Internetin alkuaikoina lähes kaikki netissä liikkunut immateriaalinen omaisuus oli sopimuslisenssein hallittua. Lähinnä netissä oli vain erilaisia ohjelmistoja, ja niiden yksityisestä käytöstä ei juurikaan välitetty. Markkinat olivat yrityksissä ja niiden maksuista kertyivät tulot.
Yliopisto-opiskelijoille melkein tyrkytettiin kaikkea ilmaiseksi, ajatuksena oli, että työllistyttyään ylioppilas haluaa käyttää ohjelmia joihin on jo tottunut. Ja yritys hommaisi tarvittavat lisenssit.
Internetin mahdollisuudet laajempana kulttuurin yksityismarkkina-alueena tajuttiin nopeasti. Sellaiseen lisenssejä pidettiin sopimattomina.
Armand Mattelart Informaatioyhteiskunnan historiassa (Vastapaino 2003) kertoo, että silloin muistettiin tekijänoikeus. Bernissä 1886 tehty kansainvälinen sopimus tekijänoikeuksista oli reippaat sata vuotta toiminut muinoin asetettujen tavoitteiden mukaan, Sibeliukselle ja hänen perikunnalleen kaukaiseen Suomeen oli korvaukset soitoista mukavasti juosseet.
Tekijänoikeuksissa oikeudenomistajia miellyttävä puoli oli tekijän yksinomainen oikeus teoksiinsa. Sopimuslisensseissä oli se hankala puoli, että sopimuksessa tekijä väistämättä luovutti oikeutensa toiselle. Lisenssin ostanut saattoi käyttää ostamiaan oikeuksia ennalta-arvaamattomalla tavalla. Olihan ilmassa ideoita internetin levy-, taide- ja elokuvapalveluista jne.
Internetbuumissa uusien, ennalta-arvaamattomien tapojen keksiminen oli jopa oletettavaa. Oikeudellisesti pätevästi lisenssejä ei saatettaisi kirjoittaa mitenkään niin, että toisten hankkimiensa lisenssien pohjalta tekemien oivallusten rahavirta kääntyisi oikeuden antaneen kukkaroon.
Alettiinkin viljellä käsitystä kirjoitetusta ohjelmistokoodista kirjallisuuteen verratavana olevana teoksena. Näin saataisiin estettyä epäedullinen ja rahavirrat väärään paikkaan vievä muuntelu.
Tekijänoikeuden mukaan tekijällä on yksinomainen oikeus teoksiinsa.
Lainsäätäjät laitettiin asialle. Euroopan unioni tunnustikin pian tekijän moraaliset oikeudet vuonna 1995 ilmestyneessä Vihreässä kirjassa "Tekijänoikeus ja lähioikeudet tietoyhteiskunnassa".
Tuolloin, kuten Mattelart huomauttaa, jäivät kokonaan ratkaisematta monimutkaiset ongelmat jotka turvaisivat tekijöiden ja heidän oikeuksiensa haltijoiden oikeuden päättää käytöstä ja valvoa käyttöä.
Ilmeisesti kulttuuri/musiikkiteollisuudessa oli vahva usko siihen, että (jätti)ongelma saataisi jotenkin tulevaisuudessa haltuun.
Kuten tiedämme, niin ei ole käynyt. "Luvattomien lataajien" päiden menoksi on Euroopan maissa säädetty lataajilta koko Internetin käyttämisen kieltäviä lakeja. Menettää virtuaaliset kansalaisoikeutensa, jos toimii "väärin". Mikä on "väärin" on yksinomaan "tekijän" määriteltävissä.
Internetin alkuaikojen sopimuslisenssit olivat ilmeisimmin toimivia järjestelyjä, vaikkakin ne jättivät vielä keksimättömät rahantekotavat niiden keksijöiden hyödynnettäviksi.
Jos 1996 olisikin päätetty kehittää lisensointijärjestelmää eikä tukeutua yksinomaisesti satakymmenen vuotta vanhaan, ihan toiseen maailmaan tehtyyn systeemiin, jonka soveltaminen jo etukäteen tiedettiin äärimmäisen monimutkaiseksi.
Tapettiin toimiva järjestelmä ahneuksissa. Eteenpäin päästiin vain menemällä viisitoista vuotta ajassa takaisin.
* Green Paper on Copyright and Related Rights in the Information Society (Summary)
* Vihreä kirja - Tekijänoikeus ja lähioikeudet tietoyhteiskunnassa (pdf suomenksi)
(Kuva Series JCDecaux 18/31 broken laminated glass -blogistani)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti