Viime vuonna Kustannusosakeyhtiö Avain aloitti nyky(romaani)kirjallisuuksia esittelevän esseekirjasarjan Café Voltaire. Ensimmäisessa osassa oltiin ranskalaisissa maisemissa otsikolla Tarinoiden paluu (2008). Nyt syksyllä ilmestynyt toinen osa vie kanaalin yli Brittein saarille.
Nimensä kirjasarja on ottanut kirjailijoiden muinoin suosimasta kahvilasta Pariisin latinalaiskortteleissa. Siellä aikoinaan istuivat Rousseau, Voltaire ja ensyklopedistit, sittemmin 1800-luvulla baarihuoneisto sai nimen Voltairen mukaan. Kulttuurikahvila on mennyttä, mutta ehtivät siellä istua balzacit, mallarmet, hemingwayt ja fitzgeraldit keskustelemassa.
Samaa keskustelun ilmapiiriä kirjasarjan esseet koettavat jatkaa.
Brittiläistä nykykirjallisuutta käsitellään otsakkeella Imperiumin perilliset (2009). Mennen imperiumin pohjalle syntynyt Kansainyhteisö on kirjassa käsiteltyjen kirjailijoiden taustaa ajatellen voimallisesti läsnä: Doris Lessing, Kazuo Ishiguro, Martin Amis, Hanif Kureishi, Zadie Smith, Monica Ali, Salman Rushdie, kirjoittajien kulttuuritaustat ja syntymäpaikat ovat ympäri maapallon. Omilla saarillakin on monenlaista kulttuurista lähtökohtaa. "Englantilainen kirjallisuus" ei pidä sisällään skottien, walesilaisten tai pohjois-irlantilaisten kirjallisia saavutuksia. On siis turvallisempaa puhua briteistä.
Kotimaisin voimin tehdyissä artikkelikokoelmissa sisältö usein valikoituu tekijälähtöisesti. Mihin suomalaiset kirjallisuudentutkijat ovat tarttuneet ja mistä innostuneet kirjoittamaan, se ohjaa näiden kirjojen sisältöä. Niinpä sisällysluetteloita ei kannata tarkastella toimittajien tekemänä (arvo)valintana.
Imperiumin perillisissä oli yksi aiheeltaan (ja sisällöltään) positiivisesti yllättänyt artikkeli. Samuli Björnisen "Alan Moore ja ruudullinen romaani".
Sarjakuvan olisin ennemmin olettanut olevan mukana ranskalaisesta nykykirjallisuudesta keskustelevassa teoksessa, mutta hyvä näinkin. Syy ollee edellä kerrotussa. Jos joskus paneudutaan belgialaiseen nykykirjallisuuteen, sarjakuvaa ei voitane ohittaa. (katso aikaisempi merkintä Belgian kirjallisuudesta)
Alan Moore (s. 1953 Northamptonissa) on 1980-luvulta lähtien uudistanut supersankarisarjakuvagenreä reippaalla kädellä. Moore on tuonut laajaan julkisuuteen salamyhkäisen "sarjakuvaromaani" käsitteen Vartijoillaan. Kuten Björninen huomauttaa, romaaninkin juuret ovat lehtiin kirjoitetuissa jatkokertomuksissa.
Björninen käy artikkelissaan Mooren itsenäisen tuotannon Thatcherin ajan organisoidun työttömyyden ja yhteiskunnallisen voimattomuuden kuvauksesta Halo Jonesista (1984-86) aina Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigaan (I 1999-2000, II 2002-2003).
Angloamerikkalainen sarjakuva on teollista, ositettuun työnjakoon perustuvaa tekemistä. Tekijät jäävät siinä koneiston osiksi, eikä auteureista oikeastaan voi puhua, edes belgialaisranskalaisen sarjakuvan verran. Mooren osa on olla käsikirjoittaja, alkujaan hän myös piirsi.
Käsikirjoittamisen taitonsa osoitettuaan Moore palkattiin rapakon taakse uudistajaksi. Hänen tehtävänsä oli synnyttää uudelleen vanhoja hahmoja. Moore tulkitsi uudelleen sarjakuvasankareiden lähtökohdat, osin niitä tahallaan väärin ymmärtäen. "Uusi alku" tarinoiden kirjoittamisen lisäksi Mooren tehtävä lienee ollut myös tehdä uudet sääntökirjat toisten käsikirjoittajien noudatettavaksi.
Viimeiset vuodet Moore on viettänyt Northamptonissa puolierakkona parjaten sarjakuva-, ja laajemmin kulttuuriteollisuuden kyynistä voitontavoittelua. Sarjakuvan etsikkoaika tulla itsenäiseksi ja omalakiseksi taiteeksi Mooren mukaan hukattiin. Björnisen mukaan Mooresta onkin tulossa, ellei ole jo tullut, erinomaisen vihainen vanha mies. Mooren pessimismiä Björninen ei jaa.
Heti artikkelin alussa Björninen pohtii kuuluuko sarjakuva tällaiseen kirjaan. Moore on kirjallisuuteen laajalti perehtynyt ja antaa sen näkyä sarjakuvissaan. Sarjakuva on kuitenkin eri media kuin romaanikirjallisuus. Sen visuaalisuus on tärkeää, ja sarjakuvakäsikirjoittajan rooliin kuuluu luoda myös kuvalliset ideat. Mooren sarjakuvien pohjalta on ollut helppo tehdä menetyselokuvia (mm. Viiltäjä-Jackin tarinan kertova Helvetistä (sarjakuva 1991-96, Hollywood-elokuva 2001)).
On hyvä, että sarjakuvaa käsitellään edes jossakin. Se auttaa määrittelemään miten ja missä sitä pitäisi tutkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti