Oulun Akateemiseen oli laitettu oma halvennuksessa olevien kirjojen hylly, siellä edulliseen hintaa tarjolla oli Hanna Haurun parin vuoden takainen Utopia eli erään kylän tarina (Like 2008). Teos on kuvaus jostakin pohjoisesta, 1950-luvulla vielä isosta ja eläväisestä kylästä, jonka asujaimisto pikku hiljaa on vähentynyt ja vähentynyt.
Pienoisromaanin alkutilanteessa jäljellä on vain kaksi asuttua taloa ja viisi ihmistä. Alussa kertojana on parikymppinen nuori nainen, sittemmin puheenvuoron saa jokainen asukas vuorollaan.
Nuorella naisella on perhe, isoveli ja vanhemmat. Naapurissa asuu vanhapiika Birgitta. Perheen navetassa on neljä lehmää. Metsästystä varten koira.
Kerrataan kunkin tarinaa, toisten kauempaa, toisten lähempää. Asetelma on vakiintunut. Vaikka viinaa juodaan reippaasti ja kellotetaan alasti, kylän elämässä on myös ryhti. Tarpeen vaatiessa äidin vanha körttipukukin löytyy ylle.
Poro houkuttelee nuorta naista pois. Nainen tietää vaivaansa lääkkeen: se on nuoren miehen kosketus. Mutta hän sulkee korvansa poron houkutuksilta.
Rakentunut asetelma on vahva. Kahden talon ja viiden ihmisen yhteisö on toimiva ja omavarainen. Jokaisella on roolinsa ja paikkansa. Luonto elättää, vaikka palveluja ei olekaan.
Hauru kirjoittaa kauniisti ja täsmällisesti. Läsnäolevia ei moitita tai syyllistetä, vaikka heihin vaikuttaneita moititaan ja pahistellaan.
Yhteisö lopulta purkautuu. Kun joukosta poistuu yksi, hajaantuvat muutkin maailmalle. Ensimmäinen lähtijä ei ollutkaan hän, johon tarinanrakennus näytti johtavan. Kylän loppu olisi voinut seurata kenen tahansa lähdöstä.
Haurun kuvauksen kohteena on vallitseva asetelma. Kun se purkautuu, lukijalle kerrotaan lopputulos, ei yksityiskohtia. Asetelma on kiehtova, ja herättää halun jäädä. Ehkä tässä haetaan mahdollisuutta irrottautua yhteiskunnan ulkopuolelle, suomalaista tapaa olla pudokastaloudessa?
Ehkä se ei ole vain Utopia. Viimeisen puheenvuoron kirjassa saa kylälle odottamaan jäänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti