää ole mahdollisuutta.

Oulun Attac ja Kansan Sivistysliitto olivat kutsuneet paikalle Jussi Ahokkaan, rahatalousjärjestelmän tutkijan ja Raha ja talous-blogin toisen kirjoittajan. Ahokas alusti otsikolla Velkakriisi-illuusio, ja kumosi neljä yleisintä julkisuudessa ollutta perustetta nykyiselle talouskriisille.

Valtiontalous ei ole sama kuin kotitalous. Siksi samat säännöt eivät päde, vaikka niin valtavirran kansantaloustieteessä uskotellaan. Valtio on aina myös rahan liikkeelle laskija, ja siten se voi ja sen tuleekin tehdä talouspolitiikkaa. Tarkat ja yksityiskohtaiset perustelut on luettavissa alustajan blogista.

Euron velkakriisi juontuu valuutan säännöistä. Euroopan Keskuspankille on annettu mahdollisuus lainoittaa vain liikepankkeja, ei valtioita. Näin liikepankeille on annettu mahdollisuus määrittää valtioiden kulutus, toisin sanoen valta talouspolitiikassa.

Leikkaukset ja säästäminen ovat pahinta mitä nyt voisi tehdä, totesi keynesiläiseksi tunnustautuva alustaja. Siitä seuraa Keynesin paradoksi: menot (sosiaalimenot) kasvavat ja tulot (verokertymä) pienenevät, valtiontalouden automaattisten tasapainottajien vuoksi.

Epävarmuutta tulisi vähentää. Mutta poliitikkojen pelko, tiedon ja solidaarisuuden puute sitä estävät.

Ahokkaan alustus herätti hämmennystä salissa. Pitkään hän sai vastata kysymyksiin ja selventää esitystään. Suosittelen tutustumaan mainittuun Raha ja talous-blogiin.

Suhteiden teoria ja käytäntö

Dupuy & Berberian
Jeanin elämää: Teoria yksinäisistä ihmisistä
(suomennos Mikael Ahlström, tekstaus Mika Lietzén)
WSOY 2010
128 s.


Sarjakuvaharrastajat taisivat jo ehtiä luulla, että WSOY on lopettanut Jeanin elämää -albumisarjan julkaisemisen. Kuudes osa ilmestyi vuonna 2007, ja sitten ei mitään kunnes viime syksynä. Aikaisemmin sarjaa julkaistiin osa vuodessa. Teoria yksinäisistä ihmisistä ei ole varsinaiseen albumisarjaan kuuluva, vaan se on itsenäinen, erillinen työ. Ainekset ovat toki Jean-albumeista tutut.

Tässä tapauksessa ei suomalaista kustantajaa käy kuitenkaan moittiminen. Omalaatuista yhteistyötä tekevät Philippe Dupuy (s. 1960) ja Charles Berberian (s. 1959) – molemmat piirtävät ja käsikirjoittavat – eivät ole Jeanin seikkailuja juuri enempää tehneetkään. Vaikka Monsieur Jean tuli julkisuuteen jo vuonna 1989, alun jälkeen albumeita on ilmestynyt harvakseltaan. Suomentamatta on yksi albumi.

Jeanin elämää on aikuiseen makuun tehty arjen, elämän ja ihmissuhteiden pienistä yksityiskohdista juonikuvionsa hakeva episodimainen sarjakuva. Sarjassa on taustalla albumista toiseen etenevä juonikin, Jean kasvaa ja kehittyy, ja saa lapsenkin tarinoiden edetessä.

Albumisarjaan tehty taustakronologia erottaa Teorian yksinäisistä ihmisistä erilliseksi työksi. Sen tapahtumat sijoittuvat samoihin aikoihin kolmannen (Naiset ja lapsen ensin) ja neljännen (Onni hymyilee, minä en) albumin kanssa. Sisältö on siis peruste sille, miksi tekijät siis ovat tämän työn julkaisseet erillisenä. Samalla Dupuy ja Berberian ovat voineet kokeilla perinteisestä albumiformaatista poikkeavaa julkaisumuotoa.

Kolmannen ja neljännen albumin vuodet 1990-luvun alkupuolella ovat olleet Dupuylle ja Berberianille merkityksellisiä. Noihin vuosiin sijoittuu myös parivaljakon ensimmäinen suomennettu työ Päiväkirja albumista (Like 1995). Aikoinaan sen julkaiseminen ihmetytti, koska kuvauksen kohteena oli Jeanin elämää -sarjan kolmannen albumin tekeminen, joka julkaistiin suomeksi vasta 2004. Suomennos oli kuitenkin perusteltu, koska työ tuoreeltaan esitteli suomalaisille maailmalla muotiin tulleen päiväkirjamuotoisen sarjakuvan.

Teoria yksinäisistä ihmisistä ilmestyi alunpitäen mustavalkoisena. Suomalainen painos on kaksivärinen, sivuja hallitsevat sininen ja musta. Kustantaja kehaisee takakannessa, että Helsingin kirjamessuilla julkaistu teos oli uuden laitoksen ensimmäinen painos koko maailmassa. Berberian oli messuilla Ranskan kulttuurikeskuksen tuomana vieraana, tällä lienee ollut vaikutusta julkaisuajankohtaan ja ensimmäisyyden kunniaan.

Keskeisessä roolissa Teoriassa yksinäisistä ihmisistä on Jeanin kaveri Félix. Juuri hän esittää otsikossa mainitun teorian, ja koko joukon muitakin ihmissuhteita määritteleviä teoreemia. Félix on hiljan jäänyt yksin, eikä hän ole pohjimmiltaan sinkkuihmisiä. Parisuhdemarkkinoilla ei liiallinen teoretisointi auta. Lupaavat alut lopahtavat epätoivoiseen yrittämiseen.

Tarinan kehys on Jeanin. Kolme tappajaa vainoaa hänen untaan, Félixin ja muiden ihmisten seuraaminen saattaa unia näyttävän mielen rauhoittumaan. Sopu tappajien kanssa löytyy, mutta uhrin se vaatii. Pääteemana teoksessa siis pureudutaan miehen mieleen, sitoutumis- ja perheenperustamishaluihin ja -pelkoihin.

Muista Jean-albumeista tuttua naisten piirustuksellista objektivointia kubistisiin ja erityisesti modigliamaisiin kasvonpiirteisiin ei Teoriassa yksinäisistä ihmisistä ole. Ihastumista ja hullaantumista ei tässä tapauksessa ole tarvetta kuvata. Nyt mietitään parisuhteen seuraavia vaiheita.

Dupuyn ja Berberianin episodeista muodostuu enemmän kuin osiensa summa. Kirja on laadukasta ranskalaista keskustelukulttuuria sarjakuvan keinoin.



Julkaistu Kaltiossa 2/2011

Joko WTC-vitsejä voi kertoa?

Tänään on muistojuhlien päivä. Juhani Ahon 150-synttäreiden kunniaksi kehoitan lukemaan hänen novellinsa Mennyttä kalua. Siinä pohjoissavolainen maalaismaisema luontevasti asettuu kansainvälisen taidemaailman taustaksi.

Yhdysvaltain Syyskuun yhdennentoista päivän iskuista on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta, ja sen muistoksi Vastapaino on sivuillaan julkaissut sähköisenä pari kuukautta iskujen jälkeen julkaistun Mikko Lehtosen teoksen Syyskuun yhdennentoista merkitys (pdf, Vastapaino 2001). Vaikka teos on kirjoitettu tuoreeltaan, niin analyysi on ajan kulumisesta huolimatta edelleen tuoretta.

Lehtonen on käsitellyt iskujen luonnetta reilusta kolmestakymmenestä eri lähtökohdasta. On todellisuus ja sen tulkinnat, näille jälkimmäisille ei juurikaan olla saatu lisää faktoja iskupäivän jälkeen. Kerrottiinhan heti syyllisen olevan Osama bin Laden. Komiteat ja tutkimusryhmät ovat istuneet, mutta muuta faktaa ei ole tarjottu.

Iskupäivänä ja sitä seuraavana viikkona television äärellä istuneet saivat vähtäväkseen kuvaa. Lehtonen toteasikin, että torniin törmäävästä lentokoneesta tuli ikoni, ja todella nopeasti. Toimittajilla ei ollut juurikaan analysoitavaa tapahtumista. Laatujournalismiin ei pystytty tiedonpuutteessa.

Petri Sarvamaa olisi nyt sopivasti pulskistunut kolmannen kauden kansanedustaja, jos hän 11. syyskuuta 2001 olisi voinut selkeästi ja yksiselitteisesti kertoa mitä Yhdysvalloissa oli tapahtunut ja miten meidän suomalaisten siihen tulisi suhtautua. Mutta ei voinut, hän jumiutui kertomaan perättömiä huhuja Osama bin Ladenin kuolemasta. Eikä ole kansanedustajakaan, yrityksistä huolimatta.

Yksi Mikko Lehtosen vajaat kymmenen vuotta sitten tekemä huomio oli, että iskuista ei kerrota vitsejä. Parin kuukauden aikana ainoa hänen kuulemansa oli seuraava:

»Miksi Yhdysvallat hävisi Afganistanille sakissa?
Koska siltä puuttui jo avauksessa kaksi tornia.»

Huumorihan on ahdistuksen lievittäjä, ja sellaiseen olisi luullut olevan tarvetta tässä(kin) tapauksessa.

Yritin googlata josko vitsien kerronta olisi herännyt jossakin vaiheessa. Ei näytä olevan. Muutamia lyhyitä koosteita on, mutta pääosa kärkipään tuloksista kertoo miten joku on tyrmistyttänyt kertomalla niitä julkisesti.

Stand up-koomikko buuattiin lavalta hänen aloittaessaan "Minulla olisi 911 vitsiä kerrottavanani". Ruotsin ulkoministeri pyytää Yhdysvalloilta anteeksi Ola Salon letkautettua keikallaan "toivottavasti tuo kone ei ole matkalla tänne, vaan kohti Valkoista taloa".

Kun keskustelupalstalla joku on avannut uuden ketjun 9/11-vitsejä varten, ketju on täyttynyt kommenteista, että "tämä ei ole vitsailun aihe, tyhmä".

Olisiko käynyt niin, että vitsiniekkojen energia on purkautunut salaliittoteorioissa? Nehän ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttuneet salonkikelpoisemmiksi.

Itse tapahtumista ei siis vitsailla. Sen sijaan näistä kehitellyistä salaliittoteorioista sopii kertoa vitsejä. Suomessa esimerkiksi Ismo Leikola on.

Hietasaaren majakka

Eilen olin Euroopan rakennusperintöpäiviin liittyvässä Kulttuurin reitit-seminaarissa pääkirjaston Pakkala-salissa. Varattuun aikaan nähden seminaarissa oli aivan liian monta esiintyjää, aikataulut pettivät pahoin puheiden pitkittyessä.

Mutta kannatti käydä. Merikapteeni Matti Kamula puhui Oulun merireiteistä, ja nosti Hietasaaren majakan, ainakin minulle aikasemmin tuntemattoman Kirkkolinjan merimerkin. Kyse siis ei ole reilu vuosi sitten palaneesta Hietasaaren Majakka-tanssilavasta tai Nallikarin uimarannan vuonna 1988 valmistuneesta näköalapaikasta. Vaaskiventien päässä, Oulun Eläkeläisten Vaaskelan huvilan pihanmaalla oleva 1930-luvulla valmistunut majakka. Sitä piti heti käydä kameran kanssa katsomassa.

Aikoinaan tuloväylä Ouluun oli Laitakarista alkanut Oulun tuomiokirkkoon päättynyt Kirkkolinja. Kirkontornissa oli voimakas valo, kantamaltaan noin kolmetoista mailia (18 km). Samalla linjalla oli Hietasaaren majakka, jonka korjaamista ja entistämistä Kamula toivoi. "Koivutkin nykyisin katolla kasvavat", kuten kuvista näkyy.

Majakka ei Hailuodon Marjaniemeen tai ulkosaariston vanhempiin majakoihin verrattuna suuren suuri. Pohjan ala on noin kaksi kertaa neljä metriä, korkeutta neljätoista. Katolla edelleen oleva valaisin oli käyttöaikoina kuudentoista metrin korkeudessa. Kapeasta ovesta ei isompimahainen merikarhu sisään mahdu.

Maannouseman vuoksi Kirkkolinja ei ole enää laivaväylä, mutta päiväsaikaan sitä voi hyvin venereittinä käyttää.

Tiernapojat kiellettävä!

Oulu on julistautunut Tiernakaupungiksi. Joulun alla ei ydinkeskustassa käyvä vanhalta tutulta laulunäytelmältä välty. Oulu-Seurasta vuosittain annetaan positiivisia haastattelulausuntoja, että on hienoa kun vanhojen hyvien aikojen perinteitä arvostetaan ja pidetään yllä.

Vanhoina hyvinä aikoina tierna- eli tähtipojat eivät kuitenkaan jakamatonta suosiota saaneet. Kiertelevien poikien lauluperinnettä pidettiin etenkin sivistyneemmissä piireissä epämiellyttävänä ja inhottavana.

Kristiinankaupingissa ilmestyneen Pohjola-lehden ensimmäisessä näytenumerossa vuonna 1899 kerrottiin, että useissa suurissa kaupungeissa tiernapoikien esiintymiset oli kokonaan kielletty. Otsikolla "Huono tapa" ja ylläolevalla kuvalla varustetussa jutussa ehdotettiin, että Kristiinankaupungissakin otettaisi isommista esimerkkiä ja kiellettäisi tapa. Tai ainakin ihmisten pitäisi lopettaa rahan antaminen noille kurjille.

Huono tapa. Niinkuin tietty, on useassa paikkaa Suomessa vielä se tapa, että joukko poikia, n. k. ”tähtipoikia” käy talosta taloon laulaen niitä muinaissuomalaisia joululauluja, jotka jokaiselle ovat hyvin tuttuja.

Ei sillä, että pienet pojat sitä tekevät viattomuudessaan ja köyhyyskin usein on siihen syypää, vaan isot, melkein täysikasvuiset pojat harjoittavat sitä keinoa saadakseen rahaa hyväntahtoisilta ihmisiltä ja mitä vielä pahempi, annetaan heille väkijuomia, niin että usein tapahtuu tappeluja ja muuta onnettomuutta heidän keskuudessaan. Saattaako ne ansaitut rahat hyviä hedelmiä? Ei, päinvastoin. Niillä mennään lähimpään kapakkaan, josta sitten kuuluu rivot ja riettaat laulut ennen mainittujen sijaan.

Eiköhän se olisi parempi, ainakin sivistyksen kannalta katsoen, että senlaiset laulajaiset kiellettäisiin pois ja vielä parempi olisi, ettei heitä suosittaisi ja annettaisi rahaa heidän jumalattomaan huvitukseensa. Isoimmissa kaupungeissa on se tapa kielletty. Eiköhän olisi aika että seurata esimerkkiä muuallakin Suomessa. (Pohjalainen näytenumero n:o 0 15.12.1899).

Olisi hauska tietää, kuuluiko Oulu niihin "isompiin kaupunkeihin", joissa tiernapoikien kulkeminen oli kielletty.

* Tiernakaupunki Oulu - Tierna-aika alkaa 18. marraskuuta.