Täällä minä vain kyhjötän isossa, autiossa murjussani joulun menoa odottamassa. Pyh! Joulunaika on yhtä hömpötystä - kaikki muka pitävät toisistaan niin kovasti. Kirottua!
Minä olen eri maata. Kaikki vihaavat minua... ja minä kaikkia!
Näiden vuorosanojen myötä Carl Barks esitteli Roope Ankan Disneyn sarjakuvia lukevalle yleisölle vuonna 1947 tarinassa Christmas on Bear Mountain Donald Duck Four Color lehdessä numero 178. Suomeksi tarina sai nimen suorana käännöksenä, Joulu Karhuvuorella.
Barks oli aloittanut sarjakuvien teon sotavuonna 1942 kyllästyttyään sotapropaganda-animaatioiden tekoon. Ensimmäinen sarjakuva oli kyllä propagandaa Pluto pääosassa, mutta jo toisessa, ensimmäisessä Ankka-tarinassa oltiin kaukana sodan melskeistä merirosvon aarretta etsimässä. Huomion arvoista on, että melko täsmälleen samoihin aikoihin Hergé lähetti Tintin ja Haddockin myös merirosvo Rakham Punaisen aarteen etsintään.
Vuoteen 1947 mennessä, siis vajaassa viidessä vuodessa Barksista oli sukeutunut jo täysiverinen sarjakuvan ammattilainen. Joulutarinoitakin hän oli ehtinyt tehdä jo koko joukon, niiden kantavana teemana oli pääasiassa ollut ahneus ja anteliaisuus.
Joulussa Karhuvuorella ovat ahneus ja anteliaisuus myös pääteemoina. Ahneuden ilmikuvaksi tarvittiin uusi hahmo, ja niin syntyi Roope Ankka, ainaisessa rahapulassa rypevän Aku Ankan joulutoiveiden täyttämisen kohteeksi.
"Kunpa rikas, vanha Roope-setämme muistaisi meitä!" toivoo veljenpoika ja seuraavan säestäessä "Turha toivo".
Kuten hyvissä tarinoissa yleensä, alkuruuduissa lausuttu toive toteutuu. Roope haluaa testata ja pelotella Akua. Hän lähettää 'tyhjäpäisen' sukulaispoikansa veljenpoikineen Karhuvuoren vuoristomajalle. Antimet majalla ovat poikkeuksellisen runsaat ja varoitus "karhujen säikyttelystä" unohtuu, mutta vain hetkeksi. Aku ehtii luulla oravaa ja jänistä suureksi metsän pedoksi.
Karhupuvun hankkinut Roope ei lumituiskun vuoksi pääse lunastamaan huvitustaan heti ensimmäisenä iltana. Akun pelottelu ja testaus jää seuraavaksi yöksi.
Ahneuden ja anteliaisuuden lisäksi Barksin joulutarinoihin liittyi usein viha ja väkivalta. Ne(kin) ovat osa dickensiläisyyttä, josta Barks joulutarinoihinsa ammensi. Vihainen Roope-setä on nimeään (Scrooge McDuck - Ebenezer Scrooge) myöten Charles Dickensin kirjoista tuttu saiturihahmo.
Anteliaisuus on koko tarinan ajan Roopen mielialoista riippuvaa, täysin hänen vallassaan.
Karhuvuorella on oikeitakin karhuja. Pentu tulee vuoristomajaan poikien tahtoman joulukuusen mukana. Pennun kustannuksella voi ilveillä, mutta äitikarhun ja hänen poikasensa väliin ei ole asettumista.
Aku pyörtyy pelosta kylläisen, nukkuvan äitikarhun kainaloon. Roopen tullessa paikalle hän saa todistuksen Akun "uhkarohkeudesta". Sukulaispoika läpäisee testin ja saa kutsun Roopen kartanoon.
Siinä missä Dickens antaa tarinan lopussa moraalisen opetuksen, Barks vain toteaa tapahtuneen. Sattuman oikusta Aku on läpäissyt testin, tilanne kartanossa (ja tulevaisuudessa) on edelleen kiinni rikkaan mielialoista ja oikuista. Maailma ei ottanut pientäkään askelta parempaan, tasa-arvoisempaan suuntaan.
Joulullakaan ei poikien lahjoja lukuunottamatta ole merkitystä. Karhuvuorella syödään hummeria newburg, kaviaarikastiketta ja sisäfilettä. Mansikkakakku katoaa karhunpennun mahaan, kalkkunat ja kalat emokarhun. Joulukuusen hakuun Aku on haluton, eikä vuoristossa sopivia tarjokkaita oikein löydykään. Roope lienee myynyt ne parhaaseen markkinahintaan.
Joulussa Karhuvuorella ei joulumieli juhli. Ahneutta ja anteliaisuutta tutkaillaan esittäen Aku ja Roope saman henkilön yhteiskunnallisina variaatioina. Molemmat ovat rahan perään. Toisella sitä on ja toisella ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti