Yksi seikkailu, puolen sataa tekijää

Mörmörutto
Lisko klassikko 7
Toim. Keijo Ahlqvist, Mikko Jylhä ja Tessa Suhonen
Limingan taidekoulun sarjakuvalinja 2012


Millainen seikkailu syntyy, kun 43 sarjakuvantekijää ja kolme toimittajaa iskevät lusikkansa samaan soppaan? Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalaiset ja heidän opettajansa kokeilivat, ja tuloksena toukokuun alussa ilmestyi Mörmörutto. Työ ei syntynyt niin itseohjautuvasti kuin sarjakuvaopettajat Keijo Ahlqvist ja Mikko Jylhä olivat ajatelleet, vaan tekemistä koordinoimaan piti pestata myös Tessa Suhonen.

Syntyneen teoksen jälkisanoissa valotetaan tekemistä. Sitä valmisteltiin erilaisissa työryhmissä, joissa valmisteltiin teemoja, hahmoja, maailmaa ja dramaturgiaa. Apuna käytettiin muun muassa improvisaatioteatteria. Teatteria käytettiin myöhemminkin tarinan testaamisessa.

Haastavinta ilmeisesti on ollut käsikirjoitusvaiheessa. Kiistakohdista on soviteltu jopa kahden kesken. Lopulta osaset koottiin yhtenäiseksi tarinaksi, piirrettiin puhtaaksi ja väritettiin.

Mörmörutto alkaa fantasiatarinan tavoin. Maisemat ovat ajattomat, samoin tapahtumat. Pikku hiljaa tapahtuma-ajaksi täsmentyy dystooppinen lähitulevaisuus.

Erica Viitalan tapaan piirsi moni muukin albumiin osallistunut. 

Matilla on outo tauti, jonka kylän parantaja diagnosoi mörmörutoksi. Parannuskeinoa siihen ei ole. Matti karkoitetaan yhteisöstään. Tinja ja Reino lähtevät Matin mukaan etsimään hoitokeinoa kaupungista.

Kukin tekijä on piirtänyt yhdestä yhteentoista sivua sarjakuvaa. Varsinaisen tarinan 170 sivun mitassa vaihdoksia piirtäjästä toiseen on enemmän kuin 43. Kukin piirtäjä on antanut päähenkilöille ja maailmalle omat vivahteensa.

Niko-Petteri Niva hylkäsi ruudut.

Sarjakuvalinjalaisten joukossa on monen tasoisia tekijöitä. Välillä lukijan on vaikea pysyä muutoksissa perässä. Tyylinvaihteluja on käyttänyt esimerkiksi Daniel Clowes Wilsonissaan (suom. Like 2011). Parhaimmillaan Mörmörutossakin vaihdokset korostavat tarinan etenemistä ja hahmojen tunnetiloja.

Sarjakuvalinjalaisten juonenrakentelu on pääosin onnistunutta. Pahimmat kliseet on vältetty ja loppuratkaisu on napakan yksinkertainen. Vaikka työ onkin monien kompromissien tulos, niin eivät tarinasta kaikki kulmat ole kuluneet. Mörmöt ovat kauhistuttavan ihastuttavia. Ja puhumalla selviää yllättävän monista tilanteista.