Saima Harmajan runot

[Saima Harmajan runot luettavissa täältä: Huhtikuu (1932), Sateen jälkeen (1935), Hunnutettu (1936) ja Kaukainen maa (1937). Kokoelmien ulkopuolisia runoja]

Viime viikot olen lukenut Saima Harmajan (1913-1937) runoja. Jos tänäpäivänä runotytöt ja -pojat kadehtivat Sofi Oksasta ja harmittelevat etteivät he elä miehitetyssä maassa, 1930-luvulla kateuden kohde oli Saima Harmaja ja harmitus tuberkuloosin puute.

Saima Harmaja eli lyhyen elämän, hän kuoli vain 23-vuotiaana tuberkuloosiin. Jo Valistuksen ajoista 1700-luvun lopulta hitaasti riuduttava ja varmasti tappava keuhkotauti oli ollut "taiteellinen ihanne".

Tauti heijastuu ja näkyy hyvin monissa Harmajan runoissa. Taustallaan hän pystyi hyvin uskottavasti sanomaan, että "vuorenkorkuiset tuskat" vaivasivat häntä. Usein toistuva teema on kevät, Harmaja kuvasi elämänsä päättyvän kevääseen, ja kesällä häntä odotti "syvä hauta".

Pelkkää synkkyyttä ja tuskaa runous ei ole. Ensimmäisessä kokoelmassaan Huhtikuu (1932) hän parin harvan kerran lipsauttaa mukaan nykyaikaisia uutuuksia kuten elokuvat ja autot, mutta myöhemmin kuvaus on ajatonta. Luonnonilmiöiden, pilvien liikkeiden, linnunlaulun ja kasvien runomittaistaminen on sattuvaa ja tarkkaa havaintojen ylöskirjaamista.

Muutamia paatoksellisen isänmaallisiakin runoja on joukossa.

Aleksis Kiven haudalla -runosta muistui mieleen, että tätä käsiteltiin koulussa äidinkielen tunnilla. Voi olla, että nämä Harmajan säkeet ovat leimanneet August Ahlqvistin maineen lopullisesti:

Vaan ehkä käskyn sai se veljen käsi,
mi kipeimmin sua iski sydämeen,
avata kalliosta sisimpäsi
syvimmän lähteen, siellä kummunneen.

Opettaja seikkaperäisesti tässä yhteydessä selvitti Ahlqvistin Kivestä kirjoittamat murska-arviot.

Runotytöille ja -pojille synkistä asioista haaveilun sijaan suosittaisin toisenlaisten aihepiirien tutkimista. Esimerkiksi lentämistä, vaikka se ei niin hyvässä huudossa näin ilmastonmuutoksen aikoina ole. Muttei aina tarvitse valtavilla suihkukoneilla lentää, on muitakin mahdollisuuksia. Kuten Harmaja kuvaa:

Lentoretki

Valo, loisto, tanssin huima lento!
Olen hento,
kevyt käsissäsi lentämään.
Pimeään
lemmen varjot unohtuu ja hukkuu.
Muisto nukkuu.
Ikuiseksi hetkiseksi
satulinnaan jään.
Tiedän: vielä olkapäällä
silkikkäällä
ruusu tuoksuu ihanainen.
Muuta, muut' en, keijukainen,
tiedäkään!
Kirkas soitto kiihtyy valtoimeksi,
hetkiseksi
käsin lennätät mun korkealle,
maa jää alle,
tuuli hulmuu läpi sydämen.
Viivy, viivy! Maahan tahdo en!
Oi, on liian lyhyt huima retki,
hukkuu hetki,
vaipuu säveleet,
vaivun käsiin, jotk' ei pettäneet.
Mutta maata
jalka koskea ei tahdo, ei
mielen lintu lentämästä laata.
Hellä, hellä
lyhyydellä
ikuiseksi hetkiseksi
sydämeni vei.

10.5.1934

[Saima Harmajan runot luettavissa täältä: Huhtikuu (1932), Sateen jälkeen (1935), Hunnutettu (1936) ja Kaukainen maa (1937). Kokoelmien ulkopuolisia runoja]