David Byrne oli erään CD:n mukana tulleen taustoituksen perusteella tullut tietoiseksi amerikkalaisten muusikkojen levytyslakosta vuosina 1942-1944. Tämä lakko on hyvä muistutus siitä, että vaikka suuryritykset pyrkivät esittämään toimintamallinsa ikuisina ja ainoina oikeina, niin useinkaan asia ei ole niin.
1940-luvun alkuun saakka muusikoille maksettiin levyttämisestä vain kertakorvaus. Levymyynnin tulot menivät kokonaisuudessaan tuotantoyhtiölle. Järjestely sopi orkestereille koska pääasialliset tulonsa ne saivat keikoista. 1920- ja 1930-luvuilla yhdeksi tärkeäksi suuret populäärimusiikkiorkesterit mahdollistaneiksi keikkapaikoiksi olivat tulleet radiot. Tekniikka edellytti suoria lähetyksiä eikä signaalia saatu suurille alueille leviämään. Sinfoniaorkesteri tai iso big band olivat parasta mitä radio saattoi kuulijoilleen tarjota.
Teknologiat kuitenkin kehittyivät. Levytystekniikka parani ja radiot saattoivat tarjota nauhoitettuja lähetyksiä. Orkesterit pystyivät radiossa ollessaan valvomaan ettei niiden keikkoja nauhoitettu, mutta levyjen soittamista radiossa he eivät kyenneet kontrolloimaan. Levyttäminen alkoi tuntua oman leipäpuun syönniltä.
American Federation of Musicians (AFM) päätyikin vuonna 1942 levytyslakkoon. Liiton jäsenet eivät pariin vuoteen levyttäneet, tuolta ajalta on ainoastaan sotilaille viihdytytykseksi tehtyjä V-discejä. Harmillisena pidetään sitä, että bebopin varhaiset vaiheet jäivät lakon takia dokumentoimatta. Liittoon kuulumaton Frank Sinatra nousi lakon aikana sittemmin jatkuneeseen suureen suosioonsa.
Lakko alkoi purkautua vuoden 1943 lopulla. Ensimmäisenä Decca myöntyi siihen, että levymyynnistä kuului esiintyjille rojaltit. Pian perässä seurasi hiljan perustettu Capitol, ja vuoden 1944 puolella myös muut suuret levy-yhtiöt RCA Victor ja Columbia. Lakon (tai oikeastaan Frank Sinatran rikkuroinnin) seurauksena levybisnes muuttui aikaisemmasta orkesterikeskeisestä solistivetoiseksi. Monet rivimuusikot menettivät työpaikkansa orkesterien pienennyttyä ja studiomuusikkojen yleistyttyä.
Byrne pohtii onnistuisiko muusikkojen lakko tänä päivänä. Voisivatko he kieltäytyä uusista, nykyisellään epäedullisista musiikinjakelutavoista? 1940-luvulla ajatusta lakosta pidettiin täysin tuhoon tuomittuna. Silti se tuotti toivotun tuloksen. Eikä lopputulos tuhonnut levy-yhtiöitäkään, kuten on nähty.
* No More Records. David Byrne Journal.
2 kommenttia:
You Tube on ilmiönä vähintäänkin erikoinen tässä tekijänoikeuksien väännössä. Otaksuisin, ettei Byrne tykkää, mutta silti käytän tämän tekosyynä linkata aina upean (sanat eivät riitä) Talking Headsin: Once In A Lifetime.
Talking Heads oli hieno bändi. Parhaiden levyjen äänestyksissä se on viimeisen kymmenen vuoden aikana noussut usein top100:an, ihan ansiosta.
Byrne on lähinnä pragmaatikko tekijänoikeuskysymyksissä. Aikaisemmin hän kirjoittanut musiikkimaailman muutoksesta lähinnä havainnoiden ja välillä jopa innostuen uusista mahdollisuuksista. Ei hän ole siis mikään vanhoista systeemeistä tiukasti kiinni pitävä.
Youtube on kyllä erikoinen tapaus. Jos Google ei sitä olisi ostanut, niin varmaan olisi jo lakkautettu. Striimaus näyttäisi olevan oikeudenhallintateollisuuden seuraava kohde. Saksassa vaaditaan maksuja pornopätkien katselemisesta. Täällä Suomessa on juuri päästy sopuun tv-ohjelmien striimauksesta, mutta kuluttaja ei silti tiedä missä mennään. Sopimus kun oli salainen.
Näkyy Youtubekin muuttuvan maailman mukana. Artisteille (tai ainakin levyfirmoille) on jatkossa luvassa tuloja sen katselukerroista.
Hyvä niin. Tosin mainosten määrä on vastapainoksi huomattavasti lisääntynyt.
Lähetä kommentti