Tuoreessa Tekniikan Waiheita -lehdessä (3/2009) Yki Hytönen ja Matti Seppänen kirjoittavat betonielementtirakentamisjärjestelmän käyttöönottamisesta Suomessa. Kehitys aloitettiin jo jälleenrakennustöiden yhteydessä 1950-luvun alussa, mutta yhdenmukaisesti ja pysyvästi se tuli käyttöön 1970. Kirjoitus on syntynyt osana betonielementtirakentamisen historiaprojektia.
Paikallaanrakentamisessa pullonkaulana oli märkätöiden kuivumisen odotteleminen. Rakennusmiehille, säiden ollessa vähemmän suosiolliset, jäi runsaasti aikaa luoda yhteishenkeä korttia lyömällä ja soppapulloja kierrättämällä, koska seuraavaa vaihetta ei voitu aloittaa ennen allaolevaa tukevaa, kuivaa rakennetta.
Useissakin rakennusyhtiöissä pohdittiin ratkaisua ja mallia haettiin länsinaapureista. Teollinen elementtien tekeminen minimoisi odotteluaikoja ja nopeuttaisi rakennusten valmistumista. Tehokkuus kasvaisi ja tuotantokustannukset laskisivat.
Historiaprojektin haastattelema rakennusneuvos Matti Loukola on tiedoksiantanut, että elementtirakentamista alettiin kehittämään muurareiden korkeiden palkkojen ja lakkoherkkyyden vuoksi. Ehkä nuo edellä mainitut painoivat vaakakupissa kuitenkin yleisesti ottaen enemmän.
Suurimmat urakoitsijat perustivatkin jo 1950-luvulla omia elementtitehtaitaan. Aluksi elementtejä käytettiin vain osin, mutta nostureiden kykyjen parannuttua jo 1950-luvun lopulla valmistui ensimmäinen täyselementtitalo.
Kukin yrittäjä toimi omien suunnitelmiensa mukaan. Elementeillä ei ollut yhtenäistä mittajärjestelmää ja niiden sovittaminen toisiinsa ja paikallarakennettavaan sitoivat rakennusmestarin ja arkkitehdin tiiviiksi työpariksi ratkomaan syntyneitä ongelmia. Työn kuluessa esteettiset arvot eivät (ainakaan teoriassa) päässeet unohtumaan.
Betonielementtitekniikan läpimurto tapahtui 1962-64. Itsenäisiä, rakennusliikkeiden ulkopuolisia elementtitehtaita oli 1966 nelisenkymmentä. Maaltamuuttaville tarvittiin uusia koteja.
Työmaiden yllättävistä ongelmista haluttiin päästä eroon. Ajatus yhteisestä perusmoduulista ponnahti jälleen kerran esille. SAFAn jo 1942 perustama Standardoimislaitos ryhtyi kaavailemaan yhtenäisiä mittoja tehtäville elementeille.
Työtä kiirehdittiin 1968, ja 1970 se oli valmis. Keskeinen henkilö kehittelyssä oli omalle firmalleen Domino-elementtijärjestelmän kehittänyt Teuvo Koivu. Järjestelmästä puhuttiin "avoimena" ja lyhenteellä BES (betonielementtisysteemi).
BESin mukaisesti voitiin rakentaa talo melkein kokonaan. Parina aikaisempana vuosikymmenenä kehittynyt arkkitehtien ja rakennusinsinöörien tiivis yhteistyö purkautui, koska piirustuksiin ei enää juurikaan rakennusvaiheessa tarvinnut muutoksia tehdä.
BESin mukaisesti syntyivät oivasti minkälaisen tahansa talon kantavat seinät ja välipohjat. Mutta julkisivut oli jätetty kokonaan systeemin ulkopuolelle.
Samaan aikaan hiljan perustettu Asuntohallitus alkoi valvoa tiukemmin hintoja. Asuntojen kysyntä kaupungeissa oli valtavaa, ja suuremman keinottelun ehkäisemiseksi valtio oli tarmolla toimessa.
Vaikka ennen työmaan aloittamista suunnitelmat olivat hyvät, rakennusluvan ja julkisivulautakunnan hyväksynnän saaneet, työn kuluessa "kokonaistaloudellisista" syistä arkkitehdin osuus minimoitiin. Urakoitsijan "hoviarkkitehti" toisti rutiinilla samaa talosta toiseen.
Grynderit eivät tinkineet omasta osastaan.
Myöhemmin (1979) BESiin on yritettiin liittää julkisivustandardit, mutta rakentamisen tavat olivat jo juurtuneet. Myöhemminkään luotu uusi TAT ei ole juurikaan asuntorakentamiseen vaikuttanut. Arkkitehti työmaalla oli ylimääräinen kulu.
5 kommenttia:
Seppänen tietää, kun teki pitkän työuran asuntosuunnittelijana. Noin se varmaan meni. - Hyvä referaatti! En ole lukenut artikkelia.
Silti pari yritystä huomioksi. (Lähetän kahdessa kommentissa, kun päällä on characters -rajoite.)
BES-järjestelmä oli jossain määrin vain teoriaa jo syntyessään. Tietysti 1970-luvulla syntyi paljon asuinkerrostaloja, jossa oli vain kahdenlaisia elementtejä, reikä keskellä tai ei ollut, mutta käytännössä jouduttiin eri syistä soveltamaan ja sovittelemaan.
Muurareiden palkkioissa on tingitty aina. Näkyy jopa esim. 1980-90-luvun tiiliomakotitaloissa, joissa ikkuna-aukon ylitykset muuraamalla on usein jätetty pois. Siinä kohtaa oli suurempi taksa.
"Arkkitehti työmaalla oli ylimääräinen kulu." Se on myös hyvin totta. Eipä siellä tapauksesta riippuen, tarvitse usein käydä. Säännöllisten ja lain ym. määräämien työmaakokousten lisäksi, kyse on ongelmasta, jos sinne on menossa. Suunnitelmat eivät ole riittäneet tai ne ovat ristiriitaisia. - Silti sellaista ei voi väittää, että arkkitehdin työmäärä olisi jotenkin pienentynyt, vaikka työmaalla ei niin paljon käydä, eikä sitä tekstissäkään kait ollut. Päinvastoin. Jopa niistäkin päivistä, kun Seppäsen toimisto on ollut yksi erikoisalansa merkittävimpiä, on tultu siihen tilanteeseen, että joka ainoa suunnitteluun liittyvä osapuoli saa monet omat haluamansatyyppiset asiakirjat, hieman kärjistäen. Ja kaiken pitää senkin jälkeen olla ristiriidattomia dokumentteja. Energiataloudellisuuden, työsuojelun ja ympäristöarvojen huomioiminen on tuottanut suuren määrän lisää suunnittelutyötä, joka ei synny sekään napin painalluksella, ja ilman monia kokouksia ja kommunikaatiota. - Yksi työmäärää ja vastuuta 70- lukuun verratuna paljon lisännyt asia, jota ei saa unohtaa, on ns. pääsuunnittelijan asema vastuineen. Se olisi pitkä juttu, johon en nyt ryhdy.
Alan suunnittelutyö on myös varmasti paljon enemmän ryhmätyötä kuin 70-luvulla. Siinä sentään teknologiasta on jotain etuakin. - Suunnittelutyöhön liittyvästä teknologiasta olisi paljon painavia kommentteja, mutta senkin jätän pois.
Otsikon kysymykseen täytyy itse päätellä vastaus...? - Kysymys on ainakin siinä mielessä mielenkiintoinen, suhteessa artikkeliin, että täytyisi määritellä ne "betonielementtitalot". Sulkemalla pois kaikenlaisia runko-, ulkoverhous- ja rakennustyyppejä sekä aikataulua nopeuttavia tekniikoita, jää karkeasti yleistettynä jäljelle, ei enempää eikä vähempää, kuin suurin osa rakentamisen määrästä: Melkein kaikessa rakentamisessa, pientalot mukaan lukien, käytetään betonielementtejä. Sieltä kaukaakaukaa 60-70-luvuilta periytyivät esim. ontelolaatat, joita on lähes poikkeuksetta väli-, ala- ja yläpohjissa. Samoin hyvänä ratkaisuna on pidetty usein ns. kantavia betonielementtiseiniä. Kyse on tietysti molemmissa asennuksen aikataulun nopeudesta. - Näin pääsemme siihen, että suurin osa taloista olisi "rumia", mitä ei ehkä tarkoitettu. - Myös "ruma" on hankala määritellä. - Joka tapauksessa ilmeisesti ulkonäköasioissa liikutaan nyt arvottamassa rakentamista. Ja arvattavasti kyse on keskimäärin asuinkerrostaloista.
...
...jatkoa.
Teksti päättyy hauskasti 1970-lukuun. Vasta sen jälkeen ja eteenpäin, 80-90-00-luvuilla, juuri tulikin oireita päästä jotenkin irti äärimmäisen kaavamaisista ja kankeista tavoista mm. ns. massoitella ja ns. aukottaa julkisivuja sekä valita julkisivumateriaaleja jne., suunnitella eräissä rakennuksissa jopa ennenkuulumattoman suureksi kasvavaa yksityiskohtien määrää yms. Tämä vain siksi, että tekniikka kehittyi ja jossain vaiheessa halpeni suhteellisesti kustannuksiltaan. Lopulta alettiin jotain osata tehdäkin ja yrittää sitä. - "Rumiksi" koetuille betonielementtiverhoilluille ulkoseinille saumoineen alkoi tulla taas mukaan samat vanhat vaihtoehdot, jopa joitain uusia. Kun on nyt rajauduttu siis asuinkerrostaloihin, se on tarkoittanut esim. rappausta, lämpörappausta, paikallamuurausta (kyllä), pelti- ja jopa puu- tai lasiverhousta. Uusimmat Suomessa nähdyt ovat erityyppisiä levymäisiä verhouksia, mm. keramiikka (en tarkoita klinkkeri-) ja kierrätysmateriaalista valmistetut.
Julkisen rakentamisen puolella on tietysti aina suunnittelija saanut enemmän ajattelun vapautta ja vastuuta, kuin asuntorakentamisen, se on selvä, koska rahaa on ollut enemmän ja rakentamiseen ryhtyvän tavoitteet ovat korkealla. Ns. grynderi joka vastaa kaikesta (mm. suunnittelijoiden valinnasta (!), rakentamisesta, rakennuttamisesta ja valmiin myymisestä), tavoite voi olla suoraviivaisempi (=laskelmoivampi), mihin tekstissäkin viitataan. - Erityisesti pitää muistaa, että entiseen verrattuna nykyään myös asemakaavoitus kaupunkikuvatoimikuntineen jne. on kehittynyt paljon. Ympäristöstä ovat kiinnostuneita nyt kaikki ja vaikutusmahdollisuuksia on parannettu.
Tekstissä annetaan ymmärtää, että estetiikka olisi kadonnut. Mutta tekstikin päättyy 70-luvulle. En suoranaisesti väitä, että estetiikka olisi jotenkin löydetty uudelleen 80-luvulla. Väittäisin että kaikki on aina edustanut jotain estetiikkaa. Myös elementtirakentamisesta innostuivat ilmeisesti toisinaan kaikki osapuolet.
Jotain toisaalta vitsikästä on siinä, että nykyiset suunnittelijat ovat kokeneet 70-luvun osin yksinkertaisen tuntuisen estetiikan mielenkiintoisena. Nyt nimittäin on käytössä kehittyneempää rakennustekniikkaa ja -tuotteita, kuin silloin aikanaan. Tuleeko 70-luku takaisin päivitettynä versiona? Jää nähtäväksi. Toivottavasti ihmisten mielestä kauniina.
Oikeastaan kyseessä on referaatin referaatti, tekijät kun lehdessä esittelevät vuoteen 1970 päättyvällä pätkällä kirjaansa Tehdään elementeistä - suomalaisen betonirakentamisen historia (Betonituote 2009).
Seppäsen kanta, ja ainakin myös prof. Laapotin, oli, että paljon menetettiin kun arkkitehdin ja rakennusmestarit eivät enää niin tiiviissä vuoropuhelussa olleet. Käytäntö ja teoria eivät enää käsi kädessä työmaalla olleet, näin kirjoitusta ymmärsin. Siksi taloista tuli "rumia".
"Rumuus" on tietysti suhteellista, tarkoitukseni oli jutulle jatkoksi käydä muutamia kuvia "kauniista" ottamassa, mutta sää ei ollut kuvaamiselle suosiollinen.
Voin kai sen etukäteenkin paljastaa: miten samoista elementeistä, joista syntyi DDR:ään jatkuvasti verrattu Itä-Tuira syntyi ainakin minun silmään viehättäviä omakotitaloja.
Jotain on kaikkina aikoina, minkä jälkikäteen arvioituna olisi voinut tehdä toisin. Teillä se varmaan on se Itä-Tuira. Eikös se Rajakylä ole samaa sarjaa muuten, paitsi että se on lähiö? Siellä kuulemma [lähdettä ei mainittu] talojen valmistuttua, pihoja ei osin tehty ollenkaan...? - Eräs 60-70-lukujen lähiöiden suunnitteluun osallistunut totesi parikymmentä vuotta myöhemmin: "Olisiko aika ripotella tuhkaa päälleen...?" Muut eivät kuulemma innostuneet.
Unohtui eilen kirjoittaa ja vielä kun kerroit tuosta tulevasta valokuvauskohteestasi: Ns. elementtitaloja on joskus leikkisästi kutsuttu "legotaloiksi". - Se pitää sisällään pari hassunhauskaa ajatusyhteyttä:
1) Samoista palikoista sommittelemalla voisi tehdä suuren määrän erilaisia lopputuloksia, hyviä ja huonoja, rumia ja kauniita;
2) puolalainen taiteilija Zbigniew Libera valmisti vuonna 1996 Lego-keskitysleirin. Siinä ilmeisesti haluttiin kritikoida monenlaisia asioita. Todettiin: "Legomaailma edustaa koko maailmaa, arkielämää ja fantasioita, se on ainoastaan yksinkertaistettu äärimmilleen..." ja "Yksilöllisyys --- puuttuu tyystin. --- Legoista ei voi rakentaa mitään pyöreää, pehmeää tai muodotonta, ainoastaan kulmikasta. Käsillä on todellakin totalitäärinen systeemi – Lego System."
________
Estetiikan arviointi mielessä olisi mielenkiintoista tietää myös, mikä tekee Länsi-Tuirasta vähemmän kritisoidun.
Tuiran jakaminen onkin mielenkiintoinen. Samanlaisten tornitalojen rivistöt jatkuvat myös arvokkaamman lännen puolella. Ero on ehkä vesistössä: idän puolella on joki, lännen meri. Mikä tahansa merenrantatontille tai lähellekin sitä rakennettu on tietenkin arvokkaampaa :)
Legoihin vertaamin on oivallista. Nyt kun on nähnyt 70-luvun taloja purettavankin, niin voi todeta, että elementit on varovasti ja huolella irrotettu ja varastoitu uutta käyttöä varten. Siltäkin osin vertaus legoihin sopii.
Kiitos taas kerran valaisevista kommenteista.
Lähetä kommentti