Näin itsenäisyyspäivänä on ollut tapana katsoa maamme historiaa konsensushengessä. Linnanjuhlien haastatteluissa on korostettu niitä asioita, joista olemme yhtä mieltä. Aina 1970-luvulta lähtien yksi keskeinen historioitsija tuon historiakonsensuksen luonnissa on ollut Heikki Ylikangas. Hän on nuijasotatutkimuksistaan saakka osannut valita aiheensa niin, että on päässyt ensimmäisenä esittämään muotumassa olleen uuden historiakäsityksen yleiseen tietoisuuteen.
Ylikankaan viimeisin tällainen työ, Romahtaako rintama? on muokannut käsityksiä jatkosodan loppuvaiheista. Työ on jäänyt aikaisempia (muun muassa Tie Tampereelle, WSOY 1993) hiomattomammaksi, tässä hiejastunee se, ettei emerituksella enää ole käytettävissään aputyövoimaa ja yliopistolaitoksen muutoin tarjoamaa tukea siinä määrin kuin virassa ollessaan.
Rintamapohdintoihin on jäänyt 'säröjä', joihin kriitikot ovat voineet tarrautua. On voitu keskustella sivuseikoista, eikä itse aiheesta. Tiessä Tampereelle ei säröjä ollut, ja sen viesti meni perille.
Luultavasti nuorempi Ylikangas ei olisi tarttunutkaan pelkästään omien ampumiseen, vaan olisi aloittanut laajemman tutkimusprojektin selvittelemään jatkosodan 'torjuntavoittojen' merkitystä. Onhan niin, että liittoutuneet jo 1943 Teheranissa päättivät Suomen säilyttävän itsenäisyytensä.
Ylikangas on ahkerasti kirjoittanut vastineita saamaansa kritiikkiin. Blogipohjalle laittamassaan kirjoituksessa "Palautetta Ohto Manniselle" (vastine Mannisen Keskipohjanmaahan 30.11. kirjoittamaan) hän muistuttaa mieliin tärkeän seikan:
Jo aikaisemmin (Sotilasaikakauslehti 11/2007) Manninen on painottanut, että ylipäällikkö Mannerheim ei mitenkään muuttanut käsitystään neuvostohyökkäyksen päämääristä 19.6.1944, jolloin päämajan tiedustelun päällikkö Aladár Paasonen esitti hänelle Neuvostoliiton tavoitteet rajallisiksi, ei siis Suomen valloittamiseen tähtääviksi. Nyt hän lisää, että Paasosella oli sama kanta koko ajan ja että hän teki 19.6. vain sen lisäyksen, että taistelu Viipurin ympäristössä ratkaisisi, mihin saakka puna-armeija etenisi. ...
Todellisuudessa Mannisen oudon syytöksen kirvoittaa esille se, että tulin kumonneeksi hänen tulkintansa neuvostohyökkäyksen tavoitteista. Mannisen mukaan Kreml tähtäsi Suomen miehittämiseen. Teoksessaan Stalinin kiusa – Himmlerin täi (2002, s. 246) hän kirjoittaa, että Suomen hylättyä rauhanehdot huhtikuussa 1944 Stalin päätti, ”että Suomi oli otettava haltuun asevoimin”. Kymijoki oli vain välitavoite, koska siten ”luotaisiin mahdollisuus edetä Suomen tärkeimpiin asutuskeskuksiin, muun muassa Helsinkiin”. Kukahan tässä johtaa harhaan ja ketä?
Teheranissa itsenäisyys oli varmistunut sillä, ettei Suomi 1920- ja 1930-lukujen kuluessa ollut sortunut diktatuuriksi, vaan oli (niukin naukin, kommunistien toiminnan kieltäminen oli ollut suuri virhe liittoutuneiden näkökulmasta) pysynyt demokraattisena maana. Koska demokratian säilyminen tuonaikaisissa valtioissa oli niin suuri harvinaisuus, sai Suomi armon.
Teheranissa taattu itsenäisyys on ollut historioitsijoiden ja muidenkin tiedossa pitkään. Puheet itsenäisyyden turvaavista 'torjuntavoitoista' ja kansandemokratiaksi liukumisen estämisestä ovat tavalla tai toisella perustuneet suurelta osin siihen, ettei ole uskottu Stalinin pitävän Teheranissa sovittua.
Mutteivät Tali-Ihantalat yms. olleet turhia. Niissä määritettiin tulevat rajat. Ilman niitä raja kulkisi nykyisin autonomiaa edeltäneen ajan mukaan, Kymijoelta alkaen.
Hyvää itsenäisyyspäivää! Ja kiitokset veteraaneille ettei raja ole Kymijoella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti