Päättymäisillään on Mika Waltarin (1908-1979) syntymän 100-vuotismuistovuosi, Ylen TV-uutisissa kerrottiin tekijää muistetun monin eri tavoin koti- ja ulkomailla. Uudestaan Waltari on löydetty matkakirjailijana.
Yhtä puolta Waltarista ei vuoden aikana varmaankaan ole nostettu esille, vaikka taiteilijan viittaakin hänelle on koetettu sovittaa, kompelösti tosin.
Waltari kirjoitti myös skifi-novelleja. Suomalaisen tieteskirjaillisuuden satavuotisantologiaan Jäinen vaeltaja (Ursa 1986) on valittu hänen novellinsa Mies joka keksi ajatuksen siirron lait (1929).
Varsinainen tieteiskirjallinen tuote ei novelli ole, se on päinvastoin suorastaan tieteiden vastainen kirjoitus.
Sielutieteen ylioppilas Johannes Rokka oli vapaa-ajallaan kehitellyt parapsykologisia taitojaan, nimenomaan ajatuksenlukutaitoaan yrittämättäkään perehtyä kyvyn periaatteellisiin puoliin.
Kykyään käytännössä hän oli soveltanut pölynimurikauppiaan sivutoimisessa ammatissaan, ja kehittänyt sitä edelleen eräänlaisella henkisellä mülleroinnilla (voimistelulla).
Käytännön havaintojen kautta Rokan pyrkimys oli hahmottaa ajatuksen siirron lait. Jonkinlaiseen ratkaisuun hän oli päässytkin, mutta jälkipolvien kannalta onnettomasti vuokraemäntä oli käyttänyt käsikirjoitukset sytykkeinä.
Samanlaista käytännön taitojen korostamista Waltarin tuotannossa on paljon. Perinteet ja käsityöläistaito niin oivia kuin ovatkin, auttavat arjessa selvitymisessä, mutta eivät yleisesti edistä tietojemme ja taitojemme syventymistä ja uuden syntyä.
Waltarin novelli on käsityötaidolla tehty ja havainnoi ihmisten käyttäytymistä. Mutta tieteisnovelleille tärkein puuttuu: visiota tai ajatusta, hyvää eikä pahaa, utopiaa tai dystopiaa tulevaisuudesta ei tarjota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti