Milloin taivaaseen pääsee?

Paavi Franciscuksen pohdinnat taivaaseen pääsemisen ehdoista ovat herättäneet maailmalla ja Suomessakin laajaa keskustelua. En puutu tähän, vaan kiinnitän huomion siihen milloin eri uskonkäsitysten mukaan taivaaseen pääsee.

Hyvin yleinen puheenparsi hautajaisissa tai jonkun tärkeän tunnetun henkilön kuoltua on lähettää edesmenneelle terveisiä pilvien päälle tai ajatella hänen nyt seuraavan meidän tekemisiä korkeuksista. Vain poikkeustapauksissa tällaista ylöskatsovaa kunnioitusta ei anneta. Viimeksi taidettiin Margaret Thatcherille toivotella kuumia hiiliä.

Lähes kaikki kristilliset uskontokunnat seurakuntalaisten puheista huolimatta kuitenkin opettavat, että taivapaikat ratkaistaan viimeisellä tuomiolla. Jeesuksen toisen tulemisen jälkeen armon ansainneet pääsevät kaikki yhtäaikaa taivaaseen. Kuolleet odottavat haudoissaan tuota hetkeä. Tähän sisältyy kaunis ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta Jumalan edessä.

Luterilaistenkin uskontunnustuksessa puhutaan "ruumiin ylösnousemisesta", jonka Katekismus kertoo tarkoittavan sitä, että "ruumiimme hajoaa, mutta sielu odottaa ylösnousemuksen päivää, jolloin elävät ja kuolleet kootaan Jumalan eteen tuomiolle".

Jo parin vuosituhannen ajan tämä on herättänyt hämmennystä ja oppiriitoja. Kuolleiden omaiset ja läheiset ovat kautta ajan toivoneet edesmenneen nopeaa pääsyä taivaan iloihin.

Katolisessa kirkossa pitkällisten pohdintojen ja keskustelujen jälkeen päädyttiin siihen, että ihmiset pääsevät taivaaseen vasta viimeisen tuomion jälkeen. Mutta kuolleen sielu saa heti tietää kumpaan paikkaan hän pääsee, joten sielun ei tarvitse levottomana odotella tulevaa. Tästä kehkeytyi kiirastulioppi, jonka mukaan sielu saattoi vielä kuoleman jälkeenkin tehdä jotakin taivaspaikkansa hyväksi.

Katolilaisten mukaan taivaassa tällä hetkellä on vain yksi ihminen, jumalansynnyttäjä, neitsyt Maria. Jumalan (isän, pojan, pyhän hengen) ja enkelten lisäksi taivaassa on vain Maria. Siksi niin monet rukoukset osoitetaan hänelle.

Luterilaistenkin keskuudessa taivaaseen pääsemisen ajankohta on keskusteluttanut. 1600-luvulla anglikaanisessa kirkossa päädyttiin siihen, että taivaspaikan saa heti kuoleman jälkeen. Anglikaanisessa taivaassa siis on jo muitakin ihmisiä kuin neitsyt Maria. Ehkä Margaret Thatcherkin.

Mutta meidän suomalaisten luterilaisten pitää odottaa.

Oulun keskusta muuttuu

Oulun kaupungin keskustaan suunnitteltujen uusien rakennusten toteutus on alkanut tilan tekemisellä. Uuden kauppakeskuksen paikalla olevien talojen purkaminen on alkanut.  

Grillirakennus Letkunpuistosta katosi nopeasti ja tehokkaasti.
 

Turve- ja pehkuhuusseja

Helsingin puusepät Oy mainosti Uudessa Suomettaressa tammikuussa 1899 wc-kalusteitaan. 1800-luvun lopulla Suomessa taisi olla vain muutama rakennus, jonka huoneistoihin oli tehty vesiklosetit. Pääosa kansaa hoiti tarpeensa ilman vedellä huuhtelua.

Vesivessojen puuttuessa ihmiset kävivät tarpeillaan kaupungeissakin pihan perällä tai sisällä käytettiin yöastiaa tai laskiämpäriä. Tai jos halusi olla fiinimpi, saattoi hankkia Helsingin puuseppien mainostaman, parhainta laatua olevan turve-pehku tai ilmaklosetin.

Turve-pehkuklosetin toimintaperiaatteen ymmärtää nimestäkin. Se oli aikansa biokäymälä. Ilmaklosetti puolestaan sisälsi ainoastaan tyhjennettävän astian. Sen käyttäminen ei ainakaan kesäaikaan ollut kovin miellyttävää.

Huussien tyhjentäjän toimi taannoin todettiin historian kurjimpia ammatteja esittelevässä tv-sarjassa hyvin tuottoisaksi. Tehtävään ei ollut suuresti tunkua, ja parhaimmassa tapauksessa tyhjentäjä sai maksun sekä tyhjennyttäjältä ja maanviljelijältä jonka pelloille lastit vietiin. Tämä taitaisi olla jätebusineksen ihanne nykyisinkin, ainakin kierrätettävien materiaalien osalta.

Entisajan kaupunkielämää ajatellessa tulee mieleen, että kumpikohan on ollut hienompaa: mennä pihan perälle asioille, vai kiikuttaa astiaa sinne tyhjennettäväksi?

Minna Canth kortilla ja muuta aineistoa tarjolla

Eilen Kuopiossa julkistettiin ja netissä avattiin Minnan salonki. Kuopion kaupunginkirjasto - Pohjois-Savon maakuntakirjasto on julkaissut kirjailija Minna Canthin aineistoja digitoituina netissä. Kaikkia aineistoja nettisivuille ei ole vielä saatu, mutta edustava otos kuitenkin. Mukana on käsikirjoituksia, kirjeitä ja valokuvia. Yllä olevassa kuvassa Hanna Levander (vas.), Alma Tervo, Maiju Canth ja Minna Canth pelaavat skruuvia joskus 1890-luvun alkupuolella.

Aineistoista on koottu neljä näyttelyä, joissa kirjailijaa ja hänen työtään esitellään.

Pääosa digitoidusta aineistosta on Kuopion kaupunginkirjaston kokoelmista. Canthin perikunta lahjoitti kirjailijan arkistoja kirjastoon vuonna 1965. Tätä kirjoittaessa esittelyn mukaan sivuilla on "digitoitua aineistoa on kaikkiaan 573 kappaletta". Sisältöä on koottu muistakin säilytyspaikoista, muun muassa Kuopion kulttuurihistoriallisesta museosta.

Maanantaisen tiedotustilaisuudesta tehdyn uutisen mukaan vastaava sivusto on olemassa vain Aleksis Kivellä. Kiven digitaalinen arkisto on ollut tarjolla jo useampien vuosien ajan.

Kiven arkistossa ongelmana on aineiston vähäisyys. Käsikirjoitusversioita ei ole säilynyt juurikaan, ja Alexis Stenvall oli elinaikaansa nähden huono kirjoittamaan kirjeitä.

Minna Canthin digitaalisessa arkistossa ei ole näitä ongelmia ole. Aineistoa on, ja kunhan se saadaan kokonaisuudessaan digitoitua, niin materiaalia riittää vaikka mihin.


* Minnan salonki

All work and no play makes Jack a dull boy

Stanley Kubrickin elokuvassa Hohto (Yhdysvallat 1980) vuoristohotellin hoitajaksi hakeutunut Jack Torrance aikoi kirjoittaa romaanin talven rauhallisessa talonmiehen hommassaan. Hänen vaimolleen Wendylle jo paksun käsikirjoitusnipun selaaminen varmistaa epäilyn: aviomiehen henkinen tasapaino on järkkynyt ja pahasti.

Lähes kolmekymmentä vuotta elokuvan jälkeen markkinoille on tullut kaksikin Jack Torrancen käsikirjoitukseen perustuvaa kirjaa. Ensin ehti italialaisen Franco Gengottin kustantamo Gengotti Editore, joka 2008 julkaisi oman versionsa All work and no play makes Jack a dull boy. New Yorkissa asuvan taiteilija Phil Buehlerin toimittama versio ilmestyi myöhemmin samana vuonna.

Vanhaan sananlaskuun perustuvat teokset eivät siis sisällä muuta kuin samaa sananlaskua erilaisin asetteluin kirjoitettuna, aivan kuten elokuva näytti. Wendy selaili pinkkaa pitkään, mutta katsojille näytettiin vain alle kymmentä erilaista sivua.

Sananlaskulle All work and no play makes Jack a dull boy ei ole suoraa vastinetta suomeksi. Liika keskittyminen omaan uraan on vaaraksi terveydelle. Liikaa työtä ja liian vähän lepoa vievät Niuvanniemeen. Lähin vastine suomalaisesta kansanperinteestä lienee Pyhätyö ei taloa pystyssä pidä tai Pyhätyö ei elätä ketään.

Jack Torrancen nakutuksesta tehtyjä kirjoja voi arvioidan niiden tekstien asettelun kautta. Amazonin kautta myynnissä olevan Gengotti Editoren kirjassa on enemmän sivuja, mutta lausetta on räiskitty sivuille mielikuvituksettomasti. Edes kaikkia elokuvassa esitettyjä malleja ei ole käytetty hyväksi.

Phil Buehlerin toimitus sen sijaan tarjoaa joka aukeamalla uudenlaisen näkymän. Jos tällainen kirja täytyy hankkia, niin suosittelen Buehlerin versiota. Sitä on saatavilla ainakin kolmella eri kansiversiolla.




 

Kaspar Hauserin tapaus

Tänään 1828 Nürnbergin kadulle ilmestyi oudosti kulkeva nuori teini. Eräälle suutarille tämä puhekyvytön poika ojensi kirjeen, joka oli osoitettu Nürnbergin kevyen ratsuväen kapteenille. Asiaa ruvettiin tutkimaan ja selvittelemään. Pojalla oli mukanaan toinenkin kirje, ja niiden perusteella selvisi jotakin taustoista.

Poika osasi löydettäessä puhua vain kaksi lausetta: "minä olen Kaspar Hauser" ja "haluan olla ratsastaja kuten isä". Kaspar kirjeiden perusteella oli nuoren äidin Nürnbergiin lähettämä, joku joukko-osastosta oli pojan isä. Lapsen toivottiin pääsevän sotilaaksi 17 vuotta täytettyään. Sitä löytölapsi tuntui itsekin haluavan.

Professori Daumer otti pojan hoitoonsa. Olihan kyvytön ja valonarka ihmistaimen perin kiinnostava ilmiö. Nopeasti hän oppi, ja pian pystyi kertomaan aikaisemmista olosuhteistaan. Kasparia oli pidetty pienessä pimeässä huoneessa tai laatikossa, ja hieman ennen Nürnbergiin lähettämistä hänet oli opetettu kävelemään ja puhumaan mainitut kaksi lausetta.

Viisi vuotta löytämisen jälkeen Kaspar Hauser murhattiin. Tekijää ei saatu kiinni.

Kokonaan Kaspar Hauserin taustoja ei saatu ikinä selville. Hänen vanhemmikseen epäillään Badenin silloista suurherttuaa ja suurherttuatarta. Lapsi olisi napattu vanhemmiltaan ja korvattu kuolemansairaalla vauvalla. Näin olisi ohjailtu tulevaa kruununperimystä.

Löytölapsi Kasparin tapaus tuli 1800-luvulla kaikille tutuiksi. Eilen mainitsemassani Hector Malotin Kodittomassa on monia Hauserin tapauksesta tuttuja yksityiskohtia. Juonen pääpiirteet ovat tosin löytölapsi Rémille paljon suotuisammat.

Werner Herzog tarttui Hauserin hahmoon 1970-luvun alkupuolella. Syntyi elokuva Kaspar Hauserin tapaus (Jeder für sich und Gott gegen alle, Länsi-Saksa 1974), joka palkittiin Cannesissa Grand Prixilla. Herzog tarkasteli miten yhteisö suhtautui henkilöön, jolla ei ole lainkaan sosiaalisten suhteiden tajua.

Sosiaalisuus ja yhteisöt. Niissä olisi paljon tutkittavaa ja oppimista, kuten Tukholman lähiöiden tapahtumat kertovat. Silti, ainakin Suomessa, sosiologian ja yhteiskuntapolitiikan rahoitus ja arvostus taitavat mennä aivan toiseen suuntaan.

 

Rémi, koditon löytölapsi

Jatkokertomuksissa viime viikolla alkoi jatkotarinana Hector Malotin (1830-1907) klassinen kertomus Rémistä, löytölapsesta. Teuvo Pakkalan (1862-1925) suomennoksessa Sans Famille sai muodon Koditon (Otava 1898). Pakkalan suomennos julkaistiin myös Uudessa Suomettaressa 1898.

Kodittomasta on nyt luettavissa yhdeksän ensimmäistä lukua. Tarina jatkuu yli juhannuksen. Alkuun pääsee tästä.

Maailmalla Malotin Koditon on ollut elävää kirjallisuutta ja elävä tarina. Siksi tässä julkaisen muutamia kuvia lukuisista kirjankuvituksista. Kirjojen lisäksi Rémin kohtaloa on päässyt seuraamaan kuvakirjoina, valkokankaalla, näytellyissä ja piirretyissä televisiosarjoissa ja sarjakuvina.


* Hector Malot. Koditon.

Katu, kartta ja kaupunki

Eilen illalla oli Oulun taidekoulun visuaalisen taiteen linjan vuosinäyttelyn avajaiset. Lukuvuoden teemana taidekoulussa on ollut katu, ja se toistui töissä monin eri tavoin. Lasten ja nuorten piirroksista  on koostettu näyttelyn lisäksi myös kartta, joka on huomiotu kahdellakin tavalla. Oulun kaupunki valitsi sen 100 tekoa Oulusta -tunnustuksen 35. teoksi. Lisäksi kartta palkittiin pronssimitalilla kuntamarkkinointikilpailussa.

Avajaisissa nähtiin performansseja, animaatio- ja elokuvalinjalaisten tekemiä filmejä ja julkistettiin sarjakuvalinjalaisten Viiva-albumeita.

Näyttely on esillä taidekoululla 19. kesäkuuta saakka.

Fingerporin kirjastosta saa suksia

Pertti Jarlan Fingepori taipuu monenlaisiksi ajankohtaisiksi huumoripokkareiksi. Viime vuonna ilmestyneestä Kuntauudistuksesta (Arktinen banaani 2012) on kesäkuussa tulossa toinen painos, johon on lisätty Sote-uudistus -liite.

Jarlan aikoinaan luoma Karl-Barks-Stadt, joka sittemmin on nimetty uudelleen Fingeporiksi on väljä ympäristö tarkastella monenlaisia asioita. Itse kunta hallintoineen ja infrastruktuureineen on tullut tutuksi vuosien varrella.

Vesa Kataiston toimittama Kuntauudistus esittelee Fingeporia sanoin ja stripein.  Pääosassa ovat tietenkin Heimo Vesa ja pormestari Aulis Homelius, jonka nimiin esipuhe on kirjattu. Tyylilajina on kuntien vetovoimaisuutta kehuvat esitteet.

Vaikka Fingerpori on nykyisin moderni ja dynaaminen yhteisö kaikki sen kunnalliset palvelut eivät sitä ole. Joissakin palveluissa on pidetty kiinni perinteisistä toimintatavoista. Näin esimerkiksi kirjastossa.

Afrikkalaisia kolikoita Australiassa

Eilen Yle kertoi kulttuuriuutisenaan, että tuhannen vuoden ikäiset afrikkalaiset kolikot hämmentävät Australian historiaa. Kolikot on löydetty jo vuonna 1944 Austalian pohjoisrannikolta, ja tutkijatkin ovat tienneet niistä jo 1970-luvulta lähtien kun löytäjä kyseli niistä tarkempia tietoja. Rahat on tunnistettiin nykyisen Tansanian alueella sijainneessa Kilwan sulttaanikunnassa noin tuhat vuotta sitten lyödyiksi.

Aikoinaan kolikot jäivät vähemmälle huomiolle, koska samasta paikasta niiden kanssa löytyi Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian lyöttämiä rahoja. Ne vaikuttivat kulkeutuneen Australiaan eurooppalaisten mukana.

Nyt kolikot ovat nousseet esille uuden kontekstoinnin perusteella. Aboriginaalien kansanperinne tuntee tarinoita aarreluolasta, joka olisi sijainnut lähellä kolikoiden sijaintipaikkaa Wesselsaarilla.

Heinäkuussa Ian McIntosh johtaa alueelle tutkimusretkikunnan, joka selvittelee mitä siellä oikeastaan on. Olisivatko kolikot sittenkin vihje sellaisten todisteiden äärelle, jotka kertoisivat Intian valtamerellä harjoitetun merikauppaa jo satoja vuosia ennen eurooppalaisia?

Australian "löytäminen" on tähän saakka ollut hyvin kiistaton asia samoin kuin Amerikan löytäminen oli pitkään. Hollantilaiset kävivät Australian rannikoilla jo 1600-luvulla ja James Cook julisti mantereen Ison-Britannian alaiseksi 1770. Nähtäväksi jää, olivatko kilwalaiset tai jotkut muut saman seudun viikinkejä.

Kaikki hyvä ...

Eilen Kutosella esitettiin Star Trek: The Next Generation -tv-sarjan viimeinen jakso. Tai tarkkaan ottaen viimeisen jakson jälkimmäinen osa All Good Things ... part 2. Kaikki hyvä päättyy aikanaan, tahtoivat ohjelman tekijät todeta seitsemännen ja viimeisen tuotantokauden päätteeksi. Kaikkiaan syntyi 178 tv-ohjelmaa.

Kutonen esittää vielä tänään muistelujakson, jossa katsojat pääsevät ohjelman kulisseihin tutustumaan miten kaikki tehtiinkään. Muistelua on luvassa myös keskiviikkona, torstaina sarja alkaa alusta uudelleen. Sama aika ja sama kanava. Kutonen kello 18.

All Good Things ... on saanut suomenkieliseksi nimekseen Rajana taivas. Sekin kuvaa viimeisten jaksojen sisältöä, mutta jäähyväisten jättäminen on esillä toisin tavoin. Sarjan päätteeksi ollaan ajan ja antiajan paradoksien äärellä. Kapteeni Picard vie Enterprisen kolmessa eri ajassa samaan paikkaan ja on tuhota koko ihmiskunnan ennen kuin se syntyykään.

Kerran kohdattu tulevaisuus ei välttämättä ole tapahtuva tulevaisuus. Sekin on yksi ajan paradokseista. Ihmisen vapaa tahto on aikaa voimakkaampi, ainakin Star Trekin käsikirjoittajien mielestä.

Jos nyt talven ja kevään aikana on seurannut tv-sarjan kokonaan, niin sitä tuskin kannattaa aloittaa katsomaan uudelleen. Ohjelman sisällöt tuskin muuttuvat. Ajan paradokseja tarjoaa lisää samaan aikaan TV2:n Doctor Who.

Superviikonloppu!

Eivätpä perjantaina tienneet iltapäivälehtien lööppien kirjoittajat miltä heidän tuotoksensa näyttäisi sunnuntai-iltana katukuvassa. Suomalaista superviikonloppua ennustaneet myyntitekstit saivat lähinnä karvaita katseita tai tahattomia naurunpyrskähdyksiä. Ei tullut jääkiekkokultaa eikä euroviisuvoittoa. Kumpikaan ei ollut lähelläkään.

Tanskalaisten viisuvoitto olisi ehkä ollut hyväksyttävissä, mutta ruotsalaisten kiekkokulta on aivan liikaa. Onneksi sen selviämisen aikaa lehtien myyntipisteet olivat jo pääasiassa kiinni.

Jos jotakin positiivista viikonlopusta hakee, niin voimme iloita siitä, että Suomi sai ensimmäiset euroviisupisteet ikinä San Marinolta. Nykyinen pistejärjestelmä on ollut käytössä vuodesta 1975 alkaen, ja tuona aikana sanmarinolaiset eivät suomalaisten kilpailusävellyksille ole lämmenneet. Nyt siis tuo jää on murrettu!

San Marino oli lauantai-iltaisessa viisufinaalissa ensimmäinen pisteitä jakanut maa. Heidän antamansa kolme pistettä antoivat aihetta jännitykseen. Kyllä tämä tästä! Mutta seuraavaksi Suomea pisteillä muistanutta maata saatiin odottaa pitkään. Kun Israel vihdoin antoi neljä pistettä, Tanskan voitti alkoi vaikuttaa jo varmalta.

Euroviisujen sääntöjä on muutettu joka vuosi. Alkuvuosien pistelaskujärjestelmän vuoksi Suomi ja Pohjoismaat boikotoivat kisoja vuonna 1970. Erilaisten kokeilujen jälkeen päädyttiin 1975 suomalaisen Heikki Seppälän ehdottamaan, nykyisin käytössä olevaan pisteillä palkitsemiseen. Sitä ei ole tarvinnut muuttaa kuin lukemisen osalta.

Pistejärjestelmä ei ainakaan ole suomalaisille etulyöntiasemaa tuonut.

Ding dong!

Mainio laulukilpailu

Kesällä 1898 pilalehti Matti Meikäläinen mainosti uutta numeroaan Uudessa Suomettaressa. Huumorijulkaisun mainosvalttina olivat tulevat vaalit: "Valtiopäivävaalit ja valtiopäivät tulossa! Joutukaa tilaamaan!" Politiikkaan ja poliitikkoihin ei ennenkään ole aina suhtauduttu vakavuudella, vaikka nykyisin tunnutaankin kaivattavan takaisin sellaisiin aikoihin. Lieneekö sellaisia ollutkaan?

1800-luvulla tosin äänestämään ja vaikuttamaan valtiollisiin asioihin pääsi perin harha. Suurimmalla osalla suomalaisista ei ollut äänioikeutta, joten poliitikkoja ehkä saattoi herkemmin pilkata. Kun itse heitä päässyt valitsemaankaan.

Mutta eipä 1800-luvulla ollut sananvapauttakaan. Sen saivat Matti Meikäläisen toimittajat ja julkaisijatkin huomata. Kenraalikuvernööri Bobrikov lakkautti lehden lokakuussa 1899 ortodoksipappeja pilkanneen pilakuvan vuoksi.

Matti Meikäläisen numerossa oli esimakuja vaaleista sarjakuvamaisena tarinana Mainio laulukilpailu.

Kiirehirviöiden riivaus

Tomi Sonster
Luonnos seikkailuksi
ntamo 2012
58 s.



Oululainen Tomi Sonsterin nimimerkin taakse kätkeytyvä runoilija tuntuu viihtyvän yliluonnollisen oloisissa maailmoissa. Ensimmäinen kokoelma, Siihen mihin tonttu astuu (ntamo 2009), oli surrealistista fantasiaa, ja se luokiteltiin myös osaksi vähälukuista suomalaista science fiction-runoutta. Toinen kokoelma Luonnos seikkailuksi jatkaa samoilla linjoilla, tosin uutuudessa ei enää rakennetta koneita, vaan tunnutaan olevan jo valmiissa maailmassa. ”Tulkitsijat”, jotka on ehditty jo kriitikoiksikin tulkita, hallitsevat kaupunkia aivoenergiallaan. Pormestari antaa kertojalle tehtäviä, joiden suorittaminen ei onnistu.

Teos tuo mieleeni koti-isäajat alle kouluikäisten tyttärieni kanssa. Sonsterin runoissa vilahtelevat muiden muassa sellaiset toimijat kuin lastenvaunut ja isä, joten ajatus kuljettaa arkeen pienten lasten kanssa. Runossa Työnsin lasta vaunuissa ammutaan koira ja sen omistajaperhe vaunuissa makaavan unirauhan saamiseksi. Teolla tienattiin taivaspaikka. Meillä kiirehirviöt joskus yllättivät ja isän ohjailema seikkailu kaupungissa jäi suunnitelmaksi.

Sonsterin kieli on täsmällistä ja yksitotista. Sanojen monimerkityksellisyydellä ei kokoelman runoissa leikitä. ”Tämä kastelukannu nokkii puutarhurin / päätä kunnes hän muuttuu kasviksi.” Toisen säkeen aloittava ”päätä” tuntuu hetken pään ja päättämisen merkitysten yhdistymä, mutta ei ole muuta kuin ruumiinosa. Sen varmistaa viimeistään seuraava säepari. ”Tämä tamponi syöksyy diktaattorin / korvaan ja imee hänen aivonsa tyhjiin.”

Edellisistä säepareista voi havaita, että Sonster on todellakin surrealisti. Lapsiperheen arki on täynnä kummallisia, vakavia uhkia. ”tuijotan tietokoneen ruutua ja harkitsen sijoituksia / poikani putoaa portaita ja saa aivovamman. / Annan rahat hyväntekeväisyyteen, / poikakoti syttyy tuleen.” Tulkitsijat saavat helposti herkän tasapainon sijoiltaan. ”mutta se, mitä söin, ei tehnyt minusta hirviötä / vaan määrä.” Runossa Maagisia voimia eräs perheenisä harjaantuu palkkamurhaajaksi nukuttamalla lapsia.

Teoksen surrealistisista kuvauksista rakentuu oma maailmansa ja tarinansa. Kuoleman kauhut, hautakivet ja kuolleet kädet palaavat tuon tuostakin vaatimaan huomiota. Kaupungin koneistot vaativat hoitoa ja toimenpiteitä. Luonnos seikkailuksi tarjoaa lukijalle useita tulkintamahdollisuuksia. Voi nämä pormestarit ja rakenteet nähdä myös kirjallisen kentän kuvauksena, jos haluaa.

Julkaistu Kaltiossa 1/2013

Ankkalinnan pillipiipari (1990)

Jo toisen kerran Carl Barksin koottujen julkaisemisen jälkeen julkaistaan Barks-tarina, joka ei sisälly koottuihin teoksiin. Korakarumin ruhtinas ja muita tarinoita (Sanoma Magazines 2013) sisältää Pelle Peloton -tarinan Ankkalinnan pillipiipari, joka on aikaisemmin julkaistu vain Aku Ankka -lehdessä 49/2007.

Ankkalinnan pillipiiparin tausta on samantapainen. Vuonna 1990 Barks pitkän tauon jälkeen aloitti sarjakuvakäsikirjoituksen tekemisen. Se jäi kuitenkin kesken, paperille mestari sai vain kolmen sivun verran tarinan alkua. Homma sai jäädä siihen.

Carl Barksin nimellä on kuitenkin sellainen kaiku ja merkitys, etteivät kustantajat voineet malttaa olla teettämättä tarinaa valmiiksi. Alku annettiin parhaana Barks-jäljittelijänä tunnetun Daan Jippesin käsiteltäväksi. Syntyikin yhdeksän sivuinen versio epäonnisesta pillipiiparista.

Tarinan taustalla on tietysti saksalainen kansantarina Hamelnin pillipiiparista. Barks on sovittanut pillipiiparin rooliin Pelle Pelottaman, joka keksii tehokkaan rotanhoukuttimen Roope Ankan pyynnöstä.  

Barksin ideointi päättyy siihen, että Pelle lähtee johdattamaan rahasäiliöön pesiytyneitä rottia pois. Mutta minne? Se on jäänyt Jippesin keksittäväksi.


Aikaisempi koottuihin kuulumaton sarjakuva oli Napapiirin postimies. Se perustui Barksin 1990-luvulla tekemään lyhyeen, keskeneräiseen synopsikseen, jonka on käsikirjoitettu ja piirretty kahteenkin otteeseen. Niistä jälkimmäinen on nähty Suomessakin.

Sateen jälkeen

Eilen illalla Oulussa taisi olla ensimmäinen kesäinen rankkasade. Sen jälkeen ilma tuntui puhtaalta ja laitakaupungin vähemmän edustavat paikatkin tuntuivat loistavan.

Alphonse Daudet (1840-1897)

Tänään 1840 syntyi ranskalainen kirjailija Alphonse Daudet. 1900-luvun taitteessa Daudet oli Suomessakin suosittu kirjoittaja, ainakin hänen novellejaan suomennettiin ja julkaistiin sanoma- ja aikakauslehdissä paljon. Myös kustantajat ovat pitäneet Daudet'ia tarjolla aina vuodesta 1885 alkaen. Tuolloin julkaistiin M. Wuoren suomentama Fromont nuorempi ja Risler vanhempi. Pietarissa painetun teoksen kerrottiin olevan Ranskan akatemian palkitseman.

Daudet muistetaan lähinnä novellikokoelmastaan Kirjeitä myllyltäni (WSOY 1907). Teoksesta otettiin uusintapainoksia vielä 1990-luvulla, kirjan myöhempään kysyntään lienee vaikuttanut se, että Urho Kekkonen julkaisi lähes samannimisen teoksen Kirjeitä myllystäni vuonna 1976.

Jatkokertomuksissa olen julkaissut uudelleen lehtisuomennoksia:



* Apu hädässä. (Mikkeli 1893)

* Arvoisan isä Gaucherin elämänneste. (Päivälehti/Kaunokirjallinen lisälehti 1902)

* Cucugnonin pappi. (Päivälehti/Kaunokirjallinen lisälehti 1902)

* Herra aliprefektin virkamatka. (Mikkeli 1902)

* Kuvastin. (Päivälehti/Kaunokirjallinen lisälehti 1902)

* Lipunkantaja. (Joutohetki 1910)

* Paavin muuli. (Päivälehti/Kaunokirjallinen lisälehti 1902)

* Peltopyynpoikasen kokemat kauhut. (Uuden Suomettaren Juttu-tupa 1898)

* Pienen perintöruhtinaan kuolema. (Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti 1908)

Äärioikeistosta Dan Koivulaakson tapaan

Eilen iltapäivällä Dan Koivulaakso oli Oulussa kertomassa Mikael Brunilan ja Li Anderssonin kanssa yhdessä kirjoittamastaan Äärioikeisto Suomessa -kirjasta (Into 2012). Teos ei ole tarkka poliittisen oikean laidan kartoitus vaan taustoitusta sille miten pienet ryhmät ovat onnistuneet määrittelemään ehtoja nykyiselle poliittiselle keskustelulle. Tunnetuin esimerkki tästä on Suomen Sisun piirissä kehitetty "maahanmuuttokritiikki". Kun aikaisemmin julkisuudessa puhuttiin rasismista ja rotuvihasta, niin nyt sama asia on loiventunut sanana "kritiikiksi".

Äärioikeistolaisia järjestöjä ja ryhmiä Suomessa on paljon. Niistä Koivulaakso nimeltä mainitsi vain muutaman, lähinnä Suomen Sisun ja Suomen Vastarintaliikkeen. Määritelmissään hän pitäytyi järjestöjen itse käyttämiin termeihin ja kuvauksiin. Nykyinen valtajulkisuuteen vaikuttanut suuntaus alkoi Suomessa vuosina 1991-93 IKL:n uudelleen perustamisella. Äärioikeistolaisuutta oli toki Suomessa IKL:n lakkauttamisen ja uudelleenperustamisen välilläkin, mutta nykyiset liikkeet ovat itse irtisanoutuneet muun muassa Pekka Siitoimesta ja hänen järjestöistään.

Kansainvälisesti suomalainen ajatussuuntaus on saanut alkunsa Ranskasta 1960-luvun lopulla. Vuoden 1968 vasemmistoradikaalisuus sai aikaan vastareaktion, jonka ytimenä oli ajatushautomo GRECE (Groupement de recherche et d'études pour la civilisation européenne). Sen poliittinen työ löi itsensä läpi eurovaaleissa vuonna 1983.

Suomen Sisu syntyi vuonna 1998 korvaamaan uuden IKL:n. Alkujaan järjestö perustettiin Suomalaisuuden liiton nuorisojärjestöksi, mutta emoliitto joutui nopeasti irrottautumaan "nuorisostaan" natsismisyytösten vuoksi. Tuo syytös oli Koivulaakson mukaan väärä. Aatteissa on eroja äärioikeistossakin. Sisu on pikemminkin populistinen liike. Kansallissosialistien aatetta kannattava järjestö on Suomen Vastarintaliike.

IKL ja sisulaiset ovat olleet jo alusta alkaen vaaleissa yhteistyössä Perussuomalaisten kanssa. 1990-luvulla oli yhteistyötä myös monien muiden silloisten pienpuolueiden kanssa. Perussuomalaiset eivät siis ole äärioikeistolainen puolue, vaan sen sisällä vaikuttaa äärioikeistolaisia ryhmiä. Oululainen perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen on nykyisin Suomen Sisun puheenjohtaja.

Sisulaisuus on tuonut poliittiseen kenttään metapolitiikan. Poliittiset linjaukset hautautuvat sanoilla saivartelun taakse. Sanat kadottavat kontekstinsa ja samalla merkityksensä. Syntynyt vihapuhe vaatii unohtamaan sanojen takana olevat teot, ja tulkitsemaan sanoja metapuheena, pelkästään sanoina.

Tappouhkaus voisi olla pelkkä läppä, sanojen kalisuttelua, jos meillä olisi turvallinen ja väkivallaton yhteiskunta. Sanoille kuitenkin tulee painoa kun samaan aikaan äärioikeistolaiset aktivistit tekevät hyökkäyksiä ja puukotuksia.

Viimeksi kun Koivulaakso oli Oulussa puhumassa hän sai pippurisumutetta kasvoilleen. Saman kirjan esittelytilaisuudessa Jyväskylässä tapahtui puukotus. Silti paikalle oli uskaltaunut 55-60 henkilöä.

Eilinen tilaisuus sujui ilman välikohtauksia. Mutta pahimpaan oli varauduttu. Kirkkotorin koulutuskeskuksen ulkopuolella oli poliisipartio valmiudessa ja keskustelutilaisuudessa oli poikkeuksellisesti useita järjestysmiehiä.

Sananen nuorten osakesäästämisestä

Yleisradio uutisoi eilen, että Osakesäästäjien keskusliitto kannustaa nuoria kartuttamaan sijoitustaitojaan ja varallisuuttaan ajoissa. Yle oli haastatellut muutamia nuoria opiskelijoita, ja saanut haaviinsa yhden opintotuestaan siivun osakkeisiin laittaneen. Tilastokeskuksen tietojen mukaan joka kymmenennellä alle 25-vuotiaalla on osakkeita.

Olin itse nuorena osakesijoittaja ja sillä tämä uutinen kiinnosti. Ei kovin moni muu silloin 1980-luvulla ollut. Muistan kun 14-vuotiaana menin pankkiin paremmalle puolelle ensimmäisiä osakkeita ostamaan. Taisi pankkivirkailija takahuoneen puolella käydä kysymässä voiko tuolle edes myydä. Paperisten osakekirjojen aikana kuponkien leikkaaminen ja osakeannit olivat jännittäviä hommia. Nopeasti pienilläkin rahoilla havaitsi, ettei koskaan kannata julkisuuskynnyksen yli nousevia osakkeita ostaa. Tappiota tulee.

Sittemmin osakesijoittaminen jäi. Pääsyy olivat 1990-luvun laman aikana nousseet pankin perimät kulut. Palvelumaksut söivät pienillä rahoilla tehdyt kohtuullisetkin voitot.

1990-luvun laman aikaan myös opintotukea uudistettiin. Silloin valtion rahoja haluttiin säästää, ja estää opintolainojen käyttäminen sijoittamiseen. Eduskunta sääti liikaa maksetun opintotuen takaisinperintään rangaistuskoron. Pykälä on edelleen voimassa. Viikolla SONK vaati Arhinmäkeä kohtuullistamaan 15 prosentin korkoa.

Opintotuki muuttui tuolloin monin tavoin, ja sen jälkeenkin lähes joka hallituskaudella kiristetty sen ehtoja. Katselin netin keskustelupalstoilta miten nykyiset opiskelijat ovat onnistuneet sovittamaan opintotuen ja osakekaupan keskenään.

Huonosti. Ärsytyskynnys monilla on noussut etenkin siksi, ettei opintotuen tulorajoissa oteta lainkaan huomioon tappioita. Kelan omillakin sivuilla puhistaan. Kela "tekee opiskelijoiden osakesäästämisen käytännössä mahdottomaksi". Toinen lupaa, että "voin taata, että tällaisten asioiden takia sekä minä että joka ainoa vastaavan kohtelun saanut, tulee tekemään tulevissa viroissaan ja tehtävissään kaikkensa, jotta saadaan läpi perustulo/kansalaispalkka yhteiskuntaan ja voidaan lopettaa nämä byrokratiapelleilyt, opiskelijoiden ja työttömien nöyryyttäminen".

Sinänsä Osakesäästäjien keskusliiton ajatus sijoitustaitojen oppimisesta ja varallisuuden kartuttamisesta on kaunis. Se ei vain sovellu tiukkaan kontrolliin otettujen nuorten ja opiskelijoiden nykyiseen maailmaan. Yrityskin sotkee talouden.

Pieniä määriä osakkeita kannattaa omistaa ihan talouselämän seuraamisen vuoksi. Erityisen kummallisena koin sen ajanjakson vuosituhannen vaihteen molemmin puolin kun sain veronpalautuksia osinkotuloista vaikka en ollut veroja osingoista lainkaan maksanut...

Me tarvitsemme teitä täällä!

Helsingin Sanomain uutispäällikkö Jussi Pullinen kaipaili taiteilijoita nettiin. Hän oli yrittänyt etsiä kirjallisuutta ja kuvataidetta internetistä, muttei ollut sitä löytänyt. Pullinen vetosi:

"Kuulkaa siis taiteilijat, tulkaa pois sieltä 1900-luvulta! Runot pitäisi kirjoittaa ensin Twitteriin tai pikkupaloina puhelinten sovelluskauppoihin, ei huonosti myyviin kirjoihin.

Taulut kuuluisivat ensin Instagramiin keräämään mainetta ja arvoa ja vasta sitten galleriaan. Julkisin varoin pyörivien teatterien pitäisi tuottaa taidettaan myös videolle. Juhlaviikkojen ja muiden festivaalien ohjelmistosta aimo osan pitäisi ilmestyä myös verkkoon.

Ennen kaikkea etenkin valtion jakamien apurahojen kriteerejä voisi muuttaa niin, että niillä voisi tehdä teoksia kirjojen ja gallerioiden lisäksi myös sinne, missä ihmiset ovat. Verkkoon."

Facebookissa Pullisen kirjoitus herätti monessa kirjailijassa ja taiteilijassa spontaanin kommentin. Hyvähän sieltä maksumuurin takaa on huudella! Toimittaja voisi itsekin laittaa tekemänsä ilmaiseksi nettiin. Pullisen vaatimuksen voisi yhtälailla kohdistaa sanomalehtiin. Liikenne- ja viestintäministeriön jakaman sanomalehdistön tuen ehtona voisi olla tehdyn vapaa jakaminen verkkoon. Samaa veronmaksajien rahaa se on kuin Taiteen edistämiskeskuksen jakamat apurahatkin.

Pullisen mainitsemat palvelut ovat internetin niin sanottu 2.0-osaa. Niitä eivät hakukoneet tavoita, ja palveluun kirjautumisen jälkeen vaatii pitkän ajan ennen kuin sen sisältöihin pääsee kunnolla käsiksi. Palveluissa on paljon erilaista taidetta. Nopeammin loppuvat päivän tunnit kuin mielenkiintoinen aineisto.

Yleensä lehdet kirjoittavat tällaisia taiteenseen liittyviä juttuja sumuverhoiksi jollekin muulle. Huomio halutaan siirtää isommista asioista pienempiin.

En tiedä mitä tällä on tahdottu peittää, jos mitään. Epäilen jotakin sote-uudistukseen liittyvää, ihmisten terveystietoihin liittyvää.

Mutta eiköhän se aikanaan selvinne.


Pulliselle pari kotimaista vinkkiä:

* sarjakuvablogit.com
* Poesia
* Silicon Priest
* Animatricks Galleria
* Yle Areena

Jäädytyskone

Lapsuuden MM-jääkiekosta 1970-luvulta on jäänyt mieleen lähinnä Punakoneen murskaavuus ja erätauoilla televisiossa näytetty pelikentän jäänpinnan uusiminen. Tenavista opin, että kentänhoitajan käyttämä kone oli nimeltään zamboni.

Zambonit ja niiden järjestelmälliset radat tulivat mieleeni eilisen jääkiekko-ottelua katsoessa. Urheilulähetys oli tehty kiivastempoiseksi, ja välissä tulevat mainostauot tuntuivat lisäävän kiivautta entisestään. Vaikka Suomi oli tappiolla, televisiosta välittyi sellainen huuma kuin voitto olisi ollut tulossa.

Vuosikymmeniin ei zamboneja ole nähty televisiossa. Enää ei selostaja sulje mikrofonia sanoen ottelun jatkuvan varttitunnin kuluttua. Kaikki televisioyhtiöt ovat varautuneet urheiluohjelmien suvantoihin täyttäen ne urheilijoiden ja/tai asiantuntijoiden haastatteluin.

Kiihkon vastapainoksi olisin toivonut vartin rauhallista hetkeä. Zamboniajeluita ei ollut Youtubessakaan muutamaa kymmentä sekuntia pidempiä pätkiä.

Daniel Medelplan ja aapiskukko

Eilen mainitsemani Daniel Medelplan (n. 1657-1737) on saanut sijan suomalaisessa kirjahistoriassa ensimmäisen aapiskukollisen lukemisen alkeisopetuskirjan tekijänä. Ison vihan aikaan Medelplan asui Hämeessä Pälkäneellä. Sota-aikana oli puutetta kaikesta. Paikalliset papit pyysivät kirjanpainamisen ammattimiehenä tunnetulta Turun ja Viipurin kirjapainoissa työskennelleeltä Medelplanilta helpostusta koulunpitoon. Olisiko mahdollista aapisia saada aikaiseksi?

Daniel Medelplan ryhtyi toimeen. Kirjakkeita ja metalleja sellaisten valamiseen ei ollut tarjolla. Puuta kuitenkin, ja ilmeisesti kaivertaja päätyi tekemään aapiskirjan sivut kokonaisuudessaan kuten kuvat tuohon aikaan tehtiin. Puulevylle.

Syntyi 28-sivuinen aapinen, jonka viimeisellä sivulla koreili kukko ulkomaisten esikuvien mukaisesti.  Medelplan myös painoi kirjat itse, vaikka musteestakin oli pulaa. Koululaiset saivat uuden opuksen käyttöönsä 1719.

Nykyaikaan ei ole säästynyt yhtään kappaletta Medelplanin Pälkäneellä tekemää aapista. Viimeinen tuhoutui ilmeisesti Turun palossa 1827.

Kukko jäi kuitenkin paikkakunnan historiaan. Vanhassa Pälkäneen vaakunassa (käytössä vuoden 2007 alkuun) kukko muistutti paikkakunnan kirjallisesta menneisyydestä.

Medelplan muistetaan Pälkäneellä edelleen. Kukkolan kylällä toimii yksityinen museo, joka on nimetty Daniel Medelplanin mukaan.


* Daniel Medelplanin museo (omat sivut)
* Daniel Medelplanin museo (Pirkanmaan museokompanssi)

Comeniuksen sarjakuvat

Niklas Bengtsson tuoreen Elävät aakkoset - Lasten ja nuorten käännöstietokirjallisuus 1600-1800-luvuilla (Avain 2013) alkusanoissa vihjaa käsittelevänsä jopa sarjakuvan alkuvaiheita Suomessa. Sarjakuvat ovat kuuluneet aina samaan joukkoon kuvakirjojen, kuvitettujen ja monimuotoisten kirjojen kanssa. Niiden merkitystä lasten ja nuorten tietokirjoina ei ole useinkaan oivallettu. Ajateltakoon vaikka vauvakirjoja, joiden avulla opitaan tunnistamaan lampaita ja norsuja. Tietokirjojahan ne ovat, ahtaimmankin määritelmän mukaisesti.

Kun ajatellaan Suomessa julkaistujen kirjojen määrää ennen 1900-lukua, niin lapsille ja nuorille suunnattuja tietoteoksia ei todellakaan ole paljon. 1600-luvulta Bengtsson mainitsee kolme kirjaa. Ne kaikki olivat Johannes Gezelius vanhemman (1615-1690) kustantamia. Gezeliuksen suurprojekti oli Johan Amos Comeniuksen Orbis Sensualium Pictus (Maailma kuvina, alk. 1658). Comenius oli aikaansa edellä oleva kasvatusajattelija, joka teoksellaan tahtoi tehdä kielten oppimisen helpommaksi. Kirja oli kuvitettu suurella määrällä puupiirroksia, ja kuvien selitystekstit olivat latinaksi ja kansankielellä. Gezeliuksen kustannuksissa siis ruotsiksi.

Bengtsson määrittelee Gezeliuksen Orbis Pictuksen jopa ensimmäiseksi lelukirjaksi. Teoksen kahteen ensimmäiseen painokseen sisältyi pyörivä kiekko, jonka avulla taivaankannen salat avautuivat paremmin. Vastaavia pyöriviä kiekkoja ei vuosisatoihin nähty muualla kuin Turun Akatemian promootiojulkaisuissa, joissa kaihdettiin yliopiston sisäisen arvojärjestyksen julkituomista.

Gezeliuksen Orbis Pictukseen liittyvät myös Bengtssonin ainoat sarjakuvamaininnat. Comenius oli sisällyttänyt teokseen kaksi sarjakuvamaista kuvasarjaa. Toinen niistä kuvasi kristinuskon, toinen juutalaisuuden historiaa. Kuviin perustuvaa kertomusta niistä ei ilman tekstiä tai ilman taustatietoja muodostu. Mutta kuvissa olevat numerot antavat viestin, ettei niitä ole tarkoitettukaan ilman oheistekstejä ymmärrettäviksi.

Gezeliuksen piti teettää omaa laitostaan varten uudet puupiirrokset. Ne kaiversi pääosin Daniel Medelplan (n. 1657-1737). Kustantaja on hoputtanut kaivertajaa, Medelplan on tyytynyt hieman yksinkertaisempaan ilmaisuun kuin alkuteoksen kaivertaja Paulus Kreutzberger (k. 1681).

* Orbis sensualium pictus = Then synlige werlden. (vuoden 1689 painos, jossa ei ole enää liikkuvia osia)